Lempitekstejä

[Herra_Jack]

Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Unhottaa en voi ma tuota, lieden kylmenevän luota
joka hiille sammuessaan varjonsa loi lattiaan.
Varroin päivän pilkahdusta, kirjoista hain lohdutusta,
mutta kauas murhe musta mieleni vei harhaamaan.
Ah, Lenore, suloimmyt mailla enkelten nyt on;
täällä tyhjyys pohjaton.

Kahistessa uutimien, talven viiman tuutimien
jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Kirvoituksen hetki löi nyt, enempää en epäröinyt:
"Anteeks suokaa", lausuin, "mutta vasta juuri havahduin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin koputuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Oven vinhaan auki työnsin, edessäni säpsähtäin
pelkän pimeyden näin.

Pitkään siihen tuijottelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes yksi sana ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Lenore'.
Kaiku vastas vain 'Lenore'.

Viimein oven lukkoon käänsin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja koputusta kuulin hiukan kovempaa.
Tällä kertaa ikkunalta lie se tullut, mutta malta,
avata tuo mull' on valta, salat kaikki paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, koputuksen uuden kai
tuuli yksin aikaan sai.

Luukku aueta kun ehti, sisään tulla hyppelehti
korppi, joka mukanansa muinaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
ryhti herrain suurimpainkaan ylväämpi ei olla voi.
Päähän marmorisen Pallaan patsaan pyrähti se istumaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.

Ilme tuima linnun vakaan lauhtunut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Töyhtö vaikk' on viety sulta, et sa näytä nolatulta
vielä silmäs iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sua ikiyössä mainitaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Noin kun vastas korppi musta, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä vieraanansa keskiyöllä huoneessaan
koskaan oisi ollut korppi, keskiyöllä vieraanaan
nimeltä 'ei milloinkaan'.

Hiljaisuutta kauan kesti, istuimellaan ylhäisesti
korppi vuotti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta multa aikees salaat, kohta lähteä sa halaat,
aamun tullen jälleen palaat ikiyöhön ankeaan.
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Ihme väistyi ihmeen tieltä, nyt se puhui järjen kieltä,
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
korppi kolkon kertosäkeen selvään oppi lausumaan:
milloinkaan, ei milloinkaan.

Elkeet oudot korpin tiukan taas mua hymyilytti hiukan
nojatuolin esiin työnsin, vaivuin silkkiin pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
mihin korppi kylmä, kuiva, karsas pyrki vaakkuissaan
yhä vain 'ei milloinkaan'.

Lamppu valoansa syyti, sanat huulilleni hyyti
korpin katse sisimpääni kipeästi tunkeissaan.
Vaan tuo katkerin ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma raskaan pääni painoin pielukseni purppuraan:
siihen, ah, ei hänen päänsä lampunvaloon nuokkumaan
vaivu enää milloinkaan.

Sitten luulin tuntevani tuoksun vienon huoneessani,
niin kuin enkelit ois käyneet suitsutusta polttamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhojuoman, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentää ma saan!
Vihdoin irti muistoistansa kurjan päästä sallitaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu! Profeetasta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä tänne kiisit pimeyden ruhtinaan!
Näin siis kaikki harhat poista, epätoivon pimennoista,
unelmaini raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko missään balsamia sydänhaavaan polttavaan?"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta Luojan, jota kai myös ikiyössä palvotaan,
mulle kerro, totta haasta, enkö kerran murheen maasta
synkästä ja varjokkaasta löydä onnen valkamaan?
Eedenissä taas Leonoren povelleni painaa saan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä myrsky yhä kiitää raivoaan!
Nokkas sydämeeni hamaan iskit, henkeni löit lamaan,
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!
Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Turhaan pyydän armahdusta, järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan.
Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla,
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan.

Korppi - Edgar Allan Poe

[lili]

The Raven

Once upon a midnight dreary, while I pondered weak and weary,
Over many a quaint and curious volume of forgotten lore,
While I nodded, nearly napping, suddenly there came a tapping,
As of some one gently rapping, rapping at my chamber door.
`'Tis some visitor,' I muttered, `tapping at my chamber door -
Only this, and nothing more.'

Ah, distinctly I remember it was in the bleak December,
And each separate dying ember wrought its ghost upon the floor.
Eagerly I wished the morrow; - vainly I had sought to borrow
From my books surcease of sorrow - sorrow for the lost Lenore -
For the rare and radiant maiden whom the angels named Lenore -
Nameless here for evermore.

And the silken sad uncertain rustling of each purple curtain
Thrilled me - filled me with fantastic terrors never felt before;
So that now, to still the beating of my heart, I stood repeating
`'Tis some visitor entreating entrance at my chamber door -
Some late visitor entreating entrance at my chamber door; -
This it is, and nothing more,'

Presently my soul grew stronger; hesitating then no longer,
`Sir,' said I, `or Madam, truly your forgiveness I implore;
But the fact is I was napping, and so gently you came rapping,
And so faintly you came tapping, tapping at my chamber door,
That I scarce was sure I heard you' - here I opened wide the door; -
Darkness there, and nothing more.

Deep into that darkness peering, long I stood there wondering, fearing,
Doubting, dreaming dreams no mortal ever dared to dream before;
But the silence was unbroken, and the darkness gave no token,
And the only word there spoken was the whispered word, `Lenore!'
This I whispered, and an echo murmured back the word, `Lenore!'
Merely this and nothing more.

