Kolmantena pyöränä masennus

[pikkusisko]

Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.

Niin usein tekevätkin, eikä siinä ole mitään hyvää. Myös masennuspotilailla hoitoon hakeutuminen kestää usein aivan liian kauan, jolloin sairaus ehtii syvetä entistäkin vaikeammin hoidettavaksi. Apua löydettyään monet mitä tahansa sairastavat tahtovat juuri tämän vuoksi jakaa kokemuksiaan - jotta ne, jotka eivät vielä ole sitä tehneet, uskaltaisivat hakea apua, eivätkä pelkäisi olevansa yksin.

Sehän masennuksesta juuri niin vaikean tekeekin, että se tärkein työkalu, jolla asiat voitaisiin korjata, on rikki. Ihmisen oma käsitys itsestä ja elämästään. Se ei todellakaan aina lähde oikenemaan vain omasta reippaasta päätöksestä, koska lähellekään aina masentunut ei itse näe, miten väärä kuva hänellä itsellään on, sitä että voi olla valtava ero sen välillä miten hän uskoo tai pelkää asioiden olevan, ja miten ne oikeasti ovat. Ne asiat eivät ole niin yksinkertaisia korjata, ei paria lausetta siitä miten paskaa elämä on, vaan tuhansia pieniä, salakavalia väitteitä, jotka tukevat sitä, ettei oikeastaan ansaitse yhtään sen parempaa. Siinä kohtaa tarvitaan apua ulkopuolelta, muuten paraneminen ei voi alkaa. Toki sitten sen työläimmän ja kipeimmän osuuden joutuu tekemään itse, eli niiden väitteiden kumoamisen yksitellen, joka päivä, niin kauan että ne lakkaavat estämästä paranemisen. Silti minusta olisi tärkeää, ettei sitä joutuisi tekemään yksin, koska silloin se jää aivan liian helposti kesken. Siinäkään ei ole kyse tahdonlujuudesta vaan siitä, että yksi masennuksen kuiskima väite on, että sinä et pysty nujertamaan minua.

Se lopullinen ratkaisu on ihmisessä itsessään, se on totta, mutta se ei tarkoita sitä, että sen voisi tai että se pitäisi löytää itse, yksin. Tai että se olisi koskaan millään lailla niin helposti sanottu kuin tehty koska se ei todellakaan ole. Eikä se kaikilla vain onnistu, joskus masennus on edennyt liian pitkälle. Ei ole enää muuta totuutta, kuin ne valheet joita masennus saa ihmisen itsestään ja kykenemättömyydestään uskomaan, ja silloin niistä tulee totta.

Varsinaisesti en ole siis eri mieltä, mutta minusta vastuuta parantumisesta ei voi sysätä yksinomaan masentuneelle itselleen. Niin ei pitäisi tehdä varsinkaan siinä vaiheessa kun sairaus tekee auttamisesta vaikeaa, koska silloin tilanne on jo hälyttävä. Sairauden suhteen, ei sen ihmisen itseriittoisen ja kenkun persoonan, ei masentunut vittumaisuuttaan torju heitä jotka yrittävät auttaa. Eniten omaan korvaan särähtää se, miten ajattelumallien muutoksesta puhutaan niin kuin se olisi yksinkertainen ratkaisu. Kokeilkaapa itse yhtäkkiä omin päin muuttaa minäkuvanne täysin toisenlaiseksi. Kuvitelkaa sitten, miten näppärästi se käyttää sellaiselta, jonka mieli ei ole terve ja joustava, vaan sairauden tietyille urille kangistama.

Kiitos kaikille antoisasta keskustelusta, ja heille jotka ovat rohkeasti omia kokemuksiaan kertoneet! 

[Mia-Rouva]

Salaaminen/Kertominen
---
Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä.---

Olipas tärkeä näkökulma! En osannut tuota ajatella.

