Kolmantena pyöränä masennus

[Pulseproto]

Niinhän se juuri on kuin pikkusisko kirjoittaa; jos mieli on rikki niin mistä saadaan voima parantumiseen? Mistä voima jos mieli ja sydän riitelee ja kehokin on asettunut vastahankaan? Ihmisen sisäinen todellisuus on pirstaloitunut ja osat ovat epäsovussa.

Ihminen on kokonaisuus, siihen kuuluu niin kehon kuin mielen (länsimaisittain) tai kehon, mielen ja sielun (itämaisittain) kokonaisuuden terveydestä huolehtiminen. Ja juuri tuossa kohdin länsimainen lääketiede(kin) on heikoimmillaan. Toki se on kehittynyt viime vuosina aivojen (keskushermoston) suhteen niin että ollaan vähitellen pääsemässä holistiseen käsitykseen ihmisen hyvinvoinnista.
Mutta ihminen jonka sisäinen kommunikointi on mennyt rikki, ja pois raiteiltaan: sydän ei kuule aivoja vaan itkee yksin ja hylättynä pimeässä nurkassa, ja aivotkin tulkitsee ulkomaailmaa ihan miten sattuu, tai ainakin itseä vahingoittavalla tavalla, ei toimi loogisesti ja rationaalisesti.
En oikein usko että kroonisesti tai keskivaikeasti/vaikeasti masentunut "pelaa" millään nappuloilla. Hän vain selviytyy. Päivästä päivään, joskus minuutista minuuttiin. En aio, enkä halua, sen kummemmin puolustella masentuneita (tai muita mielensä kanssa kamppailevia) mutta samanlaisen käytöksen olettaminen vain on naivia sellaisilta jotka itse ovat oman elämänsä ohjaksissa noin eneimmäkseen. Se armo on ihan hyvä termi siihen kohtaan, niin kuin se ylipäänsäkin on kun on kyse ihmisistä. Toki jokainen laatii omat sääntönsä sen suhteen miten haluaa tulla kohdelluksi muiden taholta mutta toive ei ole käsky (paitsi ehkä omalle subille, ja silloin se toisen mielen kunto on varmaan selvillä).
Eli sellainen olettama että muut ihmiset toimivat jonkin yleisesti hyväksytyn ja standardisoidun koodiston mukaan nyt on aika turhaa. Toki laajemmassa mittakaavassa yhteisöllinen toiminta nojaa sellaiseen mutta yksittäisissä tapauksissa asiaa pitää osata katsoa väljemmin. Juuri siksi että jokaisella on se itsevaltaisuus omista valinnoista ja niiden vaikutuksesta ihmissuhteisiin: minä voin angstissani tehdä oharit, sinä voit pitää minua kusipäänä (jos en ole katsonut, tai osannut, tai tullut ajatelleeksi osv asiaa etukäteen sinulle valaista, mistä lie seikasta johtuen). Se juuri on sitä ettei elämä ole oikeudenmukaista, ei kohtuullista, ei kenellekään.
Siksi jokaisella olisi tärkeätä olla sellaisia kontakteja joiden kanssa voi peilata sitä omaa käsitystään itsestään. Ei niin että se suuri totuus tulisi jostain ulkoa, vaan niin että sen voisi löytää aidosti itse ollen yhteydessä myös ulkopuoliseen maailmaan (ainakin silloin kun voimat riittävät). Muiden apu on siinä usein oleellinen, vaikka jokainen joutuu(?, saa?) tekemään varsinaisen työn ihan itse.

..tavallaan jatkumoa pikkusiskolle.. -ostan "chalmin" näkemykset myös..
Mutta, mutta.. Minusta pitäisi kuitenkin puhua "sairauden aiheuttajista", syystä - eikä polemisoida tuloksettomasti oireista ja seurauksista.. Itseäni ei kiinnosta miksi ja millälailla toinen kokee sanotaan nytvaikka masentuneisuutensa, minä kaipaan analyyttistä perustelua ja itsetutkiskelua: "miksi minä sairastuin.. " Uskon myös että palaamalla "juurille" löydetään myös usein toimivat vastaukset ongelmien aiheuttajiin.
Lääketiedekin lähtee olettamuksesta että parannetaan se taudin aiheuttaja.. (Olkoonkin että ketjussakin on otettu kantaa kaiketi yleiseen tosiasiaan- "nykyään riitää kun annetaan ensiapua oireisiin"...)
Miksi huonotfiilikset ja elämään liittyvät negaatiot mielletään -sairauksiksi!? Hyvät ja onnelliset.. Hmm.. Ovat egobuustailua ja pätemistä ?!


