Rakastatko itseäsi aidosti?

[Kukkanen]

Mua kiinnostaisi teidän vastaukset tarkemmin, jotka olette vastanneet, että ette rakasta itseänne aidosti?
Haluaisitteko rakastaa, vai onko se "lällyä"?
Koetteko, että ette ansaitse omaa rakkauttanne, oletteko pohtineet mistä juontaa juurensa, jne?
Tietenkään ihmisiä ei voi niputtaa yhteen. Kaikenlaiset näkökulmat kiinnostaa


Tähän UW:in sanomaan: "Voi tietty ajelehtia läpi elämänsä ja rakastaa itseään, ei poissuljettua, mutta imo helpompi hyväksyä itsensä jos tietää mitä haluaa."
Itelläni ainakin on aika selkeät arvot nykyään, joita kohti pyrin. Eivät ne ole itsestään tulleet, vaan pohtimisen tuloksena. Arvot voivat toki muuttuakin. Mut ihan perusarvoni on toimia rakkaudellisuudesta käsin, mitä sitten teenkään. Tehdä hyvää maailmalle ja itselleni sen verran, minkä voin heikentämättä omaa hyvinvointiani. Ja haluan ELÄÄ. En yhden asian naisena, vaan monipuolisesti kokien, nauttien, oppien koko eliniän. Joku vois kutsua sitä ajelehtimiseksi, mä kutsun sitä elämäniloksi. Tuskin viittasit minuun, mutta teki mieli vastata tähän.

[artonen]

Hieno kirjoitus, ja voin sattuneesta syystä kertoa että
kirjoittaja on herkkä ja mukavan näköinen nuori nainen, jolle
voi toivoa vain parasta. Kannattaa tutustua

[Gloom Flower]

Mua kiinnostaisi teidän vastaukset tarkemmin, jotka olette vastanneet, että ette rakasta itseänne aidosti?
Haluaisitteko rakastaa, vai onko se "lällyä"?
Koetteko, että ette ansaitse omaa rakkauttanne, oletteko pohtineet mistä juontaa juurensa, jne?
Tietenkään ihmisiä ei voi niputtaa yhteen. Kaikenlaiset näkökulmat kiinnostaa

Eiköhän sitä kuka tahansa haluaisi olla henkisessä tasapainossa ja pelikunnossa. Oman keskustelunsa voi käydä nihilismin syvemmistä ulottuvuuksista, mutta se aihe helposti derailaa keskenkasvuisten teinien tasolla roikkuvaan hämmennykseen ja turhautuneisuuteen ilman sen syvempää filosofiaa.
Siinä vain on rajansa kuinka paljon yhteiskunta voi ihmistä sivuuttaa, ennekö alkaa tuntea ettei kuulu joukkoon. Ihminen on yhä sosiaalinen elukka, ja vaikka jotkut poikkeustapaukset pärjäilevät täysin omassa rauhassaan, useimmat meistä tarvivat, ja kaipaavat sosiaalisen kanssakäynnin tuomaa hyväksyntää, oman itsetunnon tueksi.

Kyllä, haluaisin kynsiä itseni ulos tästä montusta, haluan oppia kulkemaan pihalla pelkäämättä jokaista vastaantulijaa, ja olisi tosi kivaa tuntea itsensä edes hyväksytyksi, halutusta puhumattakaan, mutta ihmisen lipsahdettua riittävän kauas sosiaalisista verkoista, tiensä takaisin räpistely on turhauttavan hankala prosessi.
Tykkään vitsailla, miten arat punapäät ovat oma fetissinsä, joten minulla on tosi hyvät saumat tuolla alueella, mutta useimmat ihmiset karkaavat äkkiä pois, kun se ihmeparantuminen ei tapahdu yhden musiikkivideomontaasin aikana. Melkein tuntuu, että ne, jotka ovan halukkaimpia auttamaan, eivät ymmärrä miten pitkälliset psykologiset vauriot voivat rajoittaa ihmistä.
"Ota nyt ittees niskasta kii," on tullut tutuksi eri variaatioissaan vuosien varrella. Sitten kun noudatan neuvoa ja hyppään siihen kuvannolliseen tuleen, ollaan niin ihmeissään millainen aloitekyvytön, tylsä tuppisuu täältä mönki esiin. Olen kauan sitten eksynyt laskuissa, kuinka monta kertaa minut on heitetty syrjään, ja siitähän itsetunto vasta tykkää.