Toisaalta, ajattelen - ja nyt ei tule kovin jäsentynyttä ajatusta- että silloin jos valitsee pelata niillä nappuloilla joissa on piilottanut yhden - sen masennus-nimisen- on kestettävä peli semmoisena kuin se on eikä vedettävä jossain välissä esiin tuota diagnoosia ja vedottava siihen, kuten tuossa Viridianin  esimerkissä jossa kusipäisesti toiminut ihminen ottikin jälkikäteen esiin masennuksensa yrittäen väittää että se oli tuon syy- en minä tehnyt väärin. (Masennus voi estää nousemisen vuoteesta ja lähtemisen kahvilaan, mutta ei se ole syy olla kusipää ja moukka)

Peräänkuulutan tässä siis vastuuta ja johdonmukaisuutta: jos pystyt toimimaan yleisten odotusten mukaan masennuksestasi huolimatta ei se silloin kuulu minulle - jos taas saattaa tulla tilanteita että se vaikuttaa meidän väliseen suhteeseen, on minulla oikeus tietää se.

Tietenkään se ei ole tarpeellista ennen ensimmäistä kahvittelua tai aloitelllessa suhdetta. Asian voi tuoda esiin myös hiukan väljemmin ("Hei ollaan aamulla vielä yhteydessä ja varmistetaan että kaikki menee suunnitellusti, kun joskus tuleekin yllätyksiä")

[IKRM]

..

[Chmlnidae]

Niinhän se juuri on kuin pikkusisko kirjoittaa; jos mieli on rikki niin mistä saadaan voima parantumiseen? Mistä voima jos mieli ja sydän riitelee ja kehokin on asettunut vastahankaan? Ihmisen sisäinen todellisuus on pirstaloitunut ja osat ovat epäsovussa.

Ihminen on kokonaisuus, siihen kuuluu niin kehon kuin mielen (länsimaisittain) tai kehon, mielen ja sielun (itämaisittain) kokonaisuuden terveydestä huolehtiminen. Ja juuri tuossa kohdin länsimainen lääketiede(kin) on heikoimmillaan. Toki se on kehittynyt viime vuosina aivojen (keskushermoston) suhteen niin että ollaan vähitellen pääsemässä holistiseen käsitykseen ihmisen hyvinvoinnista.
Mutta ihminen jonka sisäinen kommunikointi on mennyt rikki, ja pois raiteiltaan: sydän ei kuule aivoja vaan itkee yksin ja hylättynä pimeässä nurkassa, ja aivotkin tulkitsee ulkomaailmaa ihan miten sattuu, tai ainakin itseä vahingoittavalla tavalla, ei toimi loogisesti ja rationaalisesti.
En oikein usko että kroonisesti tai keskivaikeasti/vaikeasti masentunut "pelaa" millään nappuloilla. Hän vain selviytyy. Päivästä päivään, joskus minuutista minuuttiin. En aio, enkä halua, sen kummemmin puolustella masentuneita (tai muita mielensä kanssa kamppailevia) mutta samanlaisen käytöksen olettaminen vain on naivia sellaisilta jotka itse ovat oman elämänsä ohjaksissa noin eneimmäkseen. Se armo on ihan hyvä termi siihen kohtaan, niin kuin se ylipäänsäkin on kun on kyse ihmisistä. Toki jokainen laatii omat sääntönsä sen suhteen miten haluaa tulla kohdelluksi muiden taholta mutta toive ei ole käsky (paitsi ehkä omalle subille, ja silloin se toisen mielen kunto on varmaan selvillä).
Eli sellainen olettama että muut ihmiset toimivat jonkin yleisesti hyväksytyn ja standardisoidun koodiston mukaan nyt on aika turhaa. Toki laajemmassa mittakaavassa yhteisöllinen toiminta nojaa sellaiseen mutta yksittäisissä tapauksissa asiaa pitää osata katsoa väljemmin. Juuri siksi että jokaisella on se itsevaltaisuus omista valinnoista ja niiden vaikutuksesta ihmissuhteisiin: minä voin angstissani tehdä oharit, sinä voit pitää minua kusipäänä (jos en ole katsonut, tai osannut, tai tullut ajatelleeksi osv asiaa etukäteen sinulle valaista, mistä lie seikasta johtuen). Se juuri on sitä ettei elämä ole oikeudenmukaista, ei kohtuullista, ei kenellekään.
Siksi jokaisella olisi tärkeätä olla sellaisia kontakteja joiden kanssa voi peilata sitä omaa käsitystään itsestään. Ei niin että se suuri totuus tulisi jostain ulkoa, vaan niin että sen voisi löytää aidosti itse ollen yhteydessä myös ulkopuoliseen maailmaan (ainakin silloin kun voimat riittävät). Muiden apu on siinä usein oleellinen, vaikka jokainen joutuu(?, saa?) tekemään varsinaisen työn ihan itse.

