Rakastatko itseäsi aidosti?

[Kukkanen]

Mä koen, että itseään voi rakastaa vähän kuten (ihannetilanteessa) äiti/isä rakastaa lastaan. Rakkaus on taustalla huonoinakin hetkinä, eikä häviä, vaikka olisi tosi vihainen itselleen tmv.

Se, että rakastaa itseään, ei tarkoita, että pitäisi itseään täydellisenä. Päinvastoin, aitoa rakkautta on rakastaa epätäydellisenä, virheineen ja nurjine puolineen.
Joka hetki ei tarvitsekaan pyrkiä olemaan huippuyksilö, eikä kukaan ole. Mutta voi pyrkiä olemaan lempeä itselleen ja muille. Ja silloin kun se ei onnistu, pyytää anteeksi. Itseltäänkin voi pyytää anteeksi. Mun pitäis pyytää anteeks just nyt, itseltäni ja toiselta, mutta helppoa ei ole, suru on piilossa vihan alla just nyt ja tyly kuori päällä

[pyllyart]

Otan jotkut sanat ihan liian vakavasti. Rakkaus. Ei vittu. Saatan hyvinkin ihailla, himoita, toivoa kaikkea parasta, kunnioittaa, välittää, arvostaa, olla täysin loajaali. Mutta varmasti aitoa rakkautta? Tuskinpa. Jotain paskaa siihen on kuitenkin sekoittunut.

Olen maailman keskiluokkaisimman perheen esikoinen. Alueelta, jossa jokaisella oli iso omakotitalo, kaksi autoa, kolme lasta, purjevene ja koira. Siinä maailmassa ollakseen edes ihminen pitää olla täydellisen omavarainen. Jos jotain tahtoo, siihen pitää olla vara. Noille kelvatakseen pitäisi olla siis Suomen 20 parhaan taidemaalarin joukossa. Eräs kollegaalinen tuttuni seurusteli ihmisen, jonka suvulla on samanlaiset arvot, kanssa. Se suku hyväksyi tuttuni ihmiseksi siinä vaiheessa, kun tämä vei kumppaninsa linnanjuhliin.

Suhtaudun ajatukseen, että pitää olla ensin rakkautta täynnä itse, että ansaitsee tulla toisten rakastamaksi, semmoisena vaatimuksena, että ei onnistu minulta. Rakastakoot muut jotka osaavat paremmin.

[Pip]

En.

Syystä, että teen virheitä, joita mun ei pitäis tehdä. Mulla on itsekunnioitus aika hyvin karissut tämän elämäni matkan tiellä, mutta jotain siitä on kuitenkin vielä tallella ja tulen niistä pitämään kynsin hampain kiinni. Porilaisena kun alan vittuilemaan porilaiselleni, niin siitä vittuilun määrästä ei selviäis kukaan muu, kuin mä. Tottakai se lyö miestä maahan ja vielä potkii perään, mutta vittuuntuneena nousen taas ylös ja toinen jatkaa siitä, mihin jäi. Olen loukannut ihmisiä ja siitä olen aivan vilpittömästi pahoillani. Suutuspäissäni saatan olla aika vitun ikävä ihminen.

Ehkä tästä silti oppii jotain, ainakin sen, että ne 47 vuotta lapsuudesta on ne vaikeimmat. Muokkaan tähän loppuun vähän nykäsmiä: tulevaisuus on sit tulevaisuutta.

[Von]

En. Siitä tulee kuulemma sokeaksi.

[Ninni]

Onko aitoa rakkautta olemassa...? 

[Pikkusaurus]

Onko aitoa rakkautta olemassa...? 

On.

Ja itse ketjun kysymykseen: en.

Terveisin kerrankin lyhyt ja ytimekäs Saurus!

[vila]

Onko aitoa rakkautta olemassa...? 

Tietysti on. Se on aika harvinaista, mutta on sitä.

[Pinky]

Pakko se on todeta että en.

[fruu]

En.