Edit: Ainon kannanottoon.. (Ok pohdintaa ja varmasti totta)
Itseäni kuitenkin henkilökohtaisesti häiritsee monet diaknosoinnit, joilla ns.ongelmia pyritään selittämään.. Hieman fatalistina olisinkin taipuvainen pohtimaan: voisko onnellisuus olla niinikään, sairaus?!? Entä mikä olisi se psyyken "normitila" tällöin,.!?

[Chmlnidae]

Nyt sitten sellainen lisäys, että voipi tulla lunta tupaan...

Kaikki eivät ole kykeneviä psykoanalyysiin. Joidenkin itseymmärrys ja -reflektiokyky vain ovat niin heikolla tasolla ettei homma kannata.Jep.
En tiedä kuuluinko heihin, en mielestäni, mutta minulle myönnettiin se kaksi kertaa/vko kolmeksi vuodeksi. En käynyt sillä terapeutti piti valita etukäteen hakiessa ja aikaa oli rajallisesti. Kaikista sopivista käytettävissä olevista jokusen haastattelun jälkeen valitsin yhden mutta käytyäni mamman pakeilla pari kertaa tostesin ettei hän kykene eikä osaa auttaa minua. Aivan rahanhukkaa oli se lässytys. Se siitä.

Mutta Ainon kommentille jalan katkeamisvertaukseen komppaus. Juuri samainen otti omaan silmäänkin. Kun jo yleinen ymmärrys on aivan lapsenkengissä siitä mistä on kyse kun ihmisen mielessä on häikkää. Ja sitten uskossa siihen pilleripurkkiin lääkkeenä. Siis täh. Ei todellakaan nukutus auta jos on verisuonet tukossa ja sydän pitää ohittaa. Mutta sitten voi olla hyvä jos pikkasen sedatoidaan kun ruvetaan puukkoa heiluttamaan.
Sellainen lisäys kuitenkin, että joillakin psyykenlääkkeillä on terapian tehoa parantavia vaikutuksia. Eli vaikuttavat aivokemiaan niin että terapiasta saadaan paremmin hyötyä. Eli eivät ole vain oirehoitoa.

Ja Pulselle: juuri niihin perimmäisiin syihinhän hoidossa halutaan puuttua. Esim. Jos äiti on sanonut lapselle että tämä on tyhmä ja paha (läpi koko lapsuuden) niin lähdetään työstämään ja kyseenalaistamaan ihmisen itsekin sisäistämää ja uskomaa käsitystä toiseksi. Tai vaikka jos ajattelee "olen huono" niin muutetaan identifioiva kokemus toisenlaiseen muotoon "en tällä kertaa pärjännyt parhaimmalla tavallani". Ei olla jotakin negatiivista vaan muutetaan sanojen ja ajattelun käytänteitä niin että ihminen rupeaa muuttamaan/muuttumaan enemmän mahdollisuuksia itselleen sallivaksi.
Sitä tarkoitin kun kirjoitin aiemmin että se vastamyrkky on keitettävä niistä aidoista ja juuri sen kyseisen ihmisen omista sisäisistä myrkyistä.

[Aino]

Kaikki eivät ole kykeneviä psykoanalyysiin. Joidenkin itseymmärrys ja -reflektiokyky vain ovat niin heikolla tasolla ettei homma kannata.Jep.
En tiedä kuuluinko heihin, en mielestäni, mutta minulle myönnettiin se kaksi kertaa/vko kolmeksi vuodeksi. En käynyt sillä terapeutti piti valita etukäteen hakiessa ja aikaa oli rajallisesti. Kaikista sopivista käytettävissä olevista jokusen haastattelun jälkeen valitsin yhden mutta käytyäni mamman pakeilla pari kertaa tostesin ettei hän kykene eikä osaa auttaa minua. Aivan rahanhukkaa oli se lässytys. Se siitä.