Back into the chamber turning, all my soul within me burning,
Soon again I heard a tapping somewhat louder than before.
`Surely,' said I, `surely that is something at my window lattice;
Let me see then, what thereat is, and this mystery explore -
Let my heart be still a moment and this mystery explore; -
'Tis the wind and nothing more!'

Open here I flung the shutter, when, with many a flirt and flutter,
In there stepped a stately raven of the saintly days of yore.
Not the least obeisance made he; not a minute stopped or stayed he;
But, with mien of lord or lady, perched above my chamber door -
Perched upon a bust of Pallas just above my chamber door -
Perched, and sat, and nothing more.

Then this ebony bird beguiling my sad fancy into smiling,
By the grave and stern decorum of the countenance it wore,
`Though thy crest be shorn and shaven, thou,' I said, `art sure no craven.
Ghastly grim and ancient raven wandering from the nightly shore -
Tell me what thy lordly name is on the Night's Plutonian shore!'
Quoth the raven, `Nevermore.'

Much I marvelled this ungainly fowl to hear discourse so plainly,
Though its answer little meaning - little relevancy bore;
For we cannot help agreeing that no living human being
Ever yet was blessed with seeing bird above his chamber door -
Bird or beast above the sculptured bust above his chamber door,
With such name as `Nevermore.'

But the raven, sitting lonely on the placid bust, spoke only,
That one word, as if his soul in that one word he did outpour.
Nothing further then he uttered - not a feather then he fluttered -
Till I scarcely more than muttered `Other friends have flown before -
On the morrow he will leave me, as my hopes have flown before.'
Then the bird said, `Nevermore.'

Startled at the stillness broken by reply so aptly spoken,
`Doubtless,' said I, `what it utters is its only stock and store,
Caught from some unhappy master whom unmerciful disaster
Followed fast and followed faster till his songs one burden bore -
Till the dirges of his hope that melancholy burden bore
Of "Never-nevermore."'

But the raven still beguiling all my sad soul into smiling,
Straight I wheeled a cushioned seat in front of bird and bust and door;
Then, upon the velvet sinking, I betook myself to linking
Fancy unto fancy, thinking what this ominous bird of yore -
What this grim, ungainly, ghastly, gaunt, and ominous bird of yore
Meant in croaking `Nevermore.'

This I sat engaged in guessing, but no syllable expressing
To the fowl whose fiery eyes now burned into my bosom's core;
This and more I sat divining, with my head at ease reclining
On the cushion's velvet lining that the lamp-light gloated o'er,
But whose velvet violet lining with the lamp-light gloating o'er,
She shall press, ah, nevermore!

Then, methought, the air grew denser, perfumed from an unseen censer
Swung by Seraphim whose foot-falls tinkled on the tufted floor.
`Wretch,' I cried, `thy God hath lent thee - by these angels he has sent thee
Respite - respite and nepenthe from thy memories of Lenore!
Quaff, oh quaff this kind nepenthe, and forget this lost Lenore!'
Quoth the raven, `Nevermore.'

`Prophet!' said I, `thing of evil! - prophet still, if bird or devil! -
Whether tempter sent, or whether tempest tossed thee here ashore,
Desolate yet all undaunted, on this desert land enchanted -
On this home by horror haunted - tell me truly, I implore -
Is there - is there balm in Gilead? - tell me - tell me, I implore!'
Quoth the raven, `Nevermore.'

`Prophet!' said I, `thing of evil! - prophet still, if bird or devil!
By that Heaven that bends above us - by that God we both adore -
Tell this soul with sorrow laden if, within the distant Aidenn,
It shall clasp a sainted maiden whom the angels named Lenore -
Clasp a rare and radiant maiden, whom the angels named Lenore?'
Quoth the raven, `Nevermore.'

`Be that word our sign of parting, bird or fiend!' I shrieked upstarting -
`Get thee back into the tempest and the Night's Plutonian shore!
Leave no black plume as a token of that lie thy soul hath spoken!
Leave my loneliness unbroken! - quit the bust above my door!
Take thy beak from out my heart, and take thy form from off my door!'
Quoth the raven, `Nevermore.'

And the raven, never flitting, still is sitting, still is sitting
On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;
And his eyes have all the seeming of a demon's that is dreaming,
And the lamp-light o'er him streaming throws his shadow on the floor;
And my soul from out that shadow that lies floating on the floor
Shall be lifted - nevermore!

[lili]

(Ja vielä ruotsiksi vertailun vuoksi)

Korpen
(The Raven - 1845 by Edgar Allan Poe)
Översättning av Viktor Rydberg


Trött en natt jag satt och drömde vid en gammal bok, där glömde,
bakom seklers förlåt gömde tankar hägrade förbi.
Knappt jag börjat slumra, förrän något knackade på dörren,
något pickade på dörren, ticketick det ljöd däri.
Upp jag blickade och sade, väckt ut ur mitt drömmeri:
   "Nå stig in! Vem söker ni?"

