Miksi eroaminen on nykyään niin yleistä?

[Brak]

Tulee vain miettineeksi, että jos terapiassakin käydään useita vuosia ja silti suhde tuntuu lähinnä henkisesti väkivaltaiselta, niin miltä perustalta se on solmittu.

Omat eroni olen rakentanut aina ystävyydessä, jossa kumppania on tuettu myönteisesti eron jälkeenkin puolin ja toisin. Siksi minun on vaikea ymmärtää, kuinka tilanne voi ajautua aivan äärimmäisiin kielteisiin tunteisiin. Sen nyt ymmärtää, että eroprosessiin kuuluu ajoittainen kuohunta ja viha, mutta sellainen totaalinen haista paska meininki on jotain, jota en vain ymmärrä.

[Raippa]

Ei ollut kyse myöskään siitä etteikö olisi käytetty ammattiapua. Molemmat yksilöinä ja molemmat yhdessä. Yli viisi vuotta yritettiin (edes) selvittää mikä on vikana. Hänen mielestään minä olin idiootti kun en ymmärtänyt häntä.

Nettikeskusteluja seuratessa tulee toisinaan mieleen, ettei ole olemassa enää kuin meitä ja muita. Ihmiset valitsevat subjektiivisesti puolensa eivätkä enää edes yritä kuunnella muita näkökulmia.

Ehkä tällainen käytös on rantautunut parisuhteisiinkin. Jos vakaasti uskoo, ettei itsessä ole mitään vikaa tai että kumppani on omien tarpeiden palvelija, niin aika vaikea siinä on kumppanin toimia.

Kannattaa valita sellainen kumppani, joka puhuu kauniisti eksistään ja ihmisistä yleensä. Sellainen ihminen todennäköisesti ymmärtää omatkin vajavaisuutensa.

Mä en nyt tiedä miksi tämä lainaus oli otettu erotettuna asiakokonaisuudesta ja selitetty noin. Oliko tarkoitus olla vaan trolli. Kyse nyt kumminkin oli ja on minun kokemuksestani. En voi mitenkään elää toisen päätä. Eikä parisuhde synnytä yhteistä päätä joka puhuu samaa kieltä kaiken aikaa. Siinä sovitellaan kahden eri ihmisen erilaisia maailmoita toisiinsa ja joskus se onnistuu täydellisesti ja joskus ei. Itseni kohdalla se ei onnistunut melkein kolmen kymmenen vuoden yrittämisellä. Kuten jo olen maininnut, ei koko elämä sentään yhtä taistelua ollut. Siitä on todisteena nuo viisi lasta, mutta kun jossain vaiheessa homma menee yli niin, että silloin on viisasta miettiä että onko tässä mitään mieltä. Enkä minä voi syyttää kuin itseäni. Ketä sitten muuta. Jos kahden kauppa kariutuu on koko ajan jotain ollut vinksallaan. Itse minä en ole osannut saada sopimaan omaa päätäni hänen päänsä kanssa. Itselläni ei ole kokemusta huonoista parisuhteista lapsuudessa. Omat vanhempani eivät eronneet vaikka olivatkin joskus erimieltä tai jos jommalla kummalla oli huono päivä tai jos toinen teki jotain mitä toisella oli jotain äänekkäämpää sanomista. Isä oli monta kertaa talvien välillä kireä ja huonolla tuulella kun säät ei antaneet myöten, mutta silti he ei olleet koskaan vihaisia toisilleen. En nähnyt kertaakaan tilanneetta jossa yhtä aikaa olisi huudettu toisilleen. Sitten kun itse jouduin siihen tilanteeseen se oli aika outoa, vaikka vain asiat riiteli. Ehkä siihen oli syynä suuri ikäero ja toisen huonompi elämänkokemus. Mutta silti se oli outoa.