[Apollyon]

Rakastanko itseäni? No joo, en minä muuten sietäisi seuraani päivästä toiseen.

Olenko rakastunut itseeni? No en, paitsi joskus, mutta silloin olen yleensä vähän mulkvisti.

Ajattelen, että olen ihan hyvä tyyppi ja yleensä yritän olla kiva muille ja rakentava osa maailmaa sellaisella tavalla, joka ei heti johda massiivisiin katastrofeihin. Koen, että minulla on vahvuuksia suhteessa muihin ihmisiin mutta myös vajaavaisuuksia, ja niiden kanssa koitan minimoida vahingot jottei liian monen muun tarvitsisi sietää huonoja puoliani.

Pitkä parisuhde ja itsereflektiota vaativa ammatti ovat antaneet hyvät taidot tarkkailla itseäni eri tilanteissa ja luoda käsitystä siitä, kuka olen missäkin ja mitä se tarkoittaa. Yleensä tykkään siitä, kuka olen. En ihan aina.

[Toy]

Mitä itsensä rakastaminen sitten on? Jos toisen rakastaminen on hellyyden tunnetta, toisen tarpeiden asettamista omien edelle jne. niin miten se suhteutuu itsensä rakastamiseen?

En tiedä. Jotenkin itseni rakastaminen tuntuu samalta kuin hengittämisen rakastaminen. Etupäässä minä olen itselleni välttämättömyys. Pidän tietyistä puolista itsessäni, toisia taas en voi sietää. Inhoan huolimattomuuttani, taipumustani ahdistukseen ja lyhyttä pinnaa. Rakastan luovuuttani, empaattisuuttani ja kykyäni  katsoa asioita monelta kantilta. Rakastan tarvettani olla parempi ihminen, mutta se sama tarve tekee minusta itseni suhteen äärimmäisen kriittisen. Kriittisyys tekee itsensä rakastamisesta vaikeaa.

Viime aikoina olen pohtinut suhdetta kehooni. Sitä voisi olla tarpeen yrittää rakastaa, koska siinä olen jumissa lopun elämääni kuitenkin. Voin pitää kehostani huolta ja asettaa sen tarpeet mielihalujeni (etupäässä laiskuuden) edelle. Voin pukea sen kauniisti ja hoitaa sitä. Voin tietyissä rajoissa muokata sitä mieleisekseni. Voin yrittää näyttää siltä, mistä pidän, mutta voin myös yrittää pitää siitä, miltä näytän. Voin katsoa itseäni lempein silmin, niin kuin katson niitä toisia joita rakastan.

[Nuppu]

Rakastan, rakastan. Virheitänikin siedän, siedän niitä toisissakin.

[UW]

Se on vähän kinkkinen kysymys kuin hyvin itsensä tuntee? 
Nyt en viittaa niinkään lukeeko baarin profiilissa mitä, vaan mitä syvemmin hakee elämältään ja minkä takia. Voi tietty ajelehtia läpi elämänsä ja rakastaa itseään, ei poissuljettua, mutta imo helpompi hyväksyä itsensä jos tietää mitä haluaa.
Monet kyssärit tietty ottaa aikansa, Ihtellä ainakin 

[DeepThroatLover]

Kuvaisin suhtautumistani itseeni katkeraksi, epävakaaksi aselevoksi. Kuin Korean nykytilanne, konflikti ei koskaan virallisesti loppunut, raja on miinoitettu ja rehottaa villinä, räjähdysalttiina jos kukaan käy sohimassa liian lähelle, ja pohjoispuolella dynastia sekopäitä kommareita tumppaamassa resursseja aseisiin kansan hyvinvoinnin sijaan. Rajan toisella puolella digataan videopeleistä julmetusti.

Aihe on vakava enkä ota siihen sen kummemmin kantaa kuin toivotan tsemppiä, mutta tämä Korea-analogia on vaan loistava! Nauratti! 

Sai myös ajattelemaan, että oma suhtautuminen itseeni on hieman samanlainen. Toisinaan olen jopa välinpitämätön.

[Luminukke]

En