Aldrig går det ur mitt minne: årets sista natt var inne,
i mitt rum, som i mitt sinne, skred dess skuggors tåg förbi.
Längtande till morgonstunden, höll jag mig vid boken bunden;
ack, men djupt i hjärtegrunden, ack, som alltid, ljöd däri
hennes namn som här förklungit - Leonor det klingar i
   änglafästers harmoni

Lampan fladdrande beskiner sidenböljande gardiner,
hör, det prasslar, hör det viner i det tunga draperi!
Och vad annat för mig hände, aldrig sådan skräck jag kände,
aldrig hemskare sig tände flamman i min fantasi,
och jag viskar, icke hörbart, blott att varda skräcken fri:
   "Stig då in! Vem söker ni?"

Dock min häpnad snart sig lade, lugn jag återvunnit hade,
då jag gick till dörrn och sade: "Ack förlåt mitt bryderi!
Över nyss i slummer bragta sinnen smög så sakta, sakta
eder knackning, knappt att akta, knappt att uppmärksammad bli." -
Ut jag såg i förstugången, men vad såg jag väl däri?
   Endast skuggors feeri.

Ut min blick i mörkret irrar, in i nattens djup han stirrar,
och en dröm min själ förvirrar med onämnelig magi.
Ej den djupa tystnad störes, ej en bild för ögat föres,
"Leonor!" det viska hördes... O, vad smärta ljöd däri!
Vilka äro de som växla detta kvävda hjärteskri?
   Jag och ekot, endast vi.

Dörren knappt jag stänga hinner, knappt min bok jag återfinner,
och det knackar. Pulsen brinner... är det, är det trolleri?
Hastigt rinner mig i hågen: å, det är på fönsterbågen!
Still, i tankar, I som frågen, vad av detta månde bli,
still, mitt hjärta, tills jag funnit, att det mystiska häri
   var -- en vind som flög förbi!

Ha då fönstret upp jag kastar, in en korp i rummet hastar --
ståtlig fågel! mystisk uppsyn! Sekler skönjas ju däri.
Ingen hälsning han mig bringar, då han straxt på svarta vingar
upp på dörrens karm sig svingar och slår ned så trygg och fri
på en Pallasbyst å karmen fullt så hemmastadd och fri
   som i skogens sceneri.

Vad? Jag tror hans besatta uppsyn lockar mig att skratta.
Visdomsdryg syns han sig skatta. Läk då min melankoli!
Sändebud från nattens länder, dit du kanske återvänder,
gamle korp från Stygens stränder, säg, då du min gäst vill bli,
säg ditt namn i underjorden, säg, hur nämnes du däri?
   Korpen svarade: Förbi.

Underligt jag fann det vara, att en fågel så kan svara;
fast hans svar var ett ord bara och med föga mening i,
ty bland alla männskosöner vem har rönt vad här jag röner,
att en kolsvart fågel kröner dörrens karm så trygg och fri,
sitter på en bild av Pallas, som i skogen trygg och fri,
   kallande sig själv Förbi?

Korpen som alltjämt vill tjäna till en hjälmkam åt Atena,
sade detta ord allena; han har tömt sin själ däri.
Ej den djupa tystnad stör han, ingen enda fjäder rör han. --
"Hopp och vänner flugit från mig; snart väl skiljas även vi",
så jag sade: "När är stunden, då vi skiljas även vi?"
   Korpen sade då: Förbi.

Att en fågel så kan svara, hör ju till det underbara;
dock, han säger ett ord bara, som han kanske övats i
av en skald, vars hårda öde, förrn han lades till de döde,
ville, att hans strängar ljöde till det enda ord: förbi --
att hans sång, den brustna, ljöde i ett enda hjärteskri:
   Förbi, förbi!

Mitt för dörr och korp jag rycker soffan fram, ty, som jag tycker,
bör han lyss till mina nycker, mildra min melankoli,
och på soffans sammet sänker jag mig ned och eftertänker
vad i fågelns ögon blänker, vad det är för trolleri
i hans dystra Hadesskepnad, vad det är för mening i
   detta hesa rop: Förbi.

Så jag länge överväger, ej ett enda ord jag säger,
korpen stirrar -- hu han äger i sin blick en hemsk magi!
Tankfull lutar jag mitt sjuka huvud mot det sammetsmjuka
hyende, vars purpur lampan sprider skiftingar uti.
Ack, den tid, då henns huvud lutade i svärmeri
   mot dess purpur, är förbi!

O, igenom rummet simma ambraskyar som en dimma!
Lyss, jag tycker mig förnimma änglars tysta steg däri.
Fören I från Gud en hälsning, kommen I med hopp och frälsning,
frälsning, ack, från hennes minne, som min ande fängslats i?
O, är ögonblicket inne, då min själ kan varda fri?
   Korpen ropade: Förbi!

Du profet och leviatan, kanske fågel kanske satan,
slungad hit av männskohatarn eller stormens raseri,
säg min arma själ, som lider, som besegrad ännu strider,
i vars spår förtvivlan skrider -- säg vad änden månne bli!
Finns i Gilead ännu balsam, finns ett hopp att varda fri?
   Korpen svarade: Förbi!

Du profet och leviatan, kanske fågel kanske satan,
säg du bud fårn männskohatarn, vid den Gud vi leva i,
väntar ingenstädes freden? Förer ej den tunga leden
till ett fjärran saligt Eden, där jag åter slutes i
hennes famn vars namn nu klingar ljuvt i himmelsk harmoni?
   Korpen svarade: Förbi!