Barkki tuossa miettii että mille pohjalle parisuhde on solmittu. Suuren illuusion tietenkin. Niin se vaan on. Jokainen meistä haaveilee suuresta rakkaudesta. Siitä prinssistä valkoisen hevosen selässä, joka vie prinsessansa kauas pois pahasta maailmasta ja pitää kuin kukkaa kämmenellä eikä koskaan kosketa prinsessaan millään epämiellyttävällä. Elämä vaan ei ole niin helppoa kaiken kaikkiaan. Minä arvostan niitä suuresti jotka asettaa oman maailmansa toisen edelle ja on kiinnostunut myös siitä mitä toinen tekee. Mutta antaa myös toiselle sen verran tilaa ettei se yksilön omien arvojen ja asioiden toteuttaminen jää vain ikuiseksi haaveeksi. Antaa myös sen "älykkäämmän" osapuolen elää sitä elämäänsä johon hän pystyy ilman, että tuntee itsensä tyhmäksi. Myös se mukautumiskyky on tärkeää. Ei ole aina tärkeää olla samalla tasolla jos keskustelee jostain tai tietää kaikkea paremmin kuin toinen. Mutta kannattaa olla aina sen verran varuillaan että toinen kyseenalastaakin asioita ja silloin on hyvä jos pystyy perustelemaan miksi asiat on niin kuin on. Siitä voi silloin myös itse oppia.

Minäkään en ole eroani rakentanut kovin syvän vihan varaan. Ei siitä tulisi mitään. Ja lapsetkin siitä kärsisivät. Lapset meidänkin kohdalla ensimmäisenä näki sen että miksi me ollaan vielä yhdessä eikä erota, vaikka syytä olisi. Olen kyllä myös sitä mieltä että entistä kumppania ei kovin hirveästi tarvitse alkaa tukemaan enää siinä vaiheessa kun mitään yhteistä ei ole. Silloin kun on yhteisiä velvoitteita, kuten meillä, kannattaa pyrkiä sopimuksiin jotka eivät ole toista rasittavia ja ottavat huomioon sen toisen velvoitteet näiden kahden expuolison ulkopuolelle. Esim. työn tuomat velvoitteet ja lasten huoltajuuden sovittaminen niiden kanssa. Siitä alkaa kahden eri arjen yhteen sovittaminen. Sitten on yhteisen omaisuuden hoitaminen.

Tämä mun kirjoitus on taas jokseenkin täysin ulkopuolella perhiksen asettaman kysymyksen puitteista, mutta ehkä selventää sitä miten pitäisi elää ettei tarvitsisi erota tai miten elää sitten kun on erottu. Erotessa korjataan sitä satoa joka on aikoinaan kylvetty täysin vääriä päätöksiä tehdessä. Mutta kuten joskus aikoinaan opiskelukaverini asian ilmaisi "mistä sen tietää kun ei tiedä".

[Sikamakee]

Parhaita lasten kasvattajia tuntuvat usein olevan (ainakin omasta mielestään) ne ihmiset, joilla ei itsellään ole yhtäkään omaa lasta.
Ilmeisesti sama ylemmyys pätee helposti myös toisten ihmisten erojen syiden selvittelyyn, silloin kun ei itse ole koskaan kipeää eroa kokenut.
Nämä asiat kun ovat useimmiten syy-seuraus-suhteiltaan paljon monimutkaisempia kuin ulkopuoliset osaisivat äkkiä arvatakkaan. 

[Raippa]

Parhaita lasten kasvattajia tuntuvat usein olevan (ainakin omasta mielestään) ne ihmiset, joilla ei itsellään ole yhtäkään omaa lasta.
Ilmeisesti sama ylemmyys pätee helposti myös toisten ihmisten erojen syiden selvittelyyn, silloin kun ei itse ole koskaan kipeää eroa kokenut.
Nämä asiat kun ovat useimmiten syy-seuraus-suhteiltaan paljon monimutkaisempia kuin ulkopuoliset osaisivat äkkiä arvatakkaan. 

Joo... toki toivoisin että yhteisöllisyys kasvattaisi noita lapsiakin paremmin kuin nykyään. Jos naapurilla on sanomista mun kersojen tekemisistä niin kyllä minä pistä ne kersat itse katsomaan peiliin että miksi tuli sanomista. Siitä ne paremmin oppii olemaan ihmisiksi kuin että minä haukkusin sen naapurin. Mielisairaat on toki erikseen, mutta ei niitäkään tarvitse härnätä.

[Chmlnidae]

"Mistä sen tietää kun ei tiedä." Niinpä.