Älyllisellä tasolla ymmärrän pitkälti mistä on kyse, mutta sen synkronointi emotionaalisen puolen kanssa yskii aina. Silti, kylmän analyyttinen lähestyminen omiin ongelmiini, sekä muiden reaktioihin on ollut paras selviytymiskeino. Mutta ikävä kyllä meidän biologinen koneistomme on purkalla ja nippusiteillä koossa pysyvä sekamelska, jossa eri prosessien erottelu on kuin kännisten kissanpentujen paimentamista.
Siltikin, tympeän rationaalinen lähestymistapa on auttanut kartoittamaan reittiä eteenpäin, ja auttoi keskeyttämään vajoamisen syvemmälle itsetuhoiseen pyörteeseen.

Nääntyneen sydämeni korventunut raato ei kykene luotsaamaan tätä jollaa, positiivinen ajattelu ja toivossa eläminen vain ajoivat minut psykoosiin ja pakkohoitoon. Enää katkera uppiniskaisuus vie minua eteenpäin, kieltäydyn täyttämästä pesukonettani maidolla ja käpertymästä sinne viimeiseen lepoon, apatia kävi tylsäksi, haluan tehdä tällä elämälläni jotain vielä kun täällä paikan päällä ollaan. En ansaiste rakkauttani, tai hyväksyntää, nähtyäni miten haaskasin elämäni yrittäessäni varjella itseäni. Jos joskus merkitsen kenellekään mitään enempää, kuin sinä kärttyisenä nörttityttönä joka tykkää lentsikoista sillä yhdellä irkkikanavalla, voin ehkä alkaa irrottaa otetta tästä kroonisesta häpeäntunteesta.

...
Ok, ehkä turhan dramaattinen manifesti.

[Sigmamies]

En kutsuis itsestäni tykkäämistä rakkaudeksi 
Rakastan monia ihmisiä  mutta itsestäni vaan tykkään 

[pyllyart]

Gloom flower: ilmaisuvoimaista tekstiä! Olen kirjoittamassa gradua vastaavaa opinnäytetyötä katkeroituneista kuvataiteilijoista. Katkeruus on yllättävän haasteellinen teema. Esimerkiksi haastattelemani psykoterapeutit eivät kyenneet löytämään aiheesta kunnollista teoriapohjaa edes kyselemällä suljetulta foorumiltaan. Kun kerrot profiilissasi ylianalysoivasi kaikkea, minua alkoi kiinnostamaan olisitko halukas kommentoimaan tähän mennessä keräämääni aineistoa?

[Mursku]

En. Koska tunnen itseni.

[Nvriih]

Kukkanen, pyysit lisäanalyysiä.

Mieti, jos sulla olisi ailahtelevainen ystävä. Sellainen, jota ajoittain jaksaisi mutta joka pitkinä pätkinä olisi raskas. Välillä se olisi perustallaaja, kävisi jumpassa ja näkisi kavereita. Juttelisi kahvikupposen äärellä niitä näitä. Mutta pienenkin vastoinkäymisen jälkeen siitä tulisi sulkeutunut, vihainen ja alati valittava. Just kun aattelet, että nyt sillä menee hyvin, se romahtaisi jostain pikkuasiasta.

Alkaisit vältellä sen näkemistä, koska aina ois jotain draamaa. Et jaksais kuunnella kun se kierii itsesäälissä, vaikka raiteilta suistanut tapahtuma ois aika peruskauraa nimeltä elämä. Sä sanoisit sille, että hei kamoon eteenpäin, mutta se vaan jatkais kierimistä ja itsensä syyttelyä. Turhautuisit, kun se jatkuvasti tuhlais elämäänsä eikä nauttis siitä. Saattaisit kivahtaa sille, että nyt jumalauta joku roti. Siitähän se vasta innostuis, alkais vinkumaan miten kaikki vihaa sitä ja miten se on ihan paska ihminen. Ottaisit vähän etäisyyttä, keräisit voimaa olla sen tukena. Eihän ystävää voi hylätä. Mutta koko ajan punnitsisit, miten paljon haluat käyttää omaa energiaasi tähän ihmiseen, joka imee kaiken valon ympäriltään ollessaan tunteittensa vietävänä.

Ja sit kuukauden päästä se soittaisi, menisitte kävelylle. Ja se olisi taas se pirteä ystävä, jota niin kaipaat vierellesi. Silti koko ajan pelkäät, että kohta räjähtää taas. Toivot, että se jaksaisi nähdä elämässä hyvää eikä keskittyä negatiiviseen. Ja kun se droppi taas tapahtuu, väistämättä, olet pettynyt. Pettynyt siihen, että se ei taaskaan saanut itseään pidettyä poissa niistä tunteiden aalloista vaan lähti merivirran mukana avomerelle.

