Baarin kannatusmaksut
Onhan sitä paljon tuotakin asennetta, että ei aseteta leimoja millekkään. Ei se tarkoita sitä että läheisyydestä pitää kaikkien luopua, koska joillain se tuottaa pahanlaatuista addiktiota ja vain ääri-itseriittoisuus on oikea elämäntapa, samalla tavoin kuin ei sekään että kun on alkoholismia olemassa tarkoita että kaikkien pitäisi olla raivoraittiita. Mutta kyllä sitä voisi jopa harkita minusta terapiaa jotta saa työkalut itselleen kontrollin saamiseen takaisin elämäänsä. Oli se sitten sairautta tai ei omasta mielestä. "Elämän tarkoitus on olla onnellinen" kuten Dalai Lama sanoo.
Läheisriippuvuudesta voi toipua ja sen kanssa voi oppia elämään. Alku eheytymiselle lähtee oman pahoinvoinnin tunnistamisesta, siihen voidaan tarvita ulkopuolisen apua. On opittava tiedostamaan ja tunnistamaan tunteensa. Ensiksi on hyväksyttävä itsensä kaikkine tunteineen ja tarpeineen, hyvine ja huonoine puolineen. On alettava olemaan rehellinen omille tunteilleen. Täytyy ymmärtää, että itseään ei voi kohdella kaltoin miellyttämällä muita. Itseään on arvostettava ja rakastettava, vain sitä tietä oppii aidosti arvostamaan ja rakastamaan myös muita. Täten energiaa sitovat tunteet kuten viha, syyllisyys ja häpeä kääntyvät energiaa vapauttaviksi tunteiksi kuten toivoksi, kiitollisuudeksi ja anteeksiannoksi. Ennen kaikkea sisäiseksi rauhaksi ja sopusoinnuksi itsensä kanssa.Vertaistuki, esimerkiksi psykoterapian lisäksi, on mainio apu. Toisten kanssa jaetut kokemukset ja uudet näkökulmat avartavat itseä pois negatiivisuuden kehästä, jossa läheisriippuvainen pyörii.
Milloin toisen miellyytämisestä tulee sairasta ja sairastuttavaa, eikä molempia palvelevaa?
Swan: Onko ihminen saari ja kuinka yksin hänen tulee kyetä olemaan ja elämään ettei vain olisi läheisriippuvainen?- Itse miellän ihmisen kieltämättä tietyllä lailla omaksi saarekseen. Pitää ottaa vastuu omasta elämästään, tunteistaan, ajatuksistaan, puheistaan jne eikä heittää niitä toisten syyksi tai vastuulle tai olla toisten kanssa niin tiiviisti ettei ole aikaa katsoa itseänsä peiliin. Sosiaalinen totta kai voi olla, ja sitähän voi olla vaikka kuinka ja paljon, vaikka yksin paljon olisi noin muuten. Ihmisistä saa pitää ja heidän kanssaan olla, kunhan se ei mene niin överiksi, että oma vapaa ajattelu häviää. Swan: Miten välttyä esimerkiksi D/s-suhteessa, oli se sessiotyyppinen tai elämäntapa, läheisriippuvuudelta?- Yksinkertaisesti käyttämällä järkeä. Ja ennen kaikkea kun ihmisten itsetunnot ovat kohdillaan niin ei sessiotyyppinen saatikka sittten elämätapainen D/s -suhde pääse vääristymään. Kaippa siinä sosiaalisiakin taitoja tarvitaan, että oppii ymmärtämään toista ja pystyy keskustelemaan kuuntelemisen ohella.
Voi olla hyvin itsenäinen ja vastuullinen mutta sitoutunut suhteissaan. Rakastaa yksinoloa koskaan pitkästymättä ja olla silti supersosiaalinen. Ei ihminen ole joko tai, ihminen on sekä että, niin kuin elämäkin.
Kaiketi läheisriippuvuus on jokaiselle eri asia, mutta jos henkilö itse kokee sen rasitteena niin lienee jo jonkinlaisen sairauden merkki? Entäpä käänteinen läheisriippuvuus (jos joku tietää sanan mitä tavoittelen niin kertokoon ihmeessä)? Sellainen, että henkilö ei halua läheisyyttä, kokee ahdistavana huomioimisen ja välittämisen?
"Läheisyyspelkoinen"? No, yhteiskuntahan perustuu sille olettamukselle, että kaikki haluavat olla osa jotain kokonaisuutta, olipa se sitten perhe, suku, porukka, puolue, lahko tai mitä ikinä. Ja se joka ei halua on jollain lailla viallinen.
"Master/sub suhteessa on mielestäni aika tyypillistä se, että sub kaipaa huomiota. Suhteessa on kuitenkin hyvin vahva henkinen puoli, joka vaatii veronsa. Onko se hyväksynnän etsimistä? Varmasti sitäkin. En kuitenkaan ole koskaan kokenut subin huomioimista esimerkiksi rasitteena, vaan olen mieltänyt sen osaksi kokonaisuutta. Kanssakäyminen ja kommunikointi, muodossa missä tahansa, on tärkeää ja pidän sitä osana vastuullista suhtautumista subeihini. Jotta tietää, kuinka toinen voi, pitää häntä kuunnella.