Villeintä mitä on

[Kolumnisti]

Villeintä mitä on


"Tarinat ovat villeintä mitä on. Tarinat vainoavat, purevat ja polttavat."*

Minulla on salainen pahe. Jos saisin valita syntini, tekisin vapaa-ajallani mitä tahansa muuta, niin rumaa käytöstä se minusta itsestänikin on. Muuten en kehtaisi kertoa kellekään, mutta kun tällä nimenomaisella foorumilla kerran ollaan ja arvostamme tuomitsematta toinen toistemme vinoumia niin mikä jottei.

Minä seuraan somessa muutamaakin henkilökohtaisesti tuntemaani henkilöä vain ja ainoastaan mielenvikaisesta mielihyvästä seurata, miten naurettavaa shaibaa ne putkestaan ulos tuuttaavat. Tiedättehän, näitä monta kappaletta pitkiä tarinoita siitä, miten he aina onnistuvatkin sattumaan paikalle juuri kun joku on ollut tekemässä moraalista vääryyttä jollekulle viattomalle ja puolustuskyvyttömälle kanssaeläjälle, ja kuinka he ovat osoittaneet mitä suurinta selkärankaisuutta puuttumalla tilanteeseen kun muut ovat vain kääntäneet katseensa pois. Esimerkiksi eräs vanha opiskelukaverini törmäilee sattumalta joskin tuhkatiheän toistuvasti julkisissa tiloissa kehitysvammaisia monikymmenminuuttisin monologein halventaviin halpamaisiin ihmisiin, joita sitten sankarillisesti ojentaa oman oppineisuutensa suomin asein.

Myös kinkyissä kertomuksissa haisee toisinaan haudattu koira. Saattaa tavata vaikkapa ylen dramaattista kokemuskertomaa siitä, miten on urhoollisesti selvitty D/s-suhteesta jossa kertojalle on tehty kaikki mahdollinen ja mahdoton mänttiys. Tämä on mitä ilmeisemmin jo oivallettu kun kerran kertomaan käydään, mutta silti kertomus asetellaan sangen houkuttelevasti niin kuin asia olisi vielä jollain tapaa epäselvä. Juttu julkaistaneenkin kaikkine likaisine yksityiskohtineen vain jotta voitaisiin varmistaa, että olihan se kaikkien muittenkin mielestä hän itse joka kärsi ja jota kohtaan tehtiin väärin. Ja totta kai se on, kommenttiketjun kuoro laulaa yksiäänisesti.

Todella, todella koskettavia tarinoita ovat nämä. Oikein hyviäkin toisinaan. Ja täyttä hevonpaskaa, mikäli ollaan kiinnostuneita siitä mitä oikeasti on tapahtunut, mutta sitäkös harvemmin ollaan.

Tampereen yliopistossa on meneillään paitsi fiksu myös viihdyttävä projekti Kertomuksen vaarat: https://www.facebook.com/KertomuksenVaarat/?fref=ts. Keskeisimpiä oivalluksia tässä projektissa on se, miten kertomusten perimmäinen tarkoitus ei somemaailmassa olekaan saada meitä toimimaan vaan reagoimaan oikealla tavalla. Se on usein naurettavan helppoa. Jos joku julkeaisikin kyseenalaistaa tarinan todenperäisyyden, tulisi vain itse näyttäytyneeksi sydämettömänä kyynikkona, jolla ei edes voi olla mitään tietoa asioiden todellisesta tolasta kun ei paikalla ollut. Sitä paitsi ihan sama onko se totta, väärin se olisi silti!

"Vaara" lienee useimpien somekertomusten tapauksessa hiukka liioiteltu ilmaisu. Se, mitä meiltä pajunköysiä punoen nyhdetään, on yleensä meidän myötätuntomme, minkä antaminen harvoin koituu turmioksi vaikka hukkaan menisikin. Joskus tarinoilla tahdotaan kuitenkin todella vaikuttaa ajatuksiimme ja asenteisiimme, ja silloin on hyvä olla valveilla. On tärkeää oivaltaa, etteivät nämä näennäisesti moraalia puolustavat kertomukset ole lähellekään aina moraalisesti puolustettavissa. Kenen etua tai totuutta meille oikeastaan kertomukseen paketoituna kaupataan, ja mikä on sen todellinen hinta?

Kertomus ei koskaan ole yhtä kuin tarina. Kertomus on se, mitä joku kertoo jostain näkökulmasta tietystä tarinasta.

Minä kirjoitin vuosia blogia omasta seksuaalielämästäni, haluistani ja rakkauksistani. Se tuntui minusta päiväkirjalta, ja uskon että moni sitä sellaisena lukikin. Tosiasiassa se, mitä puin sanoiksi, oli fiktiota alun alkaenkin. Minulle elintärkeää yhtä kaikki, ja täysin tositapahtumiin perustuvaa - koskaan en keksinyt mitään lisää tai muuttanut yksityiskohtia. Mutta minä pystyin muuttamaan kokonaisuutta, sen verran hyvin sanojani hallitsin, tarinaa minusta ja minun suhteistani. Ja minä sain kaikki uskomaan, silloinkin kun ei uskottu aivan kaikkea. Tarina tuntui todelta ja kosketti, se oli se mikä merkitsi.