Mieti tän jälkeen, että se sun ystävä asuu sun sisällä. Sellaista on vähän raskasta rakastaa.

Ja vähän lisäinfoa:
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx

[Metsänpeikko]

Kukkanen, sun posti on täynnä

[Kukkanen]

Kiitos avoimista, koskettavista ja osin samastuttavista vastauksista.
 
Olen itse yrittänyt aikoinani vuosia sitten itsemurhaa useampaan otteeseen, ollut koulukiusattu, väkivaltaperheestä, seksuaalisia traumoja, hylkäämiskokemuksia, näin karusti lueteltuna. Uskaltaisin sanoa, että kokemusteni myötä ymmärrän jokseenkin hyvin sen, miksi itseään ei koe voivansa rakastaa.
Voi silti pyrkiä hyväksymään itsensä ja harjoitella sitä. Silloin, kun oon antautunut itsevihalle, se on todellakin ruokkinut itseään. Jo päätös yrittää rakastaa itseään vie eteenpäin, toki työsarka on sen jälkeenkin valtava.
Itse jouduin käymään läpi aikoinaan, haluanko todella elää, vai kuolla ennenaikaisesti. Rankka pohdinta, mutta on ollut helpottunut olo, kun päätti elää ja yrittää auttaa itseään ja muita, luoda merkitystä ja sisältöä elämälleen. Vaikka mieluummin olis elänyt lievempitraumaisen lapsuuden ja nuoruuden, olen koettanut nähdä traumat ja niistä selviytymisen arvokkaana elämänkokemuksena -keinona auttaa muita kokemusasiantuntijana, kirjoittaa, puhua tabuaiheista, jotta vaikenemisen muuri hälvenisi hieman lisää. Ei ole mieltä verrata elämääni jonkun kenties helpommat lähtökohdat saaneen elämään: näillä korteilla pelaan, mitkä olen saanut, ja koetan kääntää traumat voimavaroiksi. On ainakin mistä kirjoittaa, maalata, tabuaiheita rikottaviksi ja kokemusasiantuntijuutta useammastakin erityyppisestä traumasta.
Apua ja tukea kannattaa hakea, ammattilaisilta. Kynnys siihen on korkea ja häpeä rajoittaa, mutta suosittelen. Olisinpa itse hakenut apua jo aikoinani, ehkei olisi tarvinnut käydä niin pitkää ja tuskaista tietä.

Ja edelleen hetkellisesti joudun välillä äärimmäisen vaikeisiin olotiloihin. Ne ovat kestettävämpiä, jos pystyn kohtaamaan tunteeni myötätuntoisesti itseäni lohduttaen, mutta aina en siihen kykene. Julmuus pahentaa vaikeaa olotilaa. Äärimmäisissä mielentiloissa musta tuntuu edelleen, ettei kukaan rakasta minua aidosti, en voi luottaa kehenkään, kaikki on kaaosta ja keho hajoaa (jonkinasteinen dissosiaatio ilmeisesti). Juuri eilen koin viimeksi vahvaa hylkäämispelkoa, ja etten ansaitsisi kenenkään rakkautta. Verrattuna aiempaan, pääsen niistä kuitenkin helpommin yli, harjoittelemalla oppii ja kun saa myönteisiä kokemuksia. Kun joskus olen vajonnut synkkyyteen päiväkausiksi tai itseasiassa "asunut" synkkyyden syövereissä, nykyään vajoan siihen samaan vain hetkellisesti ja hivenen lievempänä. Joskus tajuan jo heti, että pitää vaan itkeä kunnolla ja tulee puhdistunut, hyvä olo. Joskus taistelen tyhmästi itkua vastaan ja kamppailu pitkittyy, mutta yleensä äärimmäisen kurja mieli kestää maksimissaan päivän, lyhimmillään muutaman minuutin. Edistystä siis tapahtuu koko ajan, hitaasti ja on tapahtunut vuosien ajan (vuosia kestivät traumaattiset ympäristötkin), psykoterapia on auttanut, niin myös taide, läheiset ihmissuhteet, kirjoittaminen ja kun päätin olla rehellinen itselleni ja muille, hävetti tai ei.