Mutta Ainon kommentille jalan katkeamisvertaukseen komppaus. Juuri samainen otti omaan silmäänkin. Kun jo yleinen ymmärrys on aivan lapsenkengissä siitä mistä on kyse kun ihmisen mielessä on häikkää. Ja sitten uskossa siihen pilleripurkkiin lääkkeenä. Siis täh. Ei todellakaan nukutus auta jos on verisuonet tukossa ja sydän pitää ohittaa. Mutta sitten voi olla hyvä jos pikkasen sedatoidaan kun ruvetaan puukkoa heiluttamaan.
Sellainen lisäys kuitenkin, että joillakin psyykenlääkkeillä on terapian tehoa parantavia vaikutuksia. Eli vaikuttavat aivokemiaan niin että terapiasta saadaan paremmin hyötyä. Eli eivät ole vain oirehoitoa.

Allekirjoitan täysin.

Lisään kuitenkin vielä, että terapiamuotoja on onneksi muitakin, kuin perinteinen psykoanalyysi, ja myös kelan hyväksymien terapeuttien joukosta löytyy erilaisten koulukuntien edustajia. Mutta fakta on, että jollei ole sen tyyppinen henkilö, jolle terapiatyöskentely sopii, ja tämän lisäksi löydä juuri sitä terapeuttia, jonka kanssa henkilökemiakin vielä kohtaa, niin valitettavasti hoidon hyöty jää ohueksi. Ja kaiken muun ohella tämä tekee sen oikeanlaisen, laadukkaan hoidon saamisen äärimmäisen hankalaksi.

Lääkitystä koskeva tarkennuksesi oli osuva ja tärkeä. Juuri näin.

[Chmlnidae]

...ja vielä sitten sellainen lisäys, että se miksi tässä langassa haluan korostaa juuri sitä jokaisen, myös mieletään horjuvan, omaa vastuuta, on se että me itse valitsemme niin ajatuksemme kuin tunteemme. Me itse olemme niistä vastuussa. Vaikka olisi ollut paskat vanhemmat ja koulussakin kiusattu ja joku polttanut omakotitalon ja varastanut pöytähopeat, niin silti. Jokainen valitsee sen mitä haluaa itsessään vahvistaa. Ne ajatukset ja tunteet joita vaalia. Ja tässä on se kiva turvallisuus josta moni ei oikeasti halua pois. Se kohta jossa vastuu tulee ottaa itselle. Jos ihminen defensiivisesti vain hakee syitä muista ihmisistä ja maailman pahuudesta niin syiden juurille ei vain voi päästä. Silloin tilanne on shakki matti ja hoitomahdollisuudet finito. Case closed.
Eli juuri tuohon pitää päästä käsiksi: ihmisen oman voiman löytämiseen, ja se voima on lopulta ihmisen mielessä. Omassa mielessä. Sitä ei voi kantaa ulkoa, eikä kukaan toinen voi kantaa toista. Se ei vain toimi, ja ihminen ei oikeasti edes sellaista halua vaikka saattaa väsymyksessään niin jossain vaiheessa kokeakin. Haluamme apua itse itsemme auttamiseen, emme laupiaita samarialaisia jotka tulevat ja tekevät kaiken puolestamme. Siksi ihmiselle se merkityksellisyyden tunne on olennainen, ei pelkkä onnellisuus.
Toki olen sitä mieltä että onnellisuus on se perustila joka ihmiselle kuuluu. Sen tieltä vain pitää poistaa esteet, jotka yleensä ovat ihmisen itsensä sisällä, ei ulkona.
Mutta ihminen joka ei halua tulla autetuksi, eikä ole kykenevä auttamaan itseään, voi olla pirun kiukkuinen jos hänelle menee ja sanoo tämän. Eli juuri siksi minä ainakin katson että ne ammattiauttajat joskus ovat se ainoa mahdollisuus joillekin. Ja sen terapian tulee olla muutakin, siis oikeasti haastavaa (ja vaatii myös paljon voimia), kuin sitä että saa puhua itsestään ja joku kuuntelee. Toki silläkin on merkityksensä mutta terapia on ennen kaikkea työtä, raskasta työtä, terapoitavalle.