Ne ikiomat tarinani kertoisin tänä päivänä toisin jos siihen olisi tarvetta. Etenkin ne, joissa jotkut narkissokset näkivät oman peilikuvansa minun syvyyksieni sijaan. Sitä tarvetta ei ole vielä tullut. Minä näen ne tarinat kirjoina joiden kannet olen painanut kiinni, kertomuksina jotka värisyttivät minua silloin, mutta joihin minulla ei ole ainuttakaan syytä enää palata. Silti aina välillä mietin, olisiko minun koko seksuaalisuuteni kasvanut toisin, jollen olisi samalla kertonut, tai jos olisinkin käyttänyt aivan toisenlaisia sanoja. Kenties minä kirjoitin itsestäni kinkyn.

We're all stories in the end.**

Ja tarinoissa on valtava voima. Vaarakin, jollemme sitä tiedosta, ja varsinkin silloin jos emme näe mihin se voima valjastetaan. Mutta miksi sanotaan sitä fetissiä, kun se vaara kiehtoo ja kiihottaa..?


- pikkusisko

*Lainaus Patrick Nessin upeasta romaanista Hirviön kutsu.
** Dr. Who 

[LadyHera]

Jos lähden siitä olettamasta, että kaikki yksipuolisesti kirjoitettu ei olekaan hevonpaskaa, niin en näe mitään väärää antaa sympatiaa ketjussa. Tarina on yhden osapuolen versio, mutta en tietenkään tiedä onko sata-prosenttisesti totta tai ei. Kuitenkin jos oletan, että ihmistä oikeasti on henkisesti loukattu ja hänellä on paska fiilis, en koe huonoa omaatuntoa antamalla sympatiaa. Ei maksa mitään. Ja jos tarina on tosi, niin toivon että positiivinen kannustus auttaisi ihmistä eteenpäin.

En ole mikään kukkahattutäti, mutta kaukana vielä niin paatuneesta ämmästä, että olettaisin kaikkien tarinoiden olevan valhetta. Kyynisyys ei siis vielä iskenyt tähän ikään mennessä täysin päälle. Osaan lukea kriittisesti "shokeeraavia" FB-juttuja. Niihin en koskaan kommentoi mitään. Baarissa olen kaksi kertaa harmitellut jonkun naissubin kohtaloa. Oli paskapuhetta tai ei, en kysele kuka teki ja mitä. Harmittelen ja laitan ketjuun kannustusta. Piste. Elämä jatkuu.

[pikkusisko]

Ei minustakaan ole väärin tarjota sympatiaansa. Varsinkaan, jos jutussa on aidosti kyse siitä, että joku vertaistuen tarpeessa oleva ihminen kertoo kokemuksestaan luonnollisen yksipuolisesta näkökulmasta. Melko kylmä ja kolkko olisikin yhteisö, jossa ei sellaisia kertomuksia suvaittaisi, saati jos niille salaa paskaisesti naurettaisiin.

Minusta noiden joukosta kuitenkin suht räikeästi pistävät silmään tapaukset, joissa tarkoitus on kalastaa kannustusta, sääliä ja huomiota (tai klikkauksia niin kuin jossain arvostettu.com -lööperissä) piittaamatta siitä, että samalla tietoisesti pyritään johtamaan toisia ihmisiä harhaan, ja siinä sivussa aiheutetaan tarpeettomasti pahaa mieltä. Usein kun nuo tarinat ovat niin shokeeraavia että monet säikähtävät, suuttuvat tai tulevat surulliseksi toisen puolesta, vaikka jättäisivätkin lopulta omaan arvoonsa onko totta vain toinen puoli jos sitäkään.

Totta, fiktio ei tarkoita valhetta. Mutta jos valheista tehdään fiktiota motiivina pelkkä omien sosiaalisten pelimerkkien kartuttaminen, se on minusta moraalisesti arveluttavaa. Sellainen ei mielestäni ansaitsisi kenenkään, edes minua niin epäkorrektisti huvittavan epäkriittisten ihmisten myötäelämistä osakseen.

[LadyHera]

Erittäin hyvin todettu. Tuli tuosta mieleen tarkentaa, että henkisesti vajailla antimilla toimivat ja patologiset valehtelijat ja mielenterveysongelmaiset ovat tietty oma lukunsa. Eli juuri tuo valheilla saadaan huomiota muilta ja oikeutusta jollekin ehkäkin pienelle tapahtumalle, mikä heidän päässään on turvonnut ihan astronomisiin mittasuhteisiin.

Paha vaan kun näitä on sivustakatsojan vaikea tunnistaa. Täten myös empatian anto voi mennä aivan väärälle kohteelle. Sitten pitää itse miettiä skenaario eri kulmilta, miettiä onko ehkä totta, totta osittain vai valhetta. Ja sitten päättää antaako sitä huomiota vai ei.

Ei ole helppoa tämä interwebin ihmeellisessä maailmassa eksyily...... Ikävä kyllä. Aika tiuhalla filtterillä pitää lukea.