Bort från mig, demoners like! Till ditt dystra avgrundsrike
hän i storm och natt du vike! Höj du där ditt hesa skri!
Lämna ej ett dun till minne av det ord, som kvalt mitt sinne!
Är ej ögonblicket inne, att du lämnar dörren fri,
fritt mitt hjärta, som du borrat djupt din rovdjursnäbb uti?
   Korpen svarade: Förbi!

Vingen ej han röra gitter; -- kvar sen åratal han sitter,
och hans drömblicks hemska glitter stirrar jämt med häxeri.
Skimrar lampan, skiner månen in på mig och Hadessonen,
ser jag honom korpdemonen, skugga golv och draperi.
O, den svarta, svarta skuggan dväljes jämt min själ ini,
   suckande: Förbi, förbi!

[Snadistisadisti]

Latinaksi anyone?

[Vapaaelo]

No kyllähän latinan harrastajia pitää kunnioittaa:
(Käännös 1866, Mr. Gidley)

Alta nox erat ; sedebam taedio fessus gravi,
Nescio quid exoletse perlegens scientise,
Cum velut pulsantis ortus est sonus meas fores -
Languido pulsantis ictu cubiculi clausas fores :
" En, amicus visitum me serius," dixi, " venit -
               Inde fit sonus ; quid amplius ?"

Ah ! recorder quod Decembris esset hora nubili,

In pariete quod favillae fingerent imagines.
Crastinum diem petebam ; nil erat solaminis,
Nil levaminis legendo consequi curae meae :-
De Leonina delebam, coalites quam nominant -
                   Nos non nominamus amplius.

Moestus aulsei susurros purpurati, et serici,
Horrui vana nee ante cognita formidine ;
Propter hoc, cor palpitans ut sisterem, jam dictitans
Constiti, " Meus sodalis astat ad fores meas,
Me meus sero sodalis hie adest efflagitans ;
              Inde fit sonus ; -quid amplius ? "

Mente mox corroborata, desineus vanum metum,
" Quisquis es, tu parce," dixi, " negligentiae mese ;
Me levis somnus tenebat, et guatis tam lenibus
Ictibus fores meas, ut irritum sonum excites,
Quern mea vix consequebar aure " - tune pandi
fores : -
               Illic nox erat ; - nil amplius.

Ales iste luculenter eloquens me perculit,
Tpsa quamvis indicaret psene nil responsio;
Namque nobis confitendum est nemini mortalium
Copiam datam videndi quadrupedem unquam aut alitem,

Qui super fores sederet sculptilem premeus Deam,
            Dictus nomine hoc, " Non amplius."

At sedens super decorum solus ales id caput,
Verba tanquam mente tota dixit haec tantummodo.
Deinde pressis mansit alis, postea nil proferens,
Donee segre murrmirarim, " Cseteri me negligunt -
Deseret me eras volucris, spes ut ante destitit."
            Corvus tune refert, " Non amplius."

Has tenebras intuebar turn stupens metu diu,
Haesitans, et meute fingens quodlibet miraculum ;
At tacebat omne limen ferreo silentio,
Et, " Leonina ! " inde nomen editum solum fuit ;
Ipse dixeram hoc, et echo reddidit loquax idem ; -
             Haec vox edita est ; - nil amplius.

In cubiclum mox regressus, concitio prsecordiis,
Admodum paulo acriorem rursus ictum exaudio.
"Quicquid est, certe fenestras concutit," dixi, meas ;

"Eja, prodest experiri quid sit hoc mysterium -
Cor, parumper conquiesce, donee hoc percepero ;
             Flatus hie strepit ; - nil amplius."

Tune repagulis remotis, hue et hue, en cursitans,
Et micans alis, verenda forma, corvus insilit.
Blandiens haud commoratus, quam cellerrime viam ;
Fecit, et gravis, superbus, constitit super fores -
In caput divae Minervae collorans se sculptile
                  Sedit, motus haud dein amplius.

Nonnihil deliniebat cor meum iste ales niger,
Fronte, ecu Catoniana, tetrica me contuens :
" Tu, licet sis capite laevi, tamen es acer, impiger.
Tarn verendus," inquam, " et ater, noctis e plaga
vagans -
Die, amabo, qui vocaris nocte sub Plutonia ? "
               Corvus rettulit, " Non amplius."

Me statim commovit apta, quam dedit, responsio :
" Ista," dixit, " sola vox est hinc spes, peculium,
Quam miser praecepit actus casibus crebis herus
Ingruentibus maligne, donee ingemisceret,
Hanc querelam, destitutus spes, redintegrans diu,
               Vocem lugubrem, ' Non amplius.' "

Mox, nam adhuc deliniebat cor meum iste ales
    niger,

Culcitis stratum sedile colloco adversus fores ;
Hac Cubans in sede molli mente cogito mea,
Multa fingens continenter, quid voluerit alitis
Tarn sinistri, tarn nigrantis, tarn macri, tarn tetrici,
                Ista rauca vox, " Non amplius."

Augmans hoc considebam, froferens vocis nihil
Ad volucrem, jam intruentem pupulis me flammeis ;
Augurans hoc plus sedebam, segniter fulto meo
Capite culcita decora, luce lampadis lita,
Quam premet puella mollem, luce lampadis litam,
                  Ilia, lux mea, ah ! non amplius.



