Baarin kannatusmaksut
Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.
Salaaminen/Kertominen---Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä.---
Huh! Mä kyllä lähes fantasioin Pikkusiskoa, niin hyvää ja ehkä rehellistäkin tekstiä!
Todella hyvä alkukirjoitus ja keskustelunavaus.Omat kokemukseni masennuksesta ajoittuvat opiskeluvuosille. Jälkikäteen ajatellen tajusin oireilleeni siihen suuntaan jo teininä, mutta silloin elämäntilanne (koulu, kotona asuminen...) piti sen aisoissa. Se, että ei olisi lähtenyt aamulla ulos ovesta ei ollut omassa ajatusmaailmassani edes teoreettinen vaihtoehto. Opiskelijakämppään muutto ja pari muuta asiaa laukaisivat pienellä viiveellä ensimmäisen useista jaksoista, jotka diagnosoitiin myöhemmin toistuvaksi keskivaikeaksi masennukseksi. Ahdistusongelmat ja voimattomuus estivät niin siivoamisen, luennoilla käymisen kuin monet muutkin asiat. Usein vietin päivän nälässä, koska kotona ei ollut mitään syötävää ja en uskaltanut kohdata ihmisiä tarpeeksi käydäkseni lähikaupassa ennen iltahämärää. Kuukausien pituiset masennusjaksot ja normaali elämä vuorottelivat ja kun lopulta sain niskalenkin ongelmistani niin nuoruudestani oli ehtinyt kadota pari-kolme vuotta.Salaaminen/KertominenMitä tulee alkuperäiseen keskusteluun asian salaamisesta ym... En itse kertonut ikinä lähipiirilleni masennuksestani. En ole vieläkään kertonut. Perheeni, jonka kanssa olen läheisissä väleissä, ei koskaan saanut tietää miksi opintoni viivästyivät (selityksiä löytyi) tai minun esimerkiksi käyneen välillä terapiassa. Siviilipalveluksesta olisin luultavasti saanut halutessani vapautuksen, mutta pakottauduin käymään (tunsin siinä vaiheessa jo pystyväni siihen, mutta kyllähän vuoden kuluttaminen siihen kyrsi), koska en halunnut selittää perheelleni mistä syystä olisin saanut vapautuksen. Masennusjaksojenikin aikana about kerran viikossa laittauduin siistiksi ja lähdin käymään äidilläni teeskentelemässä, että kaikki oli hyvin.Tuo ei johtunut pelosta että en olisi saanut ymmärrystä vaan päin vastoin. Pelkäsin, että jos kerron olevani masentunut niin minuun aletaan suhtautua, kuin masentuneeseen. Pelkäsin, että jos kerron perheelleni millaisessa saastassa elän tai miten voimattomaksi tunnen itseni, se muodostuu osaksi minua tavalla, josta en koskaan pääse eroon (itse tai heidän silmissään). Se, että silloin tällöin pääsin lähtemään ulos kämpästäni ja hetkeksi jonnekin, jossa olin kaikkien ympärillä olevien käsityksen mukaan normaali ja terve ihminen, oli minulle todella tärkeä henkireikä.Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä. Tietysti jossain kohtaa tulee raja vastaan suhteen vakavuuden kanssa, tiettyjä aktiviteetteja varten toisen osapuolen on vain tiedettävä esim. itsetuhoisista taipumuksista, jne... En osaa sanoa suuntaan tai toiseen, että milloin kenenkin pitäisi tuoda asia ilmi, mutta kunhan vain halusin tuoda tämän aspektin esille.Parantuminen?Tämä on jännä keskustelu. En itse koe ikinä pääseeni eroon ongelmastani, mutta opin ymmärtämään sitä. Nykyään tiedän, että minulla yleensä riittää energiaa keväisin, kun taas syksyt ovat vaikeita. Tästä syystä osaan jaksottaa omaa elämääni (säästän vuosilomani syksyyn, yritän järjestää muutot, työpaikanvaihdokset, ym. keväälle ja loppukesästä en ota enää mitään uusia projekteja tai vastuita vastaan vaan tarvon syksyt puolihorroksessa selviytymismentaliteetilla), tarkkailla itseäni (siinä vaiheessa kun huomaan, että olen vastahakoinen esim. avaamaan sähköpostiani, niin hälytyskellot kilahtavat heti päälle), hallita rutiineitani (varaan joka viikkoon yhden päivän, jona en suunnittele tekeväni mitään, suostu tapaamaan ketään, jne... varaan sen 100% omaksi ajakseni ja levokseni) ja niin edelleen ja niin edelleen.En olisi ikinä pystynyt "ottamaan itseäni niskasta kiinni". Olen aivan 100% vakuuttunut, että ennen kuin opin ymmärtämään jaksamistani ja tahdonvoimaani tarpeeksi hyvin niin mikään määrä kehotuksia esim. ottaa lauantaita siivouspäiväksi ja pitää kiinni rutiineista ei olisi