Rakastatko itseäsi aidosti?

[Morgul]

En.

Koen kyllä rakastaneeni muita.

[fruu]

Ärsyttää kun jotkut väittää että et voi rakastaa toista jos et ensin rakasta itseäsi. Hevonkukkua.

Mutta joo, niihin perusteluihin;

Mun on helppo rakastaa ihmisiä, tai siis helppo ja helppo... Sanotaan vaan että pyrin löytämään jokaisesta ihmisestä jotain ihanaa, ja he ihmiset joita olen päättänyt rakastaa tai olen rakastunut, ovat olleet erittäin ihania.

Kaksinaismoralismia, koska koen että kaikki ansaitsevat saada rakkautta osakseen, ja silti tunnen olevani jonkinlainen poikkeus. Ehkä mulla on liian suuret kriteerit itseni rakastamisen suhteen, koska tiedostan oman epätäydellisyyteni. En ole edes ihanne. Voisin olla paljon enemmän jotakin muuta. Ehkä sitten rakastan itseäni todella, jos muutun mystisesti kauniiksi ja täydelliseksi ihmiseksi niin sisältä kuin ulkoa.

[hermit]

Eihän voi rakastaa epäaidosti. Se on jotain aivan muuta.

"Miksi et koskaan sano että rakastat minua?"
"Olen jo kerran sen papin edessä sanonut. Ilmoitan kyllä jos muutoksia tapahtuu."

Näinhän se menee...

[Kukkanen]

Voi väittää rakastavansa, vaikka oikeasti kyse olisi kenties jostain muusta: tottumuksesta, takertumisesta, kiintymyksestä, omistushalusta, yksinjäämisenpelosta, menettämisenpelosta, halusta omata "hyvä" kumppani jolla saada kunniaa ja muut kateelliseksi jne.

Mitä aito rakkaus teidän mielestänne on? Mitä kaikkea se sisältää, tai ei sisällä? Voiko sitä opetella? Voiko päättää, ketä rakastaa vai syntyykö se, jos on syntyäkseen? Voiko opetella rakastamaan itseään, vai onko tuomittu olemaan rakastamatta itseään, jos niin on joskus ollut?

Mulla on noista omat näkemykseni, mutta ehkä odotan ensin teidän vastauksia, etten ryhdy yksinpuheluun

[Lady Whip]

Tämänhetkinen mielipiteeni.
Ihmiseen voi tottua. Rakkaus - mitä se sitten tarkoittaakaan - se vaatii enemmän. Tunteita, jotain sisällä liikahtaa. Suojelunhalua, tarvetta koskettaa, tarvetta olla lähellä.
Ei niin, että haluaa koskettaa, haluaa olla lähellä vaan kaipaus niihin. Tarve.
Rakkauteen ei välttämättä liity seksuaalisuus.

Rakkautta ei voi oppia kohdistamaan johonkin tiettyyn ihmiseen. Sitä ei voi käskeä tulemaan esille.

Itsensä rakastaminen on enemmänkin hyväksymistä. Tietää mikä on hyvässä ja pahassa ja sen hyväksyy. Ei toimi itseään vastaan väkisin. Ei tee tekoja jotka ahdistavat.

[telle]

Kysymystä aidosta rakkaudesta on tullut mietittyä hyvinkin paljon viimeisen vuoden aikana ja varmaan kaikilta mahdollisilta kanteilta.  Onko se polttavaa kiimaa ja halua toista kohtaan? Ei. Onko se  ikävää toisen läheisyyteen? On. Onko se luottamusta, onko se lojaalisuutta? On. Onko se omistamista tai alistumista? Ei. Onko se yhdessä viihtymistä, kykyä olla joskus myös hiljaa? On. Onko se kunnioitusta toisen elämää ja tapoja kohtaan? On. Onko se syvää ja lämmintä ystävyyttä? On. Tuottaako se joskus syvääkin tuskaa? Ikävä kyllä. Onko se tuskan arvoista? On.