Toivon voimia kaikille itsensä kanssa kamppaileville ja toivon, että rohkenisitte pyrkiä ainakin hieman itsensä rakastamista kohti, kuin laiva kohti majakkaa, vaikkei sitä saavuttaisikaan täydellisesti, se antaa suunnan ja voimaa  Myös rakkaudelliset teot muita kohtaan auttavat mun kokemuksen mukaan rakastamaan itseäänkin ja hyvä kiertää. Esimerkiksi se, että uskallatte kertoa tabuistakin ja vaikeista aiheista täällä. Jos vaikeistakin fiiliksistä voisi puhua avoimemmin, ihmiset eivät jäisi niiden kanssa niin yksin ja avuttomiksi. On tutkittukin, että usein traumoissa jopa traumaattisin asia on sen salaaminen, itse traumaattisen kokemuksen lisäksi.

Turisen taas lisää myöhemmin, katkes ajatus

[lamie]

Tämä on monella tapaa mielenkiintoinen ketju, enkä ylläty vastauksista. Monet puhuvat masennuksesta tai siitä että pitää olla jotenkin tietynlainen saadakseen rakastaa itseään. Kaikenlaisia diagnooseja läpikäyneenä ja tälläkin hetkellä diagnoosi päällä olen silti sitä mieltä että rakastan itseäni. En todellakaan pidä kaikista puolista itsessäni. On paljon työstettävää. Olen tänäänkin aiheuttanut turhaa draamaa enemmän kun tarpeeksi enkä yhtään pidä reaktioistani tietyissä tilanteissa. Olen kuitenkin oppinut kovan työn tuloksena pitämään itsestäni ja olen oppinut rakastamaan itseäni. Näen paitsi huonot puoleni myös hyvät puoleni ja uskallan nykyään sanoa ääneen että olen hyvä jossain. Mitä enemmän uskallan rakastaa itseäni niistä huonoista puolista huolimatta, sitä enemmän nautin elämästä. Ja silti olen välillä aivan sietämättömän kova valittamaan, vellon välillä itsesäälissä ja satutan paitsi itseäni, myös ihmisiä joita rakastan. Silti sanon että rakastan itseäni.

Olen oppinut muutaman tärkeän asian. Jotta selviän arjesta minun on elettävä hetkessä. On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä. Huonot hetket muuttuvat siedettäväksi kun hyväksyn sen että ne menee ohi. Se paha olo, se musta syvyys joka imee minut itseensä menee ohi. Mitä vähemmän taistelen vastaan sitä helpompi minun on päästä siitä eroon. Ikävä kyllä ne hyvätkin hetket menevät ohi. Mutta siksi on niin tärkeä nauttia niistä kun ne on päällä. Ja luottaa siihen että niitä tulee lisää.

Pari vuotta sitten tapahtui jotain joka muutti koko elämäni. Jouduin taas pohjalle ja jouduin taas rakentamaan elämäni uudelleen. Jos en olisi oppinut tätä ennen rakastamaan itseäni olisin kuollut. Mutta ymmärsin etten ole toivoton tapaus ja taistelin. Alku oli päivittäistä helvettiä. Halusin vain kuolla. Silti en luovuttanut ja sain ammattiapua. Kaikki meni kun oppikirjassa. Osittain minulla oli onnea, osittain saan kiittää itseäni.

Tämä ketju on muistuttanut minua taas jälleen kerran sen miten tärkeää on että uskaltaa toivoa. Olen ollut sairaana kotona kyllästyneenä ja olen lukenut paljon eri ketjuja täällä baarissa. Monet etsivät jotain mitä eivät edes uskalla toivoa löytävänsä. Tiedän kokemuksesta että jos et uskalla toivoa et myöskään voi löytää.

[Kukkanen]