Visus aer thureis tune fumigari odoribus,
Quos ferebant Di prementis pede tapeta tinnulo.
" En miser," dixi, " minstrant Di tibi nunc exhibent
Otium multum dolenti de Leonina tua !
Eja, nepenthes potitor, combibens oblivia !"
                 Corvus rettulit, " Non amplius."


" Tu, sacer propheta," dix, " sis licet daemon atrox! -
Tartarus seu te profundus, seu procella hue egerit,
Tu, peregrinans, et audax, hanc malam visens domum,
Quam colet ferox Erinnys die mihi, die, obsecro,
Num levamen sit doloris, quern gero die, obsecro !"
                 Corvus rettulit, " Non amplius."

" Tu, sacer propheta," dixi, " sis licet daemon atrox !
Obsecro deos per illos queris uterque cedimus -
Die dolenti, num remotis in locis olim Elysi
Sim potiturus puella numini carissima,
Num Leoninam videbo, ccelites quam Dominant"
                 Corvus rettulit, " Non amplius."

" Ista tempus emigrandi vox notet," dixi fremens -
" Repete nimbum, repete noctis, tu, plagam Plutoniam !
Nulla sit relicta testans pluma commentum nigra !
Mitte miserum persequi me ! linque Palladis caput !
E meo tu corde rostrum, postibus formam eripe !"
                 Corvus rettulit, " Non amplius."

Et sedens, pennis quietis usque, corvus, indies,
Sculptilis premit Minervae desuper pallens caput ;
Similis oculos molienti luctuosa daemoni :
Sub lychno nigrat tapetes fluctuans umbra alitis ;
Et mihi mentem levandi subrutam hac umbra meam
                Facta copia est - non amplius !

[Lady Whip]

Teksti kirjan takaosassa:

"Rakkaus ei koskaan lepää" -kirjasta on valikoima antiikin Kreikan ja Rooman rakkausrunoutta. Valikoimaan on otettu mukaan rakkauden värien koko kirjo lyyrisen herkkien hetkien lisäksi mukana on roisimpaa erotiikkaa, rakastumisen riemua ja tuskaa.

Suurin osa kokoelman runoista ilmestyy nyt ensi kertaa suomeksi. Kirja on tuhatvuotisen ajanjakson kattava käännösvalikoima, johon on valittu sekä antiikin kirjalisuuden suuria klasskoita Saphosta Ovidiukseen että tuntemattomampien tekijöiden tuotantoa.

Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen ovat valikoineet ja kääntäneet runot suoraan alkukielistä, muinaiskreikasta ja latinasta.

Vaimolle

Joko sinä lähdet, vaimo, tai sopeudut tapoihini.
Siveydeltäni en todellakaan ole mikään Curius, Numa tai Tatius:

tyhjentelen juhlissa pikareita, mieluusti yöt läpeensä.
kun taas sinä juot nyreänä vain vähän vettä.

Sinä rakastelet mieluiten pimeässä, minä taas haluan
lampun lemmenleikkiemme todistajaksi, nitkutella nivusia valossa.

Sinä piiloudut liiveihin, paitaan, umpinaiseen kauhtanaan ja ties mihin,
mutta minulle nainen ei koskaan ole kyllin alasti.

Minut saavat valtoihinsa hellät suudelmat joita kyhkyset antavat toisilleen,
mutta sinä jaat sellaisia joita annetaan isoäidille aamuisin.

Eikä sinusta ole rakastellessa sopivaa liikkua, äännellä tai käyttää käsiä,
vaan jäykistelet kuin olisit suorittamassa jotain uhritoimitusta.

Orjat vetivät kiimaisina oven takana käteen aina kun Andromakhe
ratsasti Hektorilla,
ja kun Ithaka nukkui, oli siveällä Penelopella käsi aina siellä.

Vielä kehtaat kieltää minua sekaantuasta poikiin,
vaikka Cornelia, tuo roomalaisnaisen ylin ihanne,

salli sen pojilleen Gracchuksille,
Julia salli sen Pompeiukselle ja Porcia Brutukselle.

Kun Jupiter ei vielä ollut tehnyt Ganymedeesta juomanlaskijaa,
viinin tarjoili hänelle hänen vaimonsa Juno.

Jos sinua miellyttää vakavamielisyys,
saat olla siveä kuin Lucretia vaikka koko päivän,
mutta haluan, että yöllä sinusta tulee irstas kuin Lais.


Vaimolle

Olin juuri naimassa nättiä poikaa, kun sait minut kiinni, eukkoseni.
Aloit sättiä minua ja tiuskit, että onhan sinullakin peräaukko.

Niin on varmaan Junokin sanonut Juppiterille, vaikka kuinka monta kertaa,
ja kuitenkin Juppiter se vain jatkaa Ganymedeensä panemista.

Herkuleskin pisti sivuun jousensa ja taivutti sen sijaan nuorta Hylas-pojua
vaikka hänen vaimollaan Megaralla olisi myös ollut peräaukko.

Ja kun Apollon oli tulisesti rakastunut pakoilevaan Dafineen,
sai salskea Oibalios sammumaan senkin tulen.