Ymmärrän hyvin jos se valinta on tehty sellaiselta pohjalta aikoinaan (ulkonäkö, varallisuus, sosiaalinen status, oman statuksen kohottaminen/itsetunnon kohottaminen) ja sitten vuosien ja vuosikymmenten jälkeen oma tietoisuus kasvaa ja omat teot ja aiemmat valinnat osoittautuvat riittämättömiksi tässä hetkessä. Sanotaan että "on kasvettu erilleen", sitä sattuu. Sitten joko jatketaan erilleen tai tehdään muita muutoksia (sopimuksia) yhteisestä matkasta. Jos ei niin jäädään kiukuttelemaan tai ruvetaan elämään salassa erillisiä elämiä.

Itse en usko kuin siihen että ihminen voi kasvaa siihen mittaan mihin hänessä on potentiaalia vain täydessä totuudessa. Eli minulle totuus on siltä kantilta katsottuna ylin arvo. Sen jälkeen tulee ihmisyys ja siihen kuuluva etiikka: olemme vastuullisia omista valinnoistamme ja teoistamme. Eli vapautemme toteutuu valinnoissamme. Ja juuri tekomme kasvattavat, tai jättävät kasvattamatta, meidät. Siinä on ihmisyyden ero muuhun eläinkuntaan.
Meillä on kolme tasoa olla olemassa: fyysinen, mielen ja henkinen. Jos suhteessa nämä kaikki eivät toimi niin ihmisen on mahdotonta olla olemassa kokonaisena kyseisessä suhteessa. Mutta tämä ei tarkoita etteikö ihminen voi olla kokonainen ilman (pari)suhdetta (ei tosin saarena erossa kaikista ihmisistä).
Eli jos nuorena on riittänyt se että toinen on kaunis tai komea, tai sillä on edustava ammatti tai perhe, tai riittävästi fyrkkaa, niin että voi kokea olevansa turvassa - siitähän usein on kyse, niin saattaa olla ettei se enää myöhemmin riitäkään. Voi tulla ongelmia mielen tasolla (toinen on 'idiootti' ja toinen ehkä 'ilkeä'). Älyllisen keskustelun tasolla ei saada yhteyttä toiseen. Silloin kunnioitus toiseen katoaa, ja sen myötä kaikki. Tai sitten osataan sopia, ja hyväksyä vastuu siitä että jokainen vastaa omasta onnellisuudestaan, ja omista valinnoistaan, myös siitä aiemmasta että on valinnut kyseisen kumppanin itselleen.

Mutta sitten voi olla että niin fyysinen kuin mielen taso funkkaa ihan ookoo, mutta henkisellä tasolla - tietoisuuden tasolla - ei saada yhteyttä. Eli silloin sydänten välinen kommunikaatio ei toimi. Ja ihminen joka haluaa kaikkien kolmen tason toteutuvan suhteissaan kokee silloin jäävänsä paitsi. Kaksi -fyysinen ja mieli/järki yms - ei riitä, tarvitaan kolme, eli se henkinen yhteys myös - että suhde voi olla holistisesti toimiva.
Eikä silloinkaan voi muuta kuin joko tyytyä vähempään, tai jatkaa matkaansa. Ei se ole sen toisen 'syy' jos ei kohdata. Jokainen on vapaa jatkamaan omaa matkaansa. Ihmisinä meillä on tämä elämä aikaa saavuttaa täyteytemme. Vastuu on jokaisella itsellään. Aina.

[Sikamakee]

Kun olin itse aikoinani ollut jo reilusti yli kymmenen vuotta naimisissa tasaisen vihaisen exäni kanssa, hän eräässä tilanteessa sanoi valinneensa kumppanikseen minut vain "paremman miehen puutteessa". Olin moisesta tunnustuksesta aivan tyrmistynyt, ja koin että kaikki se mitä välillämme oli siihen mennessä ollut, olikin siis hänen mielestään ollut täysin turhaa yrittämistä, tai ainakin jotain aivan ala-arvoista toimintaa. Silloin tajusin myös sen miksi mikään ei ollut koskaan hänelle tarpeeksi hyvää, teinpä mitä tahansa suhteemme eteen. Suurin perusongelmamme oli kuitenkin se että olimme ihmisinä kovin erilaisia, aivan pieniä makuasioita myöten, joka tosin tuli esille vasta ajan myötä vähitellen naimisiin menon jälkeen. Erostamme on jo toiset kymmenen vuotta aikaa, mutta joskus olen kuitenkin jälkeenpäin ajatellut että kuinkahan monessa läheisessä ihmissuhteessa ollaan ja roikutaan todellisuudessa vain sen paremman kumppanin puutteessa. 