[Kettu vinossa]

Mutta, mutta.. Minusta pitäisi kuitenkin puhua "sairauden aiheuttajista", syystä - eikä polemisoida tuloksettomasti oireista ja seurauksista.. Itseäni ei kiinnosta miksi ja millälailla toinen kokee sanotaan nytvaikka masentuneisuutensa, minä kaipaan analyyttistä perustelua ja itsetutkiskelua: "miksi minä sairastuin.. " Uskon myös että palaamalla "juurille" löydetään myös usein toimivat vastaukset ongelmien aiheuttajiin.
Lääketiedekin lähtee olettamuksesta että parannetaan se taudin aiheuttaja.. (Olkoonkin että ketjussakin on otettu kantaa kaiketi yleiseen tosiasiaan- "nykyään riitää kun annetaan ensiapua oireisiin"...)
Miksi huonotfiilikset ja elämään liittyvät negaatiot mielletään -sairauksiksi!? Hyvät ja onnelliset.. Hmm.. Ovat egobuustailua ja pätemistä ?!

Alakulo on pelkkä tunne, mutta masennus johtuu aivokemian häiriöistä ja on siten sairaus.

Nykylääketieteen ongelma on, että aivojen toiminnasta tiedetään aika vähän. Siinä mielessä on hyvin hankala lopulta antaa ihmisille varmaa diagnoosia, missä tapauksessa on kyse normaalista alakulosta ja milloin on kyse masennuksesta. Pitäisi olla joku mittari, jonka voisi turvallisesti tunkea jokaisen masennusta valittavan potilan aivoihin, ja jolla saisi selville, toimivatko aivojen välittäjäaineet normaalisti.

Perinteinen masennus johtuu serotoniinin välittymisen ongelmista ja sitä hoidetaan SSRI-lääkkeellä. Jos kyseessä on pelkkä alakulo tai joku muu mielialaan vaikuttava sairaus, SSRI-lääkkeestä ei ole mitään apua. Varmasti siis on paljon ihmisiä, joilla on väärä masennusdiagnoosi ja siten myös väärä lääkitys käytössä.

Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista mielenterveysongelmien diagnosointi on tulevaisuudessa, kun aivojen toiminnasta tiedetään paljon enemmän ja on enemmän erilaisia laitteita käytettävissä diagnoosin saamiseen. Silloin on varmasti masennuksellakin useampia erilaisia nimettyjä alalajeja, joista jokainen liittyy erilaiseen aivojen välittäjäaineen ongelmaan.

Muokkaus: korjattu kirjoitusvirhe.

[Ms. M]

Viimeisenä kommentointina tähän keskusteluun haluaisin sanoa, että masennus on sairaus. Se vaatii hoitoa. Pelkät lääkkeet eivät ole se juttu, vaan PITÄÄ olla keskustelutukea ammattilaisen kanssa. Lääkkeet ovat ns. toppatakki talvella. Auttavat jaksamaan ja korjaavat viallista aivokemiaa.

Masennus on mörkö, helvetin pelottava mörkö. Muttei se ole voittamaton. Pitää olla armollinen itselleen ja samalla haastaa itseään, tasapainoisesti kumpaakin.

Te kaikki, jotka taistelette tuota mörköä vastaan, nostan hattua ja arvostan teitä. Te voitatte sen mörön kyllä. 

[Chmlnidae]

Noh kettu tuossa on sitten vielä sellainen pikkukeissi kun länsimainen lääketiede, tai tiede, ei ole vielä ratkaissut sitä mielen "ongelmaakaan". Eli mitä on ihmisen mieli?
Se kun vaikuttaa siihen materiaaan, eli aivokemiaan.* Eli se munakana-ongelma koskien sitä mistä aivokemialliset vaikutukset ja prosessit johtuvat, mikä on niiden kokonaisuus ihmisen hyvinvoinnissa. Eli en usko mihinkään mittareihin jotka vain tökätään aivoihin, ja avot, jo taas lyyti kirjoittaa kunhan lykätää oikea kemia systeemiin. Eli en ole materailisti ja ei siitä sitten sen enempää.

Tässä oli juuri se yksi pääsyy miksi psykiatrini ei ollut pitkien lääkehoitojen kannalla vaan ainoastaan niin että niitä käytetään jotta kokonaisuus, niin henkinen kuin fyysinen, saadaan yhteistyöhön.

[DareDoll]

No nämä seikat on nyt sentään tunnistettu mutta saattaa olla pitkä matka käytännön tekoihin:

http://www.hs.fi/m/mielipide/a1461034640317?jako=f077841fa5352d9e066be22a22cb7f5d&ref=gp-share

[Chmlnidae]

Mä luulen kans et lopetan nyt tähän ketjuun kommentoinnin. Viimeiseksi haluaisin vielä lisätä itselleni tärkeän asian.