lamie, ihana kirjoitus, kiitos  Komppaan täysin ja samastun vahvasti. Todella viisaasti ja ytimekkäästi ilmaisit asian. Itseään voi tosiaan rakastaa diagnooseista, traumoista, virheistä huolimatta. Helppoa se ei ole, mutta ei myöskään hyvä ulkonäkö ja ns. hyvät (ovatko oikeasti, vai onko jäänyt asioita tiedostamatta?) puitteet takaa sitä, että olisi silti helppoa rakastaa itseään. Tiedän monia todella kauniita ja "menestyviä" ihmisiä, jotka eivät hyväksy itseään tai edes pidä itsestään, ja ovatkin ihmetelleet ääneen, miten mä voin kokea itseni esim. viehättäväksi, vaikka "en millään pahalla halua sanoa, mutta et oo sellainen klassisen kaunis ja kuitenkin sulla on hyvä itsetunto." Itsetunto ei ole ulkoisista puitteista kiinni, kuka tahansa VOI oppia hyväksymään itsensä, eri asia vaan miten kauan siihen menee ja paljonko työtä, muiden ihmisten kannustusta, tietoa ja tukea prosessiin mahtaa tarvita. Uskon silti, että jokaisen kannattaisi sille polulle lähteä, koska silloin voi auttaa itseään ja muita paremmin, suhtautuu maailmaan ja outoihinkin olioihin empaattisemmin, kun voimavaroja ei mene jatkuvasti itsensä mollaamiseen ja tunteiden tukahduttamiseen. Monet joutuvat tietoisesti työskentelemään itsehyväksynnän eteen. Voi pyrkiä kehittämään itseään ja kasvamaan, silti hyväksyen itsensä myös sellaisena, millainen on juuri nyt. Muutoin on jatkuvasti jumissa ihanneminässä: "Sitten kun olen tarpeeksi x, voin rakastaa itseäni, vielä en pysty enkä ole oikeutettu siihen". Ei, se alkaa heti, juuri tässä hetkessä voi päättää yrittää rakastaa itseään vähän enemmän. Olkoon tämä hetki sitten itkuntäyteinen, itkua tukahduttava ja kylmän julma, kiukkuinen, suunnaton hylkäämisenpelko tai riittämättömyydentunne, tai vaikka suuri seksuaalinen nautinto. Mua on auttanut paljon mielikuva siitä, miten toivoisin itseäni kohdeltavan, jos olisin pieni lapsi tai vauva. Miten itse kohtelisin vierasta pientä vauvaa? Kai lohduttaisin, kun ikävöisi äitiään, enkä haukkuisi, ettei ole tarpeeksi vahva ja itsenäinen ja osaa pitää surun sisällään? Ja eikö jokainen lapsi olisi ansainnut, ja ansaitse hyvää rakastavaa kohtelua, myös jokaisen sisäinen lapsi, itsestään voi aloittaa opettelemalla unelmavanhemmikseen. Pyrin olemaan itse itselleni se äiti ja isä, jollaisia olisin jo lapsena kaivannut. Usein sitä kautta löydän myötätunnon itseäni kohtaan, ja pystyn lohduttamaan sisäistä lastani.

Ensin toki on pitänyt tiedostaa, mitä kaikkia traumoja mulla on, ja on pitänyt oppia tunnistamaan, milloin mi(t)käkin trauma(t) on pinnassa, jotta ymmärtää paremmin eikä suoralta kädeltä tuomitse "ylimitoitettua reaktiota" tai "epäoikeutettua järkytystä ja luonteen heikkoutta". Kun tiedostaa omat kipupisteensä, voi alkaa hoitaa niitä, ystävystyä itsensä kanssa. Ylipäätään tutustuu, millaisista kokemuksista oikein itse koostuu ja mitä on niistä oppinut, mitä voisi vielä oppia ja voisiko hyödyntää kokemuksiaan jotenkin? Onko vaikeissa kokemuksissa mitään hyvää tai opettavaista, lohdullista?