Siinäpä minun määritelmäni tosi-rakkaudelle, johon en ole vieläkään menettänyt uskoani 

[darkis]

Tuntuu siltä Kukkanen että sinä vielä kaipaat rakkautta, ja prosessi on vasta alussa..
Jokaisella on omia traumoja, isompia tai pienimpiä..missä on täydellisyyttä olemassa?
Kai meidän pitäisi muistaa että kaikki olemme yhtä..jokainen voi ymmärtää sen  sekä evoluution että uskonnollisessa mielessä..
On kaiken vaikeinta todella rakastaa toista eikä itseään..Joskus sen oppiminen vie koko elämän...Ja usein ei onnistu koskaan..

[alistaja]

tottakai
ketä muutakaan ?

[isabella]

Kyllä (vaikka ehkä vähän vierastankin sanaa rakastaa tässä yhteydessä, käyttäisin itse mieluummin sanaa tykätä).

Tykkään kehostani, jossa on lapsuudesta saakka ollut kaikenlaista pikkuvikaa mutta joka on kuitenkin minut tähän saakka tuonut. En osaa ajatella genitaalejani minään erillisenä osana, ihan toimivat ovat olleet ja paljon iloa tuoneet että kaipa sitten niistäkin tykkään Tykkään aivoistani, jotka ovat hyvät ja kykenevät. Persoonallisuudestanikin tykkään, tai ainakin tulen itseni kanssa juttuun. Ja koska riittävän moni muukin tulee niin en lähtisi mitään isompia muutoksia sen suhteen edes yrittämään.

Olen kauhean käytännönläheinen ihminen, minulla ei ole traumoja enkä muutenkaan jää juuri märehtimään asioita. Jos on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä niin voi varmaankin sanoa että rakastaa itseään. Eipä tällaisia tule juuri mietittyä kun asiaan ei omalla kohtaa ole koskaan mitään sen kummempaa dramatiikkaa liittynyt.

[Dante79]

Oli joskus aikoinaan vaikea hahmottaa mitä sillä edes tarkoitetaan käytännössä että "rakastaa itseään". Toisaalta tulee mieleen negatiivisessa mielessä kaikenlaiset itsekkäät itsekeskeisyydet, omahyväisyydet ja narsismit, joilla nyt lähinnä peitellään huonoa omanarvontuntoa. Toisaalta tuntuu vieraalta ajatella niinkään että se tarkoittaa sitä että hyväksyy omat heikkoutensa. Ikäänkuin että voisi sanoa että kaikki on ok näin, ei tarvitse enää kasvaa ja kehittyä mitenkään elämässä. Mikä sen mukavampaa olisikaan kuin juuri sellainen kehittyminen. Myöskin koko ajatus rakkaudesta jonaan pysyvänä tilana, asiana tai päätöksenä on outo ajatus yhtään missään yhteydessä. Rakkaus nyt vaan on tunnetila, ja kuten kaikki muutkin tunnetilat sekin tulee ja menee omia aikojaan miten sattuu. Halusi sen jäävän tai pysyvän poissa. Yhtä mahdoton päättää mitä tuntee kuin päättää minkälainen sää huomenna tulee olemaan.

Opin paremmin ymmärtämään miten voisi tuon "itsensä rakastamisen" jotenkin käsittää selkeämmin, kun lueskelin Eric Bernen psykologisia ajatuksia aikoinaan ja hänen tapaa hahmottaa ihmisen psyyke kolmen egotilan PAC-mallilla. Parent, Adult ja Child. Eli miten meillä on pään sisällä ikäänkuin kolme minää. "Sisäinen lapsi" joka on ainoa egotila joka meissä kokee aitoja spontaaneja tunteita, intiimiyttä, on kaikenlaisen luovuuden lähde, ikuisesti pikkulapsi, joka tuntee kaiken välittömästi. Sitten on tuo "Sisäinen vahempi" joka on lapsuudessa huoltajista ja meistä vastuussa olleista aikuisista matkittu ja mallinnettu egotila. Miten aikuiset jotka olivat meille portti olla yhteydessä sinne aikuisten isoon maailmaan käyttäytyivät, miten reagoivat elämään ja uusiin ennakoimattomiin tilanteisiin, väsyneinä, epävarmoina, turhautuneina, jne. Miten suhtautuivat meihin lapsena. Ja kolmantena on "sisäinen aikuinen" joka muistuttaa enempi keinotekoista älyä, se ainoa osa meistä joka kehittyy ja kasvaa koko elämän ajan, on läsnä tässä hetkessä, oppii uutta ja sisäistää tietoa, kehittyy kaiken aikaa meidän kasvaessa, muttei sinänsä tunne mitään tunteita.