[Yksinäinen]

Erostamme on jo toiset kymmenen vuotta aikaa, mutta joskus olen kuitenkin jälkeenpäin ajatellut että kuinkahan monessa läheisessä ihmissuhteessa ollaan ja roikutaan todellisuudessa vain sen paremman kumppanin puutteessa. 

Monessa. Hyvin monessa. Uskoisin.
Ja vaikka kuinka uskoo valinneensa hyvin.... Jokainen muuttuu. Aina muutosta ei osata elää yhdessä..

[Najwa]

Ihmisen historiassa meillä on enemmän valtaa tehdä päätöksiä itseämme koskien kuin koskaan aikaisemmin. Vaihtoehtoja on valtava määrä ja niiden keskeltä on haastavaa välillä pysyä kartalla omasta itsestään kuka minä olen ja mitä haluan. En koe, että ihmiset ovat kykenemättömämpiä parisuhteeseen vaan aikaisemmilla sukupolvilla ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja elämässä. Valitettavan harva meistä kuitenkin pysähtyy miettimään mitä haluamme saatikka pohtimaan syitä ja tarpeita halujemme takana.

Chmlnidaen kirjoitus valinnoista osui ja upposi. Itsekseen irvistellen sitä on joutunut tunnustamaan etteivät vuosia sitten tehdyt valinnat ja syyt niiden takana enää täytä tarvetta olla parisuhteessa. Vaikka aikaisemmat valinnat olisivat vielä kantavia parisuhteessa, mutta kun eteen tulee sairaus, työttömyys, läheisen kuolema tai muu perusturvaa järisyttävä tragedia, niin ihminen on perusarvojensa äärellä. Ihminen muuttuu.

Kun muutat ajatteluasi niin sen myötä muuttuvat ihmissuhteet. Jos toinen osapuoli parisuhteessa ei ole valmis muutokseen niin elätkö jatkossa jonkun toisen elämää vai omaa elämääsi?

[Sikamakee]

Heterokumppanien puolisovalinnoista puheen ollen, usein kuulee sanottavan että mies valitsee itselleen tietyn sopivan naisen,
mutta kyllähän se oikeasti on niin että nainen sen puolisovalinnan viimekädessä tekee, eikä mies, vaikka mitä muuta väitettäisiin.
Samantien nainen pyrkii tietysti pääsemään heti sen valitun miehensä niskan päälle, ikäänkuin palkkioksi oikeasta valinnasta.
Useimmiten eroihin johtavatkin puolisoiden väliset valtataistelut, jotka saavat vaikka minkälaisia muotoja arkipäivän keskellä.
Naisethan ovat synnynnäisiä ovelan manipulaation taitajia, joille miehet eivät pärjää samassa taistelulajissa mitenkään päin.

[poisongrrrll]

Heterokumppanien puolisovalinnoista puheen ollen, usein kuulee sanottavan että mies valitsee itselleen tietyn sopivan naisen,
mutta kyllähän se oikeasti on niin että nainen sen puolisovalinnan viimekädessä tekee, eikä mies, vaikka mitä muuta väitettäisiin.
Samantien nainen pyrkii tietysti pääsemään heti sen valitun miehensä niskan päälle, ikäänkuin palkkioksi oikeasta valinnasta.
Useimmiten eroihin johtavatkin puolisoiden väliset valtataistelut, jotka saavat vaikka minkälaisia muotoja arkipäivän keskellä.
Naisethan ovat synnynnäisiä ovelan manipulaation taitajia, joille miehet eivät pärjää samassa taistelulajissa mitenkään päin.