Ja vaikka Akhilleus olikin usein Briseiksen selässä
oli hänelle mieluisampi sileäihoinen Patroklos.

Älä siis pidä omaasi samanlaisena kuin miesten,
vaan sano mieluummin, että sinulla on kaksi pillua.

[Queena]

No kyllä on romanttista ollut antiikin aikaan

Mielestäni nämä rakkausrunot ovat ehkä vähän lähempänä perheriidan kuvausta kuin rakkausrunoa

[subula]

Älä siis pidä omaasi samanlaisena kuin miesten,
vaan sano mieluummin, että sinulla on kaksi pillua.

  hahahah.. "voisitko kulta panna minua toiseen pilluun" tai "kumpaan pilluun sitä tällä kertaa?"

[Nepo]

   Päivän parhaat....Kiitos

[mauje]

Hmm...miten niin toiseen...samalla "vaivalla" ne menee siinä molemmat...

[Lady Whip]

Michel Hovellebecq: Oikeus nautintoon. Sivut 162-168

...En tiedä kuka ehdotti että pistäytyisimme Bar-barissa, luultavasti Bredane itse. Tein sen virheen että suostuin. Useimmat parinvaihtoklubit, jotka ovat yrittäneet lisätä ohjelmistoonsa yhden S/M-illan viikossa, ovat epäonnistuneet. Bar-bar oli sitävastoin ollut alusta saakka tavattoman suosittu. Se keskittyi heti pelkästään sadomasokismiin, määräämättä kuitenkaan sisääntulijoille liian tiukkoja asuvaatimuksia paitsi satunnaisina iltoina. Minun kokemusteni mukaan S/M-ympyrät olivat oma maailmansa ja niissä liikkui ihmisiä, joita tavalliset seksuaalitoiminnot eivät enää kiinnostaneet ja jotka siitä syystä inhosivat perinteisiä ryhmäseksipaikkoja.

Heti oven sisäpuolella oli häkki, jossa noin 50-vuotias pyöreäkasvoinen nainen kääntyili käsiraudat kädessä, suukapula suussa. Katsoessani tarkemmin huomasin, että hän oli lieassa, hänet oli kytketty nilkoistaan metalliketjuilla häkin kaltereihin.
Hänellä oli yllään vain musta tekonahkakorsetti, jonka päälle hänen suuret, vetelät rintansa valuivat. Hänen sanottiin olevan orja, jonka hänen herransa oli tarjonnut huutokaupattavaksi illan ajaksi.
Se ei ollut kovinkaan huvittavaa, huomasin että hän kääntyili yrittäen kätkeä pakaransa jotka olivat pahasti selluliitin peitossa, mutta se oli mahdotonta, häkki oli joka suuntaan avoin. Ehkä hän teki sitä leipänsä eteen, tiesin että hänet saattoi vuokrata orjaksi 1000-2000  frangilla illassa.
Ehkä hän oli joku alempi virkamies, esimerkiksi kansaneläkelaitoksen puhelinkeskus, ja sai siten laskunsa maksettua.

Vasta yksi pöytä oli enää vapaana, ensimmäisen kidutuskammion lähellä. Heti kun olimme ehtineet istuutua, kalju möhömahainen johtajatyyppi käveli ohitsemme liivipuvussa. Hän oli kiinni ketjussa, jota piteli musta paljaspakarainen valtiatar. Nainen pysähtyi pöytämme viereen ja käski miestä riisumaan ylävartalon paljaaksi. Mies totteli. Nainen kaivoi laukustaan metallinipistimiä. Miehellä oli pulleat rinnat mieheksi. Nainen kiinnitti nipistimiä nänneihin, jotka olivat jo venyneet ja punaiset.
Mies irvisti tuskasta. Nainen kiskaisi ketjusta. Mies kävi nelinkontin ja seurasi parhaansa mukaan, vatsapoimut hyllyivät kelmeinä himeässä valossa.

Tilasin viskin, Valerie pyysi appelsiinimehun. Hänen katseensa oli nauliutunut pöytälevyyn. Hän ei katsellut ympärilleen eikä osallistunut keskusteluun. Marjorie ja Geraldine, ne kaksi tyttöä, jotka tunsin valtion muotoilutoimikunnasta, vaikuttivat sitä vastoin kiihottuneilta.
"Täällä on tänään liian kilttiä..." Bredane mutisi pettyneenä. Hän selitti, että joinakin iltoina asiakkaat pistelivät neuloja toisten palleihin tai terskaan, kerran hän oli nähnyt jopa tyypin, jolta häen valtiattarensa kiskoi hohtimilla kynnen. Valerie värähti inhosta.
"Minusta tuo on täydellisen kuvottavaa..." hän sanoi pystymättä enää hillitsemään itseään.

"Miksi kuvottavaa?" Geraldine vastusteli. "Eihän siinä ole mitään pahaa jos kumpikin on mukana vapaaehtoisesti. Se on sopimus, siinä kaikki."
"En usko, että kukaan voi suostua vapaaehtoisesti nöyryytykseen ja kärsimykseen. Ja vaikka suostuisikin, se ei ole minusta riittävä syy."