Miten tuo PAC-malli liittyisi tuohon "itsensä rakastamiseen". Sillä tavoin että tosiaan se miten huoltajamme suhtautuivat meihin lapsena on kutakuinkin se miten tuo "sisäinen vanhempi"-minä päämme sisällä suhtautuu "sisäinen lapsi"-minään. Jos meidän huoltajamme olivat hyviä tyyppejä niin tuo suhde on tod. näk. kunnossa, mutta jos eivät niin meillä on ikäänkuin sisäinen ristiriita pään sisällä kahden egotilan välillä. Eli itsensä rakastaminen tarkoittaisi että "sisäinen vanhempi" olisi hyvä isä ja äiti sille "sisäiselle lapselle". Tuolla tavoin minä tuon ajatuksen itsensä rakastamisesta hahmoitan, ja noita juttuja kun aikoinaan lueskelin klikkasi ainakin omalla kohdallani palaset kohdilleen.

Ja vastauksena ketjun kysymykseen, kyllä, rakastan itseäni, aidosti.

[Kukkanen]

Lady Whip puit mun mielestä hyvin ja ytimekkäästi jotain olennaista sanoiksi, tai ainakin itse samastun.

Tiivistettynä ehkä itsensä rakastamisen voisi sanoa olevan "halua ja päätöstä pyrkiä tekemään hyviä asioita itselleen." Kuitenkaan muita vahingoittamatta. En tiedä, miten muilla menee, mutta itse olen hyvin lempeä, ymmärtävä ja rakastava myös muita kohtaan silloin, kun olen sitä itseäni kohtaan. Joten se, että rakastaa itseään, ei ole keltään pois, vaan enemmänkin kaikille lisää hyvää. Narsismi taas ei ole sitä mielestäni aitoa ja tervettä itsensä rakastamista -se on pikemminkin äärimmäistä epävarmuutta ja pelkoa siitä, kelpaako kellekään ja sen jatkuvaa itselleen todistelua, usein esim. ulkoisin puittein. Varmaan monilla kielteisyys itsensä rakastamiseen tulee ihan jo kasvatuksesta: ainakin itse muistan kuulleeni "ei saa ylpistyä" ym. kommentteja silloin, kun on ihan vain normaalilla lapsen ilolla iloinnut jostain tekemisestään tai aikaansaannoksestaan. Kun terveissä suhteissa mun mielestä ihmiset tukevat toistensa kasvua ja jakavat ilot ja surut.

Schizoid, kiitos lukuvinkistä ja hyvin ilmaistu. Samastun vahvasti! Tuossa on vähän samaa ajatusta, kun mitä itse olen sanonut: "Ole itsellesi se äiti ja isä, jollaista olisit lapsena kaivanntu". Itselleni on tuonut todella paljon tasapainoa, kun olen oppinut lohduttamaan itseäni. Olemaan sekä avuton ja ihana suloinen lapsi, mutta myös vastuullinen vanhempi ja aikuinen sisäiselle lapselleni. Kaikki puolet ja kaikki eletyt hetket löytyvät jokaisesta, pääasia on päästä sopuun kokemustensa kanssa; ei tuomitse itseään, vaan ymmärtää syy-yhteyksiä ja miten voi ratkoa ongelmia toimimalla toisin kuin "vanha kaava" käskee (jos se on haitallinen ja vaatii tietoista päivittämistä).

"Tuntuu siltä Kukkanen että sinä vielä kaipaat rakkautta, ja prosessi on vasta alussa..
Jokaisella on omia traumoja, isompia tai pienimpiä..missä on täydellisyyttä olemassa?
Kai meidän pitäisi muistaa että kaikki olemme yhtä..jokainen voi ymmärtää sen  sekä evoluution että uskonnollisessa mielessä..
On kaiken vaikeinta todella rakastaa toista eikä itseään..Joskus sen oppiminen vie koko elämän...Ja usein ei onnistu koskaan.."