Tai jos rakastaa on liian tuju sana, pyrkiä kohtelemaan itseään hyvin ja olemaan lempeä itselleen. Vaikka olisi pahoinpidellyt itseään henkisesti kauan ja saanut muiden ihmisten taholta myös kuraa niskaan, aina voi päättää aloittaa paremman suunnan. Eihän ilman kielteisiä malleja ja moitteita, eristämistä, kiusaamist ym. kokemuksia itseään alkaisi moittiakaan. Luontainen olotila on mun mielestä itsensä, itse olemassaolon, luontoyhteyden ja muiden rakastaminen. Se vain vääristyy ja vinoutuu helposti ja jää opittujen roolien, normien, suojamuurien ja traumojen taakse piiloon. Siellä se rakkaus kuitenkin on, jokaisella, uskon että olemme rakkauden olentoja sisimmiltämme jokainen. Rakkaus ehkä vähän vääriä mielikuvia herättävä sana, tulee mieleen mm. mustasukkaisuus ja omistushalu, mitkä ovat nähdäkseni opittuja enemmän kuin geneettisiä, vaikka niillä on evolutiivinen pohjansakin ja syynsä. Rakkauden vääristymiä on monenlaisia, takertuminen, hillitön menettämisenpelko jne, mutta puhtaimmillaan mun mielestä se virtaa vapaana, luontaisesti, vaikkei sitä aina tajuaisi olevan olemassa, sitä on kaikkialla. Voi siis parhaimmillaan kokea olemansa maailman kanssa yhtä ja "maailman rakastama" silloinkin, kun läheisillä ihmislajitovereilla on liian vaikeaa näyttääkseen rakkauttaan ymmärrettävästi. Rakkauteen ei myöskään tarvita sanoja ja oikeastaan helpoin tapa oppia rakastamaan on mun mielestä pysähtyä havainnoimaan omaa olemassaoloaan, hengittämistä, itsensä tai läheisen ihmisen lämpöä ja olemista, puhumatta mitään. Meditaatioksikin voisi kutsua, tapoja on monia olemassaolonsa kokemiselle kaikin aistein herkästi. Tässä lienee myös eläinten voimaannuttava vaikutus: ne rakastavat ilman sanoja, selkeästi ja jos niitä vain kohtelee hyvin. Sanat helposti vääristävät tai monimutkaistavat, eikä viesti mene millään täysin "puhtaana" perille vastapuolelle, vaan aina tulee väärinkäsityksiä (ainakin pieniä) ja niistä taas syntyy suurin osa riidoista. Rakkaus itsessään on mun mielestä kaikkialla elämässä, ehkä joku ajattelee sen synonyymina jumaluudelle (terminologia-eroa vain, en jaksa takertua, vaikken ite jumala-sanasta pidäkään kun tuo kummia mielleyhtymiä jostain feikistä partasuisesta veikosta). Itse ajattelen että valoa on kaikkialla olevassa ja kaikki on yhtä, pienistä osista koostuva dynaaminen massa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siis hengitämme olemassaolon iloa sisään ja ulos, yhteyttä kaikkeen ja kaikkiin olentoihin, syvimmässä läsnäolon tilassa. Kaikkein syvimmässä läsnäolon tilassa, mitä itse oon kokenut (selvin päin, vaikkei ehkä siltä kuulosta), kaikki sulautuu yhteen valoksi, ego häviää, oman kehon rajat, ajatukset ja tunteet häviää. Ja vaikka kuulostaa pelottavalta ehkä, se on kaunein ja ihmeellisin olotila, mihin olen päässyt. Se tuntuu todemmalta kuin tämä elämä, eikä siitä tilasta haluaisi palata millään, ellei olis muistanut kaukaisesti, että jotkut jäävät kaipaamaan minua, ja mulla on vielä paljon annettavaa (rakastettavaa, opittavaa, opetettavaa!).

Itseään rakastamaan etenkin itsevihasta saakka ei opi hetkessä, mutta pienin askelin ja jokaisesta pienestä edistysaskeleesta itseään kannustaen, tukitoimien kera pääsee kyllä eteenpäin uudella (ja pelottavalla, vaikka olis aiempaa parempikin, koska kaikkea uutta pelkää) polulla.

Juuri itkin, kun muistin, miten lapsena istuin avoimella ikkunalaudalla, ja oli niin suuri ahdistus, että haaveilin usein hyppääväni siitä alas. Näistä on ollut vaikea puhuakaan, koska yksi hyvin tabu aihe yhteiskunnassa on lapsen itsetuhoisuus ja itsemurha-aikeet tai teot. Usein koko asia kielletään, se on usein liian kipeä kohdattavaksi. Lapsena oli ainakin yksi pakotie muuten niin ahdistavasta elämästä, jollain tasolla ymmärsin kuolevani jos hyppään korkealta tai ryntään auton alle. Ainoa, mikä esti eniten hyppäämästä, oli pelko (kuolemanpelko ja elämänhalu kulkevat aika käsi kädessä,  ja niiden dynamiikkaa havainnoimalla huomaa myös esim. toipumista tai riskikohtia jos meinaa vajota synkkyyteen uudelleen). Ei niinkään pelko siitä, jos kuolisin, sillä se tuntui silloin lohdulliselta, vaan pelko siitä, jos en kuolisikaan vaan vammautuisin loppuiäkseni. Totta kai onnellinen elämä olis ollut ensisijainen vaihtoehto, mutta en uskonut pystyväni elämään ilman jatkuvaa valtavaa kärsimystä, ja aiheuttamatta tuskaa myös muille, joten en nähnyt paljoa vaihtoehtoja.. Jos joku olis silloin kertonut, miten onnelliseksi saatan kasvaa, se olisi ehkä tuonut paljon voimia lisää. Tulin tänään surulliseksi, kun muistin, miten jo alle kouluikäisenä on ollut itsetuhoisia ajatuksia. Se kertoo siitä, miten ahdistavassa ympäristössä elin; itsetuhoiset ajatukset eivät ole yksilön syytä, vaan reagointia ylikuormittavaan, usein pitkittyneeseen ja moniongelmaiseen tilanteeseen. Yksin, ja luonnossa olin onneksi turvassa ja iloitsin luontoyhteydestä. Vasta n. parikymppisenä itsetuhoisia ajatuksia ei enää tullut ainakaan siinä mittakaavassa, että olisin oikeasti halunnut tehdä itselleni jotain ikävää. Enemmänkin niin, että huomasin itsetuhoisia mielikuvia lipuvan mielessä ohi, mutta en jäänyt hautumaan niihin. Nykyään voin sanoa olevani hyvin onnellinen, vaikeuksista ja kohdalle osuvasta elämänkuonasta huolimatta. Olen kasvanut vahvaksi ja viisaaksi, ja haluan nauttia tästä elämästä niin kauan kuin voin ja rakastaa koko olemuksellani. Suunta on lohdullinen, vaikka tiedän, että valmiiksi en tule koskaan, muuttuminen ja keskeneräisyys on elämää, ei kukaan ole valmis. Mutta laumaeläiminä tarvitsemme toisiamme ja siksi rakastaminen ja rakastettuna oleminen mahdollisimman avoimena, paljaana itsenään virheineen huonoine päivineen tuottaa täyttymyksen tunnetta.