Moni on ottanut esille sen kuinka tulee taistella, ja nujertaa, masennus (tai ahdistus tai jokin muu negatiivista energiaa tuova tunne). itse haluaisin ehdottaa ennemmin hyväksymistä, ei sairauden hyväksymistä passiivisesti vaan itsensä hyväksymistä kärsivänä olentona. Kärsimys on olennainen osa ihmisyyttä ja jos joku on sitä mieltä ettei kärsi niin todennäköisesti vain elää itseltä sen tunteen kieltäen. Eli tältä kantilta katsoen en usko että kukaan on väärä ihminen osallistumaan tähän keskusteluun. Kaikki kärsivät, ero on vain tuskan kestossa ja tasossa. Joten se että tunnistaa, ja tunnustaa, kärsivänsä on ainakin oman tilan hahmottamista. Ja siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Hyväksymisestä.
Se on ensimmäinen askel siihen että voi oppia rakastamaan itseään. Nähdä itsensä kärsivänä olentona johon sattuu, ja rakastaa sitä kärsivää ja kurjalta tuntevaa poloa.
Sillä hyväksymisessä on aina parantavaa voimaa. Kun suostumme kärsimään niin voimme pysähtyä, tuntea ja kun tunnemme kivun voimme hahmottaa avun. Voimme rauhassa tutkia kipuamme ja tunnustella mielessämme ja kropassamme mikä voisi auttaa meitä. Olisiko se terveellisempi ravinto, parempi uni (uni on irti laskemista ja luottamista, sen oppiminen ei aina ole aivan yksinkertainen asia), seurustelu jonkun/joidenkin kanssa, kävely, liikunta, meditointi (niille joille henkisempi lähestyminen on omalta tuntuvaa), pilleriresepti aivokemian tasapainottamiseen (kyllä, tämä on hyvä tsekata myös avoimesti), terapia, alan vaihto....keinoja on monia pienemmästä suurempaan, ja kärsimyksen tarkoitus on näyttää ne meille.

Jutun juoni on varmasti kuitenkin siinä että olemme kaikki yksilöitä ja vaikka tämä kulttuurimme on kovin minäkeskeinen (niin kuin Pulse sanoi) niin se ei kuitenkaan arvosta yksilöllisyyttä (aika jännää eikö?), ja jokainen meistä on omanlaisensa ja omanlaisissa ympyröissään ja tilanteissaan, eli se apu voi olla monenlaista ja moninaista myös.
Mutta rakkaudessa on voimaa ja kun keskitymme ennemmin siihen rakastamiseen, varsinkin masentuneet itsensä rakastamiseen (niin vaikeata kuin se onkin, ja ainakin aluksi mahdottomalta tuntuu) niin emme huomaakkaan kuinka meidän ei enää tarvitse taistella jotakin vastaan. Taistelu katoaa ja rauha saapuu. Sillä kun taistelemme jotakin sellaista vastaan joka on meissä niin jo perusteiltaan hajotamme itseämme. Masentunut on jo ennestään hajalla, ei enää lisää taistelua ja hampaiden kiristelyä. Kärsimys jo itsessään ja muutos, joka on välttämätön (ja myös väistämätön jos haluaa elää) on voimia vaativaa ei siis kannata tehdä itsestään vielä hajanaisempaa niillä keinoilla jotka valitsee. (mutta en kiellä jos joku haluaa kuvitella masennuksen rumaksi monipäiseksi hirviöksi johon lähettää tappavia säteitä aamuin illoin, se saattaa toimiakin)
Kärsimyksessä, ja sen hyväksymisessä, on myös toinen puoli. Se on sen lahja. Kun kärsimme niin saamme mahdollisuuden kasvaa, ja kun kasvamme saamme kyvyn nauttia elämästä. Minä toivotan kaikille kärsiville rehellisyyttä ja voimaa tulla niiksi kauniiksi ja rakastettaviksi ihmisiksi joita jo olette, niin itsellenne kuin muillekin, kunhan sen vain oikein oivallatte  (ja kyllähän tämänkin harrastuksen puitteissa voi kaikenlaisia harjoitteita asiaan liittyn tehdä  )

[Loc]

Taistelu on konkreettisia tekoja. Lähtemistä, tekemistä, aktivoitumista ylipäätään. Ahdistuksen syiden ymmärtämistä ja sitä ruokkivien rakenteiden kaatamista omaan tahtiin. Ei se ensimmäinen vaihe jossa tutkitaan omaa itseä ja ymmärretään mistä mikäkin johtuu, vaan se vaihe kun on ymmärretty mistä tämä tai tämä johtuu ja mietitty keinoja katkaista noidankehä jostain kohti. Yrittämistä jossa ei anna minkään estää parantumista. Mutta kukin tyylillään. Jokaisen pitää löytää omat keinonsa.