Darkis en ole varma, mitä tarkoitit viestilläsi? Prosessi on kesken, jokaisella. Ei kukaan tässä elämässä tule täysin "valmiiksi", enkä ole väittänytkään olevani valmis. Prosessi itsessään on mielenkiintoinen ja kun kohtaa myös varjopuoliaan, se on ahdistavan välttelyn ja salailun sijaan uteliasta tutkimista ja ratkaisukeskeistä ongelmien työstämistä. Voin ihan rehellisesti myöntää, että olen saanut todella paljon traumoja ja estoja käsiteltyä, mutta työmaata riittää, loppuiäksi kuten jokaisella. Kun siis akuutit kriisit ja arkea eniten häiritsevät toimintamallit on saanut korvattua rakentavammilla, voi työstää asioita "chillimmin". Vähän kuin hoitaisi villipuutarhaa; ei voi kitkeä jokaikistä rikkaruohoa, mutta jos haluaa tiettyjen lajien säilyvän ja kasvavan, jonkinlaista suurpiirteistä puutarhanhoitoa on tehtävä. Samantapaisena koen oman mielensä työstämisen: ei voi vaatia virheettömyyttä ja takertua jokaiseen pieneen rikkaruohoon, mutta jos antaa aivan villisti rehottaa, on täysin maailman ja sattumusten armoilla ja todennäköisesti esimerkiksi addiktoituu johonkin.
Kuka ei kaipaa rakkautta? Mun mielestä jokainen kaipaa, sisimmässään. Toivoo, vähintäänkin salaa, olevansa vielä joskus rakastettu ja hyväksytty ja että saa näyttää tunteitaan myös itse. Toki se ei aina ole helpoin tie, eikä myöskään rakkaita ihmisiä ole helppo löytää. Itse olen siitä onnekas (nykyään) että saan olla hyvässä suhteessa, syvästi rakastettu. Mutta silti kaipaan rakkautta enemmänkin: ihmiskuntaan yleisesti, itselleni lisää hyviä ystäviä, rakkaudellisia pieniä tekoja tuntemattomilla toisiaan kohtaan, yhteisöllisyyttä -rakkautta siis eri asteineen ja koko kirjossaan lisää maailmaan.
Tästä olen kyllä samaa mieltä: "Kai meidän pitäisi muistaa että kaikki olemme yhtä..jokainen voi ymmärtää sen  sekä evoluution että uskonnollisessa mielessä.."
Sitten taas itsensä ja toisten rakastaminen, molemmat ovat tarpeellisia, eivätkä sulje toisiaan pois.

Se, mitä ei voi hyväksyä itsessään, usein sitä on vaikea hyväksyä muissakaan. Kun työstää omia tunteitaan, traumojaan, ymmärtää vaikuttimiaan ja arvojaan ja oppii ymmärtämään ja hyväksymään eri puolensa, voi katsoa myös muita avarakatseisemmin ja maailma laajenee. Jokaisen kohdatun trauman myötä on rajoitteita, pelkoja jne vähemmän.

[Jayteasee]

Kiintoisa kysymys. Ne ovat sitten nämä tällaiset, joissa minä ryhdyn tällä foorumilla filosofoimaan. Se on aina se melankolinen aihe. No, tämä on tätä ja menköön... taas.

Keskustelun aikana on tullut aika mielenkiintoisia vertauksia. Välirauha, aselepo, miinakenttä... No, miinakenttä on lystikäs ilmaus. Tuntuu, että sellaiseen on tullut kyllä törmättyä suhteessa itseen.

Rakastanko itseäni? Katsotaanpa. Olen vuosimallia 1979 ja tätä kirjoittaessa vielä hetken 37-vuotias. Ympäristö tuo omat paineensa: pitäisi olla työelämäasiat kunnossa ja selkeä suunta minne mennä. Sen sijaan jonkinasteinen loppuunpalaminen kolkuttaa ovella eikä omasta suunnasta ole oikein selkeyttä.