Minkälaisia traumoja teillä on, kaikenasteisia (jokaisellahan traumoja on, kenenkään vanhemmat, suku ja ympäristö ei ole ollut täydellinen ja virheetön)? Tuntuuko, että jotain saattaa muhia myös pinnan alla tukahdutettuna, mitä ei muista? Itselläni traumat ovat nousseet pintaan sitä mukaa, kun niille on ollut tilaa ja turvallinen mahdollisuus käsitellä niitä. Siihen asti olivat visusti piilossa, ja epämääräinen jatkuva ahdistus, elämä oli suorittamista ja tunteiden peittämistä. Kuin olisi elänyt kivimuurin sisällä, ei yhteydessä muihin tai itseensä. Kun olen luullut, että olen tiedostanut kaikki traumani, on tullut pintaan lisää, joitain on ollut todella vaikea hyväksyä ja kohdata, haluaisi mieluummin ettei niitä olisi tapahtunut. Mutta kuitenkin tiedän, että ainoa itselleni sopiva tapa on kohdata pahimmatkin pelot ja traumat, jotta niistä voi päästä yli. Muuten ne ovat varjona ja taakkana koko ajan. Ja epämääräinen valtava ahdistus on vielä ahdistavampaa, kuin ahdistus, jonka syitä ymmärtää ja jota pystyy käsittelemään. Vaikkei kummassakaan tapauksessa trauman aiheuttama ahdistus poistu kokonaan.

[Toy]

Minulla on sikäli onnekas tilanne, että varhaislapsuus on ehjä ja traumaton ja lapsuudenperhe edelleen läheinen. Traumat ovat sitten kouluvuosilta, kun olin paarialuokkaa yli viisi vuotta. Ehkä terveet kotiolot auttoivat siihen, että vaikka olin yläasteella itsetunto pohjamudissa ja jälkeenpäin katsoen ammattiapua vailla, en koskaan alkanut uskoa ansaitsevani saamaani kohtelua. Kuvittelin kyllä eläväni kuin ruttoisen ihmisen leima otsassani loppuelämäni enkä oikeastaan uskonut tilanteen koskaan helpottavan, mutta tiedostin sen, miten väärin se oli - että vika ei ollut minussa.

Oli vuosien työ opetella normaaleja sosiaalisia taitoja, kun sitten pääsin ympäristöön, joka ei kohdellut minua saastana. Se oli kivinen tie. Ne vuorovaikutustaidot, jotka normaalisti kehittyvät suunnilleen vaivatta ja itsekseen ikävuosina 10-15, minä opettelin lihasvoimin, tietoisesti. En alkuun tiennyt mistään, milloin joku heitti hyväntahtoista läppää ja milloin oli oikeasti ilkeä - minulle oltiin aina ennen oltu selvästi ilkeiltä. Piti opetella lukemaan, milloin on huono hetki liittyä johonkin seuraan -  aina ennen oli joka tapauksessa häädetty pois. Se oli raskasta, tuntui kuin fyysiseltä urheilusuoritukselta tai kivulta ja kutinalta haavan parantuessa, mutta opin.

Shokki oli kova, kun traumaattisten vuosien tuloksena puhkesi myöhemmin ahdistuneisuushäiriö. En ollut tukahduttanut tunteitani tai muistojani, vaan puhunut niistä avoimesti ja käsitellyt läheisten kanssa. Silti menin rikki. Ulospäin suuntautuneen, äänekkään ja humoristisen minun tilalle tuli joku, joka kärsi ahdistavista pakkoajatuksista ja ruokahaluttomuudesta ja mietti jokaisen ihmisen kohtaamisen jälkeen, mitä teki väärin. Pidemmän päälle masennuinkin.