Eli jos ongelma on sosiaalinen, niin pitää opetella sosiaalisuutta, jos ongelma on aivokemiallinen, pitää hoitaa aivokemiaa, jos ongelma on käytös tai ajattelumalli sitä pitää muokata parempaan suuntaan jne. Syvä itsetuntemus ensin ja sitten ongelmien kimppuun.

[balthazar]

Kuvitelkaa, jos pystytte, seuraavanlainen tilanne.

Heräät, vaikket ole varma oletko edes nukahtanut. Haluttaisi nousta kuselle, mutta on kuin sinut olisi runkonaulaimella ammuttu kiinni samaan paikkaan ja asentoon kuin mihin edellisenä päivänä kaaduit... vai oliko se toissapäivänä, viime viikolla? Et enää muista, missä kävit mutta jossain oli pakko käydä hoitamassa jokin asia. Ehkä se oli jokin kirjeasia, tuosta postipinosta tuossa lattialla? Veitkö roskat, vai haitko jotain jostakin? Sälekaihtimien välistä näkyy päivänvaloa, olisipa ihana avata parvekkeen ovi ja saada raitista ilmaa. Kunpa jaksaisin nousta ja kävellä avaamaan oven.

Päätä kivistää, jos olenkin nukahtanut niin unta on ollut niin vähän tai unen laatu niin huonoa, että päänsärky tuntuu vain etäisenä sirinänä väsymyksen läpi, joka saa ilman tuntumaan siirappimaiselta, paksulta nesteeltä. Mietit taas kerran, kuten joka kerta herättyäsi, että olisiko tänään voimia nousta ja kävellä vaikka junan alle. Jos pääsisi ylös ja liikkeelle, varmasti jaksaisin rautatielle asti. Mutta entä jos juna ei juuri silloin tulekaan? Jos joudunkin odottamaan ja miettimään, ehdinkö tulevan junan alle? Mitä jos jään henkiin? Veturinkuljettaja ei varmasti halua ajaa ylitseni, täytyy keksiä jotain muuta.

Jos vaan jaksaisin nousta ylös. Paljonkohan kello on? Mikähän päivä nyt on? Minun piti jonakin päivänä mennä jonnekin, minne en päässyt. Sen jälkeen en ole uskaltanut pitää puhelinta päällä. Jos joku soittaa, niin en pysty kyllä esittämään reipasta. Kaikki saavat tietää missä kunnossa asuntoni on, etten ole siivonnut tai tehnyt ruokaa kuukausiin. Jos jaksaisin siivota niin voisin lähteä ulos. Jos jaksaisin ensin nousta ylös. Pakko minun on nousta vessaan, sen jälkeen kyllä tartun toimeen ja tiskaan edes tiskit.

Voi vittu, olen taas sängyssä, miten tässä näin kävi? Jaksoin juuri ja juuri käydä vessassa ja juoda vähän vettä, sitten taas jotenkin kaaduin sänkyyn. Likaisiin lakanoihin... miksen jaksa edes pestä näitä lakanoita? Ei minusta ole mihinkään, parempi olisi kuolla pois, mutta sen pitäisi tapahtua kerralla ja varmasti. Eloonjääminen pelottaa liikaa. Sitten viimeistään kaikki saavat tietää, ettei minusta ole mihinkään.

Välillä tuntuu että muistat ajan jolloin et ollut tässä. Olit ulkona, olit muiden ihmisten kanssa ja sinulla oli ihan mukavaa. Puhuit muiden ihmisten kanssa ja he puhuivat sinulle. Vai kuvittelitko vain sen kaiken? Et ole enää varma. Ainut asia josta olet varma, on se ettet jaksa nousta ylös. Vaikka haluaisitkin.