toiminut. Kehotukset mennä ulos tapaamaan ihmisiä ynnämuuta olisivat ehkä olleet jopa haitallisia, koska myöhemmin tajusin miten paljon energiaa tuo minulta vie.Ja sitten taas toisaalta... Se, että sain ongelmani hallintaan (nyt vuosia tehnyt uraa, edennyt esimiestehtäviin, ym... kun ajattelee missä tilassa olin vain viitisen vuotta sitten) vaati aktiivista yritystä. Aina kulloistenkin voimavarojen mukaan, mutta esim. lukuisat itsetutkiskelukeskustelut parhaan kaverin (joka kärsi vastaavista ongelmista) kanssa käytiin aina siltä pohjalta, että emme halunneet olla toistemme enablereita. Että ajatusmallit ja toimintatavat piti kyseenalaistaa, että jos toista oli auttanut jokin elämänhallintatapa tai vastaava niin toistakin rohkaistiin kokeilemaan sitä... ja että myös toinen osapuoli suhtautui näihin rohkaisuihin avoimesti todella pysähtyen pohtimaan voisiko niistä olla jotain apua.Ihmiset ovat erilaisia. Minua eivät auta monet muita auttaneet keinot (kaverinikin pääsi lopulta ongelmiensa hallintaan mindfullnessin kautta, mutta itse en saanut siitä mitään irti) ja oma lähestymistapani ei varmasti sovi kaikille... Mutta uskon, että lähes kaikki voivat aikaa myöden voittaa ongelmansa jos todella haluavat ja yrittävät (aina senhetkisten voimavarojensa rajoissa) löytää apua. Silloin kun masentunut ottaa kaikki ystävällisetkin ehdotukset ja keskustelunavaukset hyökkäyksinä, joista laukeaa ajatusmalli "Tuo ei vain voi ymmärtää tätä mun tilaani! Silloin kun on masentunut ei voi tehdä mitään asialle!" niin pakostakin ajattelen, että se ensimmäinen ja tärkein askel on vielä ottamatta.Tulipa tekstiseinä. Kaikki tuo on omaa ajatusvirtaani eikä erityisesti suunnattu kellekään keskustelun osanottajalle. Toivon, että en loukannut ketään, jos kukaan tuota nyt jaksaa edes alusta loppuun lukea.
. Kuitenkin, se vain nyt on niin, ettei kukaan muu voi tehdä ihmistä onnelliseksi, tyytyväiseksi, ei masentuneeksi, kuin ihminen itse. Jos olisi keino parantaa masentunut ulkopuolelta käsin, täysin ilman masentuneen omaa panostusta, eikö niin jo oltais tehty?
Se mitä haluan painottaa on, että ihminen joka eristetään toisista ihmisistä eikä anneta mahdollisuutta oppia niitä taitoja joita sosiaalinen elämä tarvitsisi ei tietystikään opi sellaisia sosiaalisia taitoja jotka olisivat tarpeen. Tämä yhdistettynä masennukseen ei luo kovinkaan helposti lähestyttävää ihmistä. Tahtoa voisi olla vaikka mihin, mutta mitäpä sillä, kun mahdollisuuksia ei ole. Näköalattomuus, toivottomuus. Jos joku sattuisikin lähestymään niin ihminen jolla ei ole sosiaalisia kykyjä kaataa tuollaisen lähestymisyrityksen sosiaalista kyvyttömyyttään ja kierre vain syvenee.
Lainaus käyttäjältä: IKRMOikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.Niin usein tekevätkin, eikä siinä ole mitään hyvää. Myös masennuspotilailla hoitoon hakeutuminen kestää usein aivan liian kauan, jolloin sairaus ehtii syvetä entistäkin vaikeammin hoidettavaksi. Apua löydettyään monet mitä tahansa sairastavat tahtovat juuri tämän vuoksi jakaa kokemuksiaan - jotta ne, jotka eivät vielä ole sitä tehneet, uskaltaisivat hakea apua, eivätkä pelkäisi olevansa yksin.Sehän masennuksesta juuri niin vaikean tekeekin, että se tärkein työkalu, jolla asiat voitaisiin korjata, on rikki. Ihmisen oma käsitys itsestä ja elämästään. Se ei todellakaan aina lähde oikenemaan vain omasta reippaasta päätöksestä......Kiitos kaikille antoisasta keskustelusta, ja heille jotka ovat rohkeasti omia kokemuksiaan kertoneet!
Niinkuin vaikka nämä masennuksen hoidot, toipumiset, voiko toipua, pitäisikö toipua, selviääkö elämästä enää kukaan ilman pitkällisiä terapioita, ja pitääkö kaikki surut lääkitä... mutta koska niistä ei saa puhua ellei muista luetella kuinka jokainen on oman masennuksensa ainut asiantuntija ja päättää itse haluaako edes yrittää ottaa vastaan hoitoa, niin siirrynpä takavasemmalle ja lähden taas aamulla töihin, kun jonkun täytyy vai täytyykö.. jos vaikka katkeis jalka ja ilmottaisin työmaalle, että en usko kipsin auttavan juuri minun murtumaani.