Puheena siis Pauline Réagen O:n tarina. Kirjoittajaksi on jo pitkään tiedetty Gallimard-kustantamossa työskennellyt kustannustoimittaja Anne Desclos, kirjallisuuden ammattilainen toisin sanoen.
Jean Paulhan, Desclos'n esimies ja pitkäaikainen rakastaja, kirjoittaa esipuheessa samasta teemasta, jota yritän tässä hahmotella: "Että olette nainen, sitä en epäile. Tämä ei niinkään johdu yksityiskohdista, joissa mielellänne viivähdätte, vihreistä satiinimekoista, korseteista, hameista, jotka on kierretty monin kerroin (niinkuin hiustupsu papiljottiin). Mutta se näkyy tässä: Renén luovuttaessa hänet uusiin kidutuksiin O on kyllin huomiokykyinen pannakseen merkille, että hänen rakastajansa tohvelit ovat nukkavierut, pitää ostaa uudet. Tuo tuntuu minusta itsestäni lähes käsittämättömältä. Tuollaista ei mies olisi ikinä keksinyt, ainakaan hän ei olisi uskaltanut sanoa sitä."
Kysymys on minun silmääni (en ole kirjallisuuden opiskelija tai tutkija, vain maallikkolukija) siitä, että Desclos kykenee hyvin taitavasti lisäämään tekstiinsä mutkia, vaihtoehtoisia polkuja, toistoja sekä erilaisia ehtoja ja varauksia. Sanalla sanoen, hän tekee yksinkertaisesta asiasta monimutkaisen nautinnollisella tavalla. Sillä O:n tarinassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään:
Nuori nainen kaapataan, hänet viedään bordelliin, häntä ruoskitaan, raiskataan ja pidetään tyrmässä. Bordellista hänet näennäisen vapautuksen jälkeen siirretään dominan johtamaan lesbolaisyhteisöön, jossa sama meno jatkuu lisättynä arpajaisilla, lävistyksillä ja polttomerkinnöillä. Lesbolaisyhteisöä seuraa aika yhden miehen kotilutkana. Lopuksi hänet viedään naamioituna kutsuille, mistä hän palaa takaisin alkupisteeseen.
Desclos'n käsissä homma kuitenkin toimii suurimman osan aikaa kuin hyvin viritetty soitin. Sen lukemisesta nauttii todella, jos keskittyy eikä pelkästään loiki edellä kuvattuja action-kohtia huipulta huipulle kuten Esa Saarinen länsimaisen filosofian historiaa. Saarinen muuten mainitsee, että häntä alkoi ko. historia tosissaan kiinnostaa vasta, kun erään filosofin taustalta löytyi vinoa toimintaa vuokraemännän kanssa.
O:n tarinassa ei tehdä mitään muitta mutkitta: Andrée huomautti O:lle että vuode oli pikemminkin pehmustettu lattiakoroke kuin sänky mitä välii? ja että se oli päällystetty mustalla pitkärihmaisella kankaalla jassoo, niinkö? joka vain jäljitteli turkista ai tosiaanko?
Joskus sanotaan venäläisistä klassikoista, sellaisista kuin Karamazovin veljekset, että ne on kirjoitettu lukijalle, joka on joutunut lumimyrskyn vangiksi ja jolla ei ole ennen myrskyn laantumista kuin kaksi vaihtoehtoa: vahtia tulta tai lukea Dostojevskia. Koukussa siis ja pahemman kerran. Onneksi O:n tarina ei ole kuin 190 sivua pitkä. Kauhistuttaa ajatella sitä tuhatsivuisena versiona, sillä tällaisenakin se merkitsee lukijansa kuin ne kuuluisat poltinraudat Samois'n naistentalossa.
Siunattu olkoon toinen maailmansota ja Ranskan vastarintaliike, joka kasvatti Anne Desclos'n...
Sivustoa kannattaa