[pikkusisko]

Sepä. Noiden tarinoiden koko koukku kun piilee siinä, että ne ovat kaikessa ällistyttävyydessään jollain tasolla samaistuttavia. Koetaan, että ne teoriassa voisivat olla tottakin, eikä ole mitään eväitä niitä epätodeksi todeta, kun koko asiasta ei ole mitään muuta tietoa kuin yhden ihmisen antama lausunto siitä mitä hän näki tai koki.

Mutta voi sitä omaa somekriittistä silmäänsä onneksi harjaannuttaakin. Esimerkiksi juuri nuo Kertomuksen vaarat -projektin julkaisut ovat maanmainioita siihen aivojumppaan: niissä maan kärkipään kertomusasiantuntijat osoittavat tiettyjä kaavoja, piirteitä ja karikatyyrejä jotka syystä tai toisesta arveluttavissa sekä sosiaalisen että perinteisen median tuottamissa tarinoissa toistuvat, mikä luonnollisesti helpottaa niiden tunnistamista. Himputin hauskaa ja innostavaa luettavaa sitä paitsi, kun monesti käsitellään kriittisesti mutta kiihkoilematta juuri niitä massoittain tykättyjä ja jaettuja päivänpolttavia tekstejä, jotka joka puolella meitä ympäröivät. Eikä idea olekaan osoittaa että jokin tarina olisi potaskaa, vaan päästä sen jäljille miten ja miksi tietyntyyppisiä tarinoita tänä päivänä niin paljon kerrotaan. Kuin pornoa konsanaan mulle! 

[Nick]

Nojatuolipsykan perusteella palstoille kirjoittavat eniten harhaisimmat tapaukset joiden elämänhallinta edes ole ollutkaan lapasessa. Sama pätee lukijoihin.

[mauje]

Pieni annos empatiaa annettuna pois ei maksa minulle mitään. Yleensä kuitenkin koetan välttää tuomioiden jakelemista...onneksi kukaan ei nakkaa pa...mitään vaikka jakelisinkin sellaisia.

[Kukkanen]

Mielenkiintoinen aloitus. Mun mielestä sanat vääristävät AINA todellisuutta, ja se olis hyvä niin lukijoiden, kuin kirjoittajienkin tiedostaa. On sitten toimittaja, kirjailija, bloggaaja tai ihan vain muuten vain sanoja elämässään suoltava.
Jokaisen sanan jokainen ihminen tulkitsee hieman eri tavalla. Ajatellaanpa vaikka sanaa "äiti"; millaisen mielikuvan ja millaisia tunteita sana herättää ihmiselle, jonka äiti on ollut vaikka väkivaltainen, tai toiselle, jonka äiti on ollut lempeä ja huolehtiva, entä sille, jonka äiti on ollut rakastava, mutta ylirajoittava? Jokaiselle, jolla on äiti, ja niillekin, joilla ei ole, sana herättää hieman eri assosiaatiot, vaikka kaikki mukamas tiedetään, mitä sana "äiti" tarkoittaa.

Sanat ovat hyvä työkalu, mutta niitä ei kannata sokeasti lukea/kuunnella/tulkita. Aina on mukana kirjoittajan tulkinnat, ja lukijan tulkinnat. Hyvin usein viesti vääristyy, jopa aivan vastakkaiseksi kuin mitä kirjoittaja tarkoitti. Silti kirjoittaminen voi olla terapeuttista, kirjoitukset voivat herättää pohtimaan ja kyseenalaistamaan, kannustaa tai säikäyttää jne. Kunhan tiedostaa sanojen rajallisuuden, ja miten sanoin ei voi kuvata tätä kompleksista eri aistein havaittavaa todellisuutta totuudenmukaisesti, vaikka miten yrittäisi.

Olenkin paljon sanattomuuden kannalla. Itelleni parhaita hetkiä elämässä ovat ne, kun sanoja ei tarvita, ymmärrys tuntuu olevan ilman sanojakin, kuten eräässä biisissäkin lauletaan "words are only, unnessessary, they can only do harm". No, en ole aivan samaa mieltä, on tarinoista hyötyäkin ja siitä, että voi pukea sanoiksi, mutta tosiaan myös riskejä. Ja esimerkiksi rakastamiseen ja sen ilmaisuun ei tarvita sanoja. Rakkaus on vain, ja ainakin itselleni se tuntuu parhaalta. Olla toisen lähellä puhumatta mitään, tarvitsematta kertoa, kokea ja aistia ja tietää ja tuntea sanomatta kummassakin huokuva rakkaus. Jälkeenpäin on sitten kivaa aivojumppaa yrittää pukea sanoiksi niitäkin hetkiä, vaikka tietää olevansa tuomittu epäonnistumaan Tietää, ettei sitä hetkeä saa puettua sanoiksi kunnolla, mutta silti on palkitsevaa yrittää. Ehkä mussa on sitten masokistin vikaa  Vaiko sadistin, kun tiedän, että ihmiset eivät koskaan tule ymmärtämään alkuperäistä kokemusta, mitä yritin kuvata, vaikka miten yrittäisivät.