Nykyisin on elämässä kohtalainen tasapaino. Ahdistus iskee toisinaan, mutta ei se sen pahempi ole kuin ajoittain vaivaava migreeni. Inhoan kuitenkin sitä, miten se rajoittaa elämää. Inhoan sitä, että kiusaaminen vaikutti minuun niin paljon. On vaikeaa hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen nyt, koska osa siitä on sen väkivallan tulosta, jonka uhri olin. Itseni hyväksyminen tuntuisi sen väkivallan hyväksymiseltä.

Mutta onko itseään sitten rakastettava kokonaan, kokonaisena? Voiko rakastaa itsessään sitä, että minä selvisin, minä opin ja minä elän nyt näin, vaikka olenkin rikki? Ettei omia arpia tarvitsisikaan rakastaa, vaan voisi rakastaa sitä, että osasi koota sirpaleet edes näin hyvin? Uskon, että rakastaisin enemmän sitä minua, joka olisi selvinnyt ehjänä ja saanut kasvaa rauhassa ja normaalisti. Suren sitä, etten koskaan saanut tavata häntä.

[lamie]

Mutta onko itseään sitten rakastettava kokonaan, kokonaisena? Voiko rakastaa itsessään sitä, että minä selvisin, minä opin ja minä elän nyt näin, vaikka olenkin rikki? Ettei omia arpia tarvitsisikaan rakastaa, vaan voisi rakastaa sitä, että osasi koota sirpaleet edes näin hyvin? Uskon, että rakastaisin enemmän sitä minua, joka olisi selvinnyt ehjänä ja saanut kasvaa rauhassa ja normaalisti. Suren sitä, etten koskaan saanut tavata häntä.

En minä usko että on vain yhtä määritelmää sille mikä on rakkaus. Se merkitsee varmasti meille kaikille eri asioita ja mehän myös rakastamme eri ihmisiä eri tavalla. Rakkaus parisuhteessa on erilaista kun rakkaus omaa lasta kohtaan joka on erilaista kun rakkaus ystävää kohtaan jne. Vain sinä tiedät miten sinä määrittelet rakkauden itseäsi kohtaan.

Minä ajattelen aiankin että siihen kuuluu lempeys itseään kohtaan, hyväksyntä vaikka ei aina toimi niin kun haluaisi ja vaikkapa se että uskaltaa olla tyytyväinen itseensä edes välillä. Monesti olen ollut paljon lempeämpi muita kohtaan kun itseäni kohtaan, mutta yritän oppia olemaan lempeä myös itseäni kohtaan.

Vastauksena kysymykseesi, minä olen sitä mieltä että sinä määrittelet itse mitä on rakastaa sinua. Jos et voi rakastaa niitä arpisia osia, niin rakkautta on sitten olla rakastamatta niitä..

Minäkin suren paljon sellaista jota en koskaan saavuttanut koska asiat meni näin. Mutta toisaalta olen oppinut iloitsemaan siitä minkälaisia kokemuksia minulla on. Olen oppinut myös kääntämään nuo kokemukset vauhvuuksiksi. Ja olen oppinut niiden kautta elämään aivan erilaista elämää.

[Raippa]

Minä en puolestani tiedä onko minkäänlaisesta rakkaudesta kenellekään mitään hyötyä. Se luo vaan vääriä odotuksia, jotka luo vaan haavoja sieluun. Tuo ahdistusta elämään ja lopulta tappaa jonkun. Maailma on paljon esimerkkejä täynnä. Itserakkautta en tunne, enkä kylä tunne itse rakkauttakaan. Silti elän ja hengitän. Synnyin. Kasvoin. Täytän velvollisuuteni ympärillä olevaa kohtaan kuolen pois ja maadun. Häviän historiasta. Jään niiden miljardien tavallisten unohdettujen joukkoon jotka kantoivat kortensa kekohon oman geeniperimän säilyttämiseksi. Miksi miettisin että kuka minusta välittää ja minua rakastaa.  Ei sillä ole oikeastaan ole väliä.

[popeye]

Minä en puolestani tiedä onko minkäänlaisesta rakkaudesta kenellekään mitään hyötyä. Se luo vaan vääriä odotuksia, jotka luo vaan haavoja sieluun. Tuo ahdistusta elämään ja lopulta tappaa jonkun. (...)

Merkillinen ajatus! Onko rakkaudesta hyötyä.  Ei kai. Onko sitten musiikista hyötyä? No joo, jatkakaa.