Oma masennukseni ei koskaan mennyt näin pahaksi. Vaikka olinkin vakavan masennuksen kourissa ja itsetuhoinen, en koskaan lakannut toimimasta ja se pelasti minut. Mutta tarina on yhtälailla tosi, tapahtuu tälläkin hetkellä. Kevät on aikaa, jolloin talvella syvemmin masentuneet saavat viimein energiaa päättää päivänsä. Viikkojen, kuukausien tahdonvoima puristetaan pieneen hetkeen että saadaan lopetettua oma kärsimys ja loputtomalta tuntuva helvetti.

Haistakaa vittu kaikki, jotka kehtaatte ajatella ettei masentunut ole vahva.
Haistakaa vittu kaikki, jotka ajattelette että masennus on jotenkin ansaittua tai omaa syytä.
Haistakaa vittu te kaikki, jotka olette saaneet osaksenne vain vastuksia joista olette itse selvinnyt ja siitä voimaantuneena viisastelette ja kuvittelette olevanne vahvempia ja parempia. Teillä terveillä ei olisi päättäväisyyttä tai tahdonvoimaa tappaa itseänne, vaikka haluaisittekin. Toivottavasti teillä ei ole silloinkaan, jos sairastutte joskus masennukseen.

Kukaan ei ole ansainnut sitä, että oma psyyke ja persoonallisuus alkaa käymään sotaa itseään vastaan ja alat toimimaan oman etusi vastaisesti. Jokainen joka minut tuntee, tietää että jos vain on syytä epäillä että joku kokee jääneensä yksin, jos saan aavistuksen että joku on vajoamassa tuohon helvettiin, niin laitan vähintäänkin viestin, että onko kaikki ok, voinko auttaa jotenkin? Koska vaikka masentunut yrittäisikin esittää että kaikki on hyvin eikä koskaan myöntäisi olevansa avun tarpeessa, niin sillä viestillä on suurtakin suurempi merkitys sille, joka kuvittelee olevansa yksin. Vaikka siitä ei olisi edes mitään apua, niin ei siitä kyllä ole ollut mitään haittaakaan.


balthazar, joka toivoisi että olisi mahdollista, että aivan jokainen voisi olla onnellinen ja saisi rakastaa.

[Draugo]

Tuo hiljaisuudessa kärsiminen ja hoitoon hakeutumisen välttäminen on kyllä masennuksen pahimpia noidankehiä. Kuten todettu tuolla ylempänä niin saavat masennuksen kestämään aivan liian kauan ja se muuttaa itseyttä siten että paraneminen on sitä vaikeampaa mitä kauemmin tuota on kestänyt.

Itselle pahin kysymys mitä terapeutti aina välillä kysyy on "Mitä haluat elämässä muuttaa ja mitä toivot tulevaisuudelta?". Omat toiveet ja ajatukset on pyörinyt niin kauan masennuksen ja sen kanssa toimeen tulemisen parissa että rehellisesti sanottuna ei ole mitään käsitystäkään miten vastata noihin kysymyksiin ja se onkin niitä terapian suurimpia työsarkoja.

[lambda0]

Olisin jokseenkin kiinnostunut tietämään, keneltä kaikilta on suljettu pois mahdollisuus kilpirauhassairauksiin. Huomionarvoista on se, että pelkän TSH:n mittaaminen ei kaikilla riitä (lisätietoa osoitteesta http://www.kilpirauhanen.com/tietopankki/kilpirauhanen/laboratorioarvot-ja-diagnoosi/).

En minä koita kenenkään masennusta vähätellä millään tavalla, mutta tiedän tapauksia, itseni mukaan lukien, joissa oikea diagnoosi olisi ollut kilpirauhasen vajaatoiminta eikä suinkaan masennus. Kilpirauhasen vajaatoiminta vain on siitä kovin kenkku, että kun ei kerta kaikkiaan jaksaisi edes leipää tehdä, mieliala alkaa vajota, ja lopputulema on varsin ilmeinen.

[onez]

Taistelu on konkreettisia tekoja.

Konkreettisia tekoja nimenomaan.

Luulen että yks iso masennukseenkin ajavista tekijöoistä on pinttyneet ajatusmallit ja käytöskuviot. Sellaisten tunnistamisessa esim päiväkirja on hyvä väline.. tai sit ihan tietoisena oleminen hetkessä. Omalla kohdalla oon ainakin huomannut että tietyt tapahtumat laukaisevat tietynlaista ajattelua joka vie sinne noidankehään.