Valerie oli niin kiihtynyt, että ajattelin jopa kääntää keskustelun Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin, kunnes tajusin, etteivät tyttöjen mielipiteet kuuluneet minulle. Vaikka he lakkaisivatkin soittamasta minulle, se pikemminkin vähentäisi työtaakkaani.
"Kyllä ne ällöttävät minuakin...", lisäsin. "Ja tekin ällötätte..." jatkoin hiljaa.

Geraldine ei kuullut tai ollut kuulevinaan.
"Jos minä olen täysi-ikäinen ja vapaaehtoisesti mukana", hän jatkoi, "nautin kärsimyksestä ja haluan tutkia seksuaalisuuteni masokistista ulottuvuutta, en tajua millä oikeudella kukaan voi estää sitä. Tämä on demokraattinen maa..."

Hänkin kiihtyi, kohta hän vetoaisi ihmisoikeuksiin.
Kuullessaan sanan demokraattinen, Bredane vilkaisi häntä halveksuvasti ja kääntyi Valerien puoleen.
"Se on todella kuvottavaa. Kun näen kuinka joku antaa kiskoa kyntensä hohtimilla, antaa paskantaa päälleen ja syö kiduttajansa paskaa, se on minusta kuvottavaa. Mutta ihmisen kuvottava puoli kiinnostaa minua."

Muutaman sekunnin kuluttua Valerie kysyi tuskaisena.
"Miksi?".
"En tiedä", Bredane vastasi vilpittömästi.
"En usko ihmisen kirottuun osaan, koska en usko minkäänlaisiin kirouksiin sen enempää kuin siunauksiinkaan. Mutta minusta tuntuu, että lähestyttäessä kärsimystä ja julmuutta, alistamista ja alistumista, kosketetaan olennaista, seksuaalisuuden intiimiä luonnetta. Eikö teistäkin?..."

Hän puhui nyt minulle. Ei, en oikeastaan ajatellut niin. Julmuus on vanha piirre ihmisessä, sitä esiintyy erityisesti primitiivisimmillä kansoilla. Alkuaikojen klaanisodassa voittajat jättivät harkitusti vankeja eloon, jotta heidät voitaisiin panna kärsimään hirmuisia kidutuksia. Sama taipumus näkyy jatkuvasti historiassa ja on säilynyt meidän päiviimme saakka. Heti kun sota tai kansalaissota pyyhkii pois totunnaiset moraalirajoitukset - rodusta, kansasta tai kulttuurista riippumatta - löytyy ihmisiä, jotka saavat nautintoa barbariasta ja teurastuksesta. Se on todistettua, pysyvää kiistatonta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä seksuaalisen nautinnon etsimisen kanssa - joka on yhtä vanha ja  yhtä voimakas. En ollut samaa mieltä, mutta tiesin että keskustelu oli turha kuten tavalliista.

"Lähdetään katselemaan..." Bredane sanoi juotuaan oluensa loppuun. Seurasin häntä ensimmäiseen kidutuskammioon, muut tulivat perässä. Se oli holvikattoinen kellari, jossa oli paljaat kiviseinät. Taustamusiikkina oli jyriseviä urkusointuja, joiden yli kuului kidutettujen huutoja.

Huomasin, että bassokaiutttimet olivat valtavat, siellä täällä oli punaisia kohdelamppuja, naamioita ja kidutusvälineitä telineissään. Sisustukseen oli uponnut varmaankin omaisuus. Eräässä syvennyksessä kaljun, lähes riutuneen laihan miehen jalat oli sidottu puiseen telineeseen, joka kannatti häntä puolisen metriä lattian yläpuolella, ja kädet katosta roikkuviin käsirautoihin.
Saappaisiin, hansikkaisiin ja mustaan lateksiasuun pukeutunut domina asteli hänen ympärillään kädessään ruoska, jonka siimojen päissä oli jalokivia. Ensin hän ruoski miehen pakaroita hitain, korostetuin liikkein. MIes seisoi kasvot meihin päin, hän oli täysin alasti ja kiljui tuskasta. Parin ympärille oli kerääntynyt yleisöä.

"He ovat luultavasti tasolla kaksi", Bredane kuiskasi minulle. "Taso yksi on se, kun lopetetaan ensimmäiseen veripisaraan."
Miehen kulli ja kivekset roikkuivat ilmassa pitkinä ja vääntyneen näköisinä. Valtiatar kierteli hänen ympärillään, penkoi vyölaukkuaan, kaivoi sieltä ongenkoukkuja ja työnsi niitä miehen kivespusseihin. Iholle ilmestyi veripisaroita.
Sitten nainen alkoi ruoskia varovasti miehen sukuelimiä. Se oli hyvin hillittyä: jos yksikin siima olisi tarttunut ongenkoukkuihin, miehen pallit olisivat voineet repeytyä.
Valerie käänsi päänsä pois ja painautui minua vasten.
"Lähdetään...", hän sanoi anovalla äänellä. "Tule, selitän sitten."
Palasimme baariin, muuti olivat niin esityksen lumoissa, etteivät huomanneet poistumistamme.
"Tyttö joka ruoski sitä miestä...", Valerie sanoi hiljaa, "tunnistin hänet. Olen nähyt hänet vain kerran, mutta olen varma että se on hän...Se oli Audrey, Jean-Yvesin vaimo."