Koulukiusaaminen on loppunut 20 vuotta sitten, mutta ne piirteet, jotka tuovat minut tälle sivustolle, heräsivät sen aikana - aika nuorena. En ole ikinä pitänyt siitä puolestani. Samalla kun olen miettinyt, miten olla normaali ja mitä tehdä toisin, ettei tulisi kiusatuksi, olen havainnut oudon viehtymyksen korkosaappaisiin ja sadomasokismiin. En tosiaan pitänyt itsestäni. Tuli myös alistuttua siihen uskomukseen, että näin tämä minun kohdallani menee aina - en vaan pääse mukaan yhteisöön. Ja muita kaltaisiani seksuaalisesti vinoutuneita tuskin löydän.

Matkan varrella on tullut koettua muutama seurustelusuhde. Olen tuonut fetissejäni esiin. Sille annettu pikkusormi on vienyt mennessään koko käden. Suhteissa on sitten aina tavalla tai toisella menty seinään sen fetisismin tiimoilta. Kumppani on ilmaissut kokevansa, että fetissini toteutuminen on tärkeämpää kuin hän itse. Tähän asti siihen on tultu joka kerta. Viimeisin pitempi suhde oli toisaalta ansaitusti ja toisaalta järjettömän epäoikeudenmukaisesti melko valtava niitti. Siinä meni sivussa muutama muukin käsitys omista vahvuuksista.

Tällä hetkellä? Olen vastahakoisesti hyväksynyt sen, että nämä kinkyominaisuudet eivät lähde minusta mihinkään. Siinä mielessä on saavutettu kaiketi jonkinlainen kompromissi. Kuitenkin pohdin mielessäni, että mitä se tarkoittaa mahdollisia tulevia suhteitani ajatellen. Älä ajattele liikaa, sitä sanotaan. Vaikea olla kuitenkin ajattelematta.

Ironista kyllä, minulla on paljon tuttavia ja ystäviä skenessä. Vasta parin viime vuoden aikana olen oppinut, että voin hengittää täällä vapaammin. Niin kuin taisin mainita, ajattelin joskus, etten ikinä löydä kaltaisiani tai pääse mukaan yhteisöön. Intiimisuhteet on pitkälti jäädytetty toistaiseksi, mutta muutoin en ole varmaankaan missään yhteisössä tuntenut itseäni näin halutuksi ja tervetulleeksi. Roiskin saamaani hyvää mieltä ympäriinsä toivoen, että saan jonkun toisenkin hyvälle tuulelle. Ehkä se on jotain defenssiä. En tiedä. Siinä kohtaa osaan jopa olla ajattelematta.

Sitä sanotaan, että suhde itseen pitää tulla sisältäpäin. Toisaalta kyllä olen melkoisen varma, että siinäkin kohtaa muodostamme sen käsityksen tavalla tai toisella perustuen ulkoiseen syötteeseen - joko sitä kuunnellen tai sitä vastaan käyden tai siitä piittaamatta. Oli miten oli, se ulkoinen on olemassa, ja sen kanssa ollaan jossakin suhteessa.

Rakastanko itseäni? Tuskinpa. Ehkä joskus, kun kasvan ja kehityn. Tällä hetkellä tämä yhteisö saa minut kuitenkin välillä jopa pitämään itsestäni.

[Kukkanen]

Tuli muuten mieleen tuosta yhteisöön kuulumisesta, tai että kokee voivansa "vapaasti hengittää": itse en koe kuuluvani oikeastaan mihinkään yhteisöön. Voi olla myös universaali ulkopuolisuuden tunne, jota kaikki kokevat jossain määrin.