Yleensä sen hankalan tilanteen käsittelee, ainakin näennäisesti. Mutta seuraavana päivänä onkin jostain syystä alakuloinen olo, eikä sitä välttämättä edes tajua että se johtui edellisen päivän tapahtumasta. Itsellä taas alakulossa tulee helposti kuunneltua melankolista musiikkia joka huomaamatta vie entistä syvemmälle synkkyyteen. Ja jos siellä on mukana vielä biisejä joihin liittyy jotain kipeitä muistoja, ne muistot nousevat pintaan ja huonontavat oloa entisestään.

Ja kaikki toi lähtee liikkeelle siitä yhdestä tapahtumasta joka laukaisee sen tietynlaisen ajattelutavan. Atomimaailmassa se ajattelutapa on kaiketi aivoihin piirtynyt hermorata. Ja sitä rataa ei pelkästään puhumalla oikein pysty muuttamaan. Sen takia en usko että pelkkä keskusteluterapia riittää.

Itse aloitin 3 vuotta sitten matkan jossa pyrin mm. muuttamaan niitä pinttyneitä käytöskuvioita ja ajatusmalleja. Käytännössä pyrin altistamaan itseni niille hankalille tilanteille joissa syntyy niitä hankalia tunteita. Ja sen sijaan että juoksis niitä tunteita karkuun, otan ne hyväksyvästi vastaan. Se ei ole niin kivuliasta miltä se etukäteen ajateltuna tuntuu, ajattelu aina voimistaa kaikkea.. todellisuus on monesti paljon laimeempaa.

3 vuotta tosiaan on mennyt ja ihan eri ihminen oon nyt kun silloin alussa, yllättävälläkin tavalla. Tää keskustelu on ollut mullekin ihan hyvä herätys, koska nyt huomaan että oon taas jumittunut paikoilleni. Kompassin ravistelu selkeesti taas edessä. Sitä muuten suosittelen muillekin, ainakin niille joiden elämä junnaa paikoillaan.. tai no, mulla se on ainakin toiminut hyvin. Joskus on hyvä rikkoa pinttyneet muotit ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Kysyä ne yksinkertaiset kysymykset, kuka olen?.. ja mitä haluan elämältä?. Sit vaan suunta kompassiin ja mars mars kohti uusia seikkailuja .

..mut ei se tietystikkään itsestään tapahdu, ponnisteluja joutuu tekemään paljon. Ja niitä epätoivon hetkiä mahtuu mukaan myös vaikka kuinka. Mutta joskus ne raskaimmat hetket on kaikista kasvattavimpia. Ne on niitä tilanteita jotka fyysisesti muuttaa aivoja ja niitä hermoratoja. Ja jos ne tilanteet ottaa hyväksyvästi vastaa, siitä hermoradasta tulee neutraali, ehkä jopa positiivinen. Mutta jos taistelee vastaan, niin se muodostuva hermorata saattaa sisältää laukaisimia stressihormooneille yms negatiiviselle.. tai siitä voi tulla suora oikotie sinne valmiiseen noidankehään.


...noh, silleen ainakin maallikkona ajattelen

Kemiaan pohjautuva masennus on tietysti oma lukunsa. Siinä ne ongelmat on ilmeisesti puhtaasti fyysisiä.. ravinne puutokset, kilpirauhasen vajaatoiminta.. mitä näitä nyt kaikkia onkaan.

Ihminen on kone siinä missä muutkin atomimaailman otukset.. hack the machine!

[Loc]

Riittävän monta päivää sängyn pohjalla syömättä, liikkumatta ja vastaamatta mihinkään ihmiskontaktiin-tason masennuskaudet koettu. Noihin piti olla sekä ihmiset jotka hankkivat hoidon että se hoitopaikka mihin päästä. Itse ei enää tuossa kohti tehdä mitään. Se sitten ettei kaikilla kai ole sen enempää niitä ihmisiä kuin hoitoakaan tarjolla.

Itse nyt yrittänyt tämän kanssa tapella toistakymmentä vuotta ja homma jatkuu edelleen. Pikkuhiljaa parempaan. Jos se on tullut vuosien saatossa niin se harvoin lähtee kerralla.