Lähdimme saman tien. Taksissa Valerie istui masentuneena ja liikkumattoman. Hän vaikeni vielä hississäkin, koko matkan asunnon ovelle. Vasta oven sulkeuduttua takanamme hän kääntyi puoleeni:
"Michel...olenko mielestäsi liian sovinnainen?"
"Et. Minuakin hirvitti."
"Ymmärrän, että kiduttajia on olemassa, se kuvottaa minua, mutta tiedän että on ihmisiä, jotka nauttivat toisen kiduttamisesta. En vain pysty ymmärtämään uhreja. En voi tajuta, että joku ihmisolento voi asettaa kärsimyksen nautinnon yläpuolelle. En tiedä, ehkä heidät pitäisi kouluttaa uudelleen, rakastaa heitä, opettaa heitä nauttimaan.

Kohautin olkapäitäni, kuin viestiäkseni voimattomuuttani tuon asian edessä - kuten melkein kaiken edessä sillä hetkellä. Se, mitä jotkut tekevät, mitä he suostuvat kärsimään...siitä ei voi päätellä mitään eikä sitä voi yleistää.
Riisuuduin hiljaa. Valerie istui viereeni sängylle. Tunsin, että hän oli yhä jännittynyt ja huolissaan.
"Minua pelotti ennen kaikkea se, ettei siinä ollut enää minkäänlaista ruumiillista kosketusta. Kaikilla on hansikkaat ja erilaisia välineitä. Ihmisten ihot eivät koskaan kosketa, kukaan ei suutele, hipaise tai hyväile. Minulle sellainen on lähinnä seksuaalisuuden vastakohta.

Hän oli oikeassa, mutta luulen että S/M:n harrastajat näkevät toimissaan seksuaalisuuden apoteoosin, sen korkeimman asteen. Jokainen pysyttelee nahoissaan antautuen täysin rinnoin omalle ainutkertaisuuden tunteelleen. Niinkin asiat voi nähdä. Varmaa kuitenkin oli, että S/M-paikkojen suosio kasvoi jatkuvasti.
Saatoin hyvin kuvitella esimerkiksi Marjorien ja Geraldinen käyvän niissä, vaikka minun olikin vaikea kuvitella heiltä löytyvän tavalliseen yhdyntään vaadittavaa luontevuutta, seksisuhteesta puhumattakaan.

"Se on helpompaa kuin voisi luulla...", sanoin lopulta.
"On toisiaan rakastavien ihmisten seksuaalisuutta ja sellaisten, jotka eivät rakasta. Kun toiseen ei voi enää samaistua, jäljelle jää vain kärsimys. Ja julmuus."

Valerie painautui minua vasten. "Elämme omituisessa maailmassa": hän sanoi. Hän oli säilyttänyt herkkäuskoisuutensa, järjettömät työaikataulut suojelivat häntä todellisuudelta jättäessään hänelle hädin tuskin tarpeeksi aikaa käydä kaupassa, levätä ja lähteä taas. Hän jatkoi:"En pidä maailmasta, jossa elämme."

[swan]

Mielenkiintoinen teksti ja siinä sellaisia ajatuksia joita itsekin miettinyt. Esim. että voiko orjaa rakastaa..

Uskoisin kuitenkin,että enemmistö sadomasokisteista kaipaa myös vanilijaa jossain muodossa..kosketusta,syliä,lämpöä ja nautintoa laukeamiseen saakka. Tuntuis,että olemme erilaisia jossain määrin toki.

Kiduttaminen kiduttamisen vuoksi ei omassa pääkopassa asetu muuksi kuin siksi itsekseen.
Jonkin päämäärän ja tarkoituksen haluaisi olevan kuin pelkän kärsimyksen.

Itse en taida olla esim. sentyyppinen,joka viihtyy ryhmäseksin parissa,vaikka ei kokemusta ole.
Masokismi ja seksuaalisuus on niin henkilökeskeistä omalla kohdalla ja muutenkin on mitä on tässä tomumajassa.

[Raippa]

Hmm... Tulisikohan tuosta seuraava lukukokemus.

[Smooth]

Aloitan tänne ketjun johon voi postata niitä tekstejä jotka eivät ole omaa tuotosta. Muistattehan aina ilmoittaa myös tekstin alkuperäisen luojan nimen.
Tähän siirrettään myös vanhemmat sentyyppiset postaukset jotka nyt ovat olleet Novellit, tarinat ja runot osiossa. Se jää ainoastaan jäsenten omaa tuotantoa varten, eli sinne ei enään lainatekstejä sovi postata.

Yp puolesta,
Smooth

[Lady Whip]

Aloitan tänne ketjun johon voi postata niitä tekstejä jotka eivät ole omaa tuotosta. 

Hieman hankala muutos sanoisin. Kun nämä eivät ole varsinaisia kirja-arvosteluja vaan ihan jotain muuta. Lisäksi kaikki yhteen pötköön aseteltuna vaikeuttaa hakemista jos haluaa palata johonkin tiettyyn tekstiin myöhemmin.

Halutaanko tällä varmistaa se, että jäsenien toivotaan postaavan enemmän omia tekstejä ja vähemmän lainattuja mitä kuitenkin haluaa jakaa jäsenten kesken.

Miksi novellit, tarinat ja runot-osiota ei voisi jakaa kahtia. Toinen haara on omat tekstit ja toinen vieraat kirjoitukset.