Mutta esim. täällä en koe itseäni erityisen tervetulleeksi -koen olevani "liian vanilja" kinkyksi, liian kinky vaniljaksi, liian jalat maassa- tyyppi tantrapiireissä, "tavisten kanssa" liian hippi jne. Aina vähän ulkopuolinen ja joukkoon kuulumaton olo. Mut enää se ei häiritse, huvittaa enemmänkin ja on pääasia, että olen ystävä itseni kanssa. Omassa kehossani muodostan pikku yhteisöni ja mikrouniversumin: omien solujeni kanssa voin olla sovussa. En tosin yhteisöissäkään riitaa haasta. Yksi syy, miksi monissa yhteisöissä en ole kovinkaan pidetty hahmo, on siinä, että en kaihda kritisoida yhteisöä. Kuten en myöskään itseäni. Kun monella sisäinen varmuus omasta identiteetistä on heikko ja itsetunto myös heikoilla kantimilla, yhteisö voi olla vahvana tukena omalle identiteetille, ja jos taas joku kritisoi yhteisöä joiltain osin, tällaiset ihmiset voivat kokea sen uhkana omalle identiteetilleen ja itsetunnolleen. Joten on luonnollista, että on helpompi suorasti tai epäsuorasti hyökätä kritisoijaa kohtaan tai osoittaa halveksuntaa tai tuoda ilmi, ettei hän "kuulu joukkoon". Usein todella epäsuorasti ja hienovaraisesti, aikuiset ovat oppineet kikat. Toisaalta ne, jotka myös haluaisivat sanoa kritiikkiä, mutta eivät kenties uskalla juurikin syrjimisen tai syrjään jäämisen pelossa, saattavat arvostaa niitä, jotka rohkeasti ovat mitä ovat, eivätkä ryhdy mielistelemään vaan sanovat suoraan mielipiteensä. Usein yhteisöään krisisoivat jollain tavalla leimataan "ei-yhteisöön kuuluviksi", tai ainakin vähemmän siihen sopiviksi, jolloin me-henki ja samalla yhteisöön kuuluvien identiteetti vahvistuu. Tämän koen olevan yksi syy kuplautumiseen ja me-ne vastakkainasetteluun. Täälläkin näkee paljon "kinkyt-vaniljat" vastakkainasettelua, mistä tulee mieleen aivan "rasistit-suvakit" ym. vastaavat, mielestäni sama ilmiö. Kun mun mielestä taas vaniljuus ei sulje kinkypuolta pois, ei ihmisiä voi tai kannata kategorisoida niin tarkasti. Täälläkin paljon kiistaa siitä, mitä on "truekinkyys", ja mikä taas ei ole laisinkaan kinkyä. Jos löytyisi yhteisö, minkä ideologiana on vapaus ja monimuotoisuus, yhdessä ja toisiltaan oppiminen ja erilaisuuden näkeminen rikkautena pikemmin kuin uhkana -sellaisessa ehkä kokisin olevani kotona. Toistaiseksi sellainen yhteisö on vain mun ja rakkaani välillä löytynyt. Ehkä joskus vielä isommallakin porukalla, kun vaan löytää sopivat ihmiset.

[Jayteasee]

Juu, no, mä en viitsinyt uhmakkaasti julistaa sitä, miten pärjään yksin ja seison tukevasti kahdella tolpallani. Vaikka ajattelenkin itse ja tohdin lähteä lätkimään, jos porukan jutut menevät ohi mun aiheista, se ei poista sitä halua ja tarvetta olla osa jotain. Että kai se on sitä puutteellista itsensä rakastamista.

Tuo vastauksesi tuntui olevan kannanotto johonkin muuhun, mutta ookoo. On täällä joukkoa, joka kokee tarvetta johonkin ylemmyydentunteeseen, jota eivät koskaan lunasta. Voi vaan ihmetellä, miksi omaa hyvää oloa pitää pönkittää sellaisella. En näe itse  miten sellainen oloani parantaisi,  enkä varsinkaan ikinä koskaan milloinkaan sellaiseen sorru...

[Kukkanen]

Juu, niin vastasinkin vähän ohi aiheen, kun on pitkään tehnyt mieli sanoa tämä, tuli sit sanottua nyt kun vähänkin sivusi aihetta

Ja on mullakin kaipuu kokea kuuluvani johonkin yhteisöön, en vain tiedä tuleeko sitä tapahtumaan. Toki kuulua voi monella tasolla. Mut jos kokis sellaista syvää yhteenkuuluvuutta ja että on hyväksytty ja arvostettu yhteisön jäsen.