Yleistykset, stereotypiat, butthurt ja yleinen misogynia varmasti antavat oman osansa perseelleen menneisiin ihmissuhteisiin. Kantsii hei lukea Henry Laasasta ja vähän kans ehkä PUA-ideologiaa. Jaksuhali! 

[D79Mies]

Naisethan ovat synnynnäisiä ovelan manipulaation taitajia, joille miehet eivät pärjää samassa taistelulajissa mitenkään päin.

En tiedä, kuinka tosissaan tuo lause oli kirjoitettu, mutta itse näen manipuloinnissa persoonalliset kyvyt ja käyttäytymismallit, jotka eivät ole sidoksissa sukupuoleen.

[Maaria]

Kyllä minä uskon miesten pitävän naisia manipuloijina. Naiset tuntuvat sellaisilta kommunikoidessaan. Miesten maailmassa tunteen, ajatuksen, johtopäätöksen ja käyttäytymisen muutos sovitusta sapluunasta vaikuttaa kenties tavoitteelliselta. Siis että tavoitteena on vaikuttaa toisen käytökseen ns epärehellisin ja ei-sovituin keinoin. Mutta kyllä minä heitän palloa miehille. Opettele tunneilmaisun abc ja huomaa, miten pahinkin manipuloija nainen haluaa pysyä sovitussa suunnitelmassa.

Olen eronneena naisena joutunut miettimään, että mikä oli ja on se Ultimate viimeinen syy erota. Milloin on parempi erota ja milloin olisi kenties vielä pitänyt sittenkin jatkaa. Onnellisuus on ihan huuhaata. Onnellisuus koostuu niin monista asioista, että yksi vikaan mennyt parisuhde ei oikeasti määrittele elämän kokonais onnellisuutta. Minä olen itse vastuussa onnestani. Kukaan toinen ihminen ei voi kantaa vastuuta onnellisuudestani. Minun on osattava tehdä itseni onnelliseksi riippumatta elämäntilanteestani tai toisista ihmisistä. Mutta jos puolisoni on sellainen, josta en pidä, siis ihan persoonaltaan hänestä ei löydy piirteitä, joista voin aidosti sanoa pitäväni tai arvostavani niin suhde on tuomittu tuhoon. Niin yksinkertainen asia. Jos pidän, en edes rakasta, ihmisestä sellaisena kuin hän on, niin suhteella on toivoa. Jos taas voin sanoa ihan rehellisesti, että en pidä vierelläni olevasta ihmisestä, vaikka kunnioitan ja ymmärrän häntä, niin tasapainoinen suhde ei todennäköisesti ole mahdollinen. Minulle ja entiselle miehelleni oli vapauttavaa todeta tämä - emme pidä toisistamme. Molemmissa on paljon hyvää ja kunnioitettavaa, ehkä, mutta emme vain yksinkertaisesti tykkää toisistamme ja toistemme luonteenpiirteistä emmekä me halunneet opetella tykkäämäänkään. Minä uskon, että olisin voinut tehdä itseni onnelliseksi, vaikka parisuhde oli onneton. Koska uskon ihmisen olevan oman onnensa seppä. Mutta kun lopputulemma oli kompromissien tekoa puolin ja toisin vastentahtoisesti ja inhoaman ihmisen kanssa elämistä, niin ero oli molemmille onnea. Kun molemmat pystyivät sanomaan, että "en pidä sinusta ihmisenä" niin molemmilla oli helppo olla ja erota tyytyväisinä.

[Alexios]

Yleistykset, stereotypiat, butthurt ja yleinen misogynia varmasti antavat oman osansa perseelleen menneisiin ihmissuhteisiin. Kantsii hei lukea Henry Laasasta ja vähän kans ehkä PUA-ideologiaa. Jaksuhali! 

Redditin Red Pill -yhteisö antaa myös vinkkejä!

[Chienne]

Maailma muuttuu eskoseni, eikä hampaat irvessä hautaan saakka tuo taivaspaikkaa. Rakkaus ON ikuista, kohde vain muuttuu

[Chmlnidae]

Totta. Rakkaus on ikuista. Määritelmä sille, hyvän ja tehokkaan mainos- ja myyntikoneiston vuoksi, tosin usein väärä.