[Jake]

Huh! Mä kyllä lähes fantasioin Pikkusiskoa, niin hyvää ja ehkä rehellistäkin tekstiä!!

[Jake]

Huh! Mä kyllä lähes fantasioin Pikkusiskoa, niin hyvää ja ehkä rehellistäkin tekstiä!

[Ms. M]

Minäkuvan muuttamisesta:

En voi käyttää omaa tilannetta esimerkkinä, koska paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö on niin erilainen sairaus, kuin masennus. Jos masennuksessa tunteet on piilossa, paniikissa ja ahdistuksessa ne hyökkää päälle ja moukaroi ihmistä säälimättä.

Mutta, minäkuva ja itsensä näkeminen positiivisessa valossa on mahdollista. Se vaatii töitä, se vaatii sitä että näkee oman arvonsa. Ja katsoo itsensä ulkopuolelle. Ja saa tukea, ulkopuolelta. Kuitenkin, se vain nyt on niin, ettei kukaan muu voi tehdä ihmistä onnelliseksi, tyytyväiseksi, ei masentuneeksi, kuin ihminen itse. Jos olisi keino parantaa masentunut ulkopuolelta käsin, täysin ilman masentuneen omaa panostusta, eikö niin jo oltais tehty?

En halua olla ilkeä, enkä tosiaan ilkeyttäni näitä asioita sano. Minusta vaan on turhaa pehmennellä liikaa asioita, koska se oikeasti tekee mielestäni enemmän hallaa.

[celestine]

Todella hyvä alkukirjoitus ja keskustelunavaus.

Omat kokemukseni masennuksesta ajoittuvat opiskeluvuosille. Jälkikäteen ajatellen tajusin oireilleeni siihen suuntaan jo teininä, mutta silloin elämäntilanne (koulu, kotona asuminen...) piti sen aisoissa. Se, että ei olisi lähtenyt aamulla ulos ovesta ei ollut omassa ajatusmaailmassani edes teoreettinen vaihtoehto. Opiskelijakämppään muutto ja pari muuta asiaa laukaisivat pienellä viiveellä ensimmäisen useista jaksoista, jotka diagnosoitiin myöhemmin toistuvaksi keskivaikeaksi masennukseksi. Ahdistusongelmat ja voimattomuus estivät niin siivoamisen, luennoilla käymisen kuin monet muutkin asiat. Usein vietin päivän nälässä, koska kotona ei ollut mitään syötävää ja en uskaltanut kohdata ihmisiä tarpeeksi käydäkseni lähikaupassa ennen iltahämärää. Kuukausien pituiset masennusjaksot ja normaali elämä vuorottelivat ja kun lopulta sain niskalenkin ongelmistani niin nuoruudestani oli ehtinyt kadota pari-kolme vuotta.

Salaaminen/Kertominen

Mitä tulee alkuperäiseen keskusteluun asian salaamisesta ym... En itse kertonut ikinä lähipiirilleni masennuksestani. En ole vieläkään kertonut. Perheeni, jonka kanssa olen läheisissä väleissä, ei koskaan saanut tietää miksi opintoni viivästyivät (selityksiä löytyi) tai minun esimerkiksi käyneen välillä terapiassa. Siviilipalveluksesta olisin luultavasti saanut halutessani vapautuksen, mutta pakottauduin käymään (tunsin siinä vaiheessa jo pystyväni siihen, mutta kyllähän vuoden kuluttaminen siihen kyrsi), koska en halunnut selittää perheelleni mistä syystä olisin saanut vapautuksen. Masennusjaksojenikin aikana about kerran viikossa laittauduin siistiksi ja lähdin käymään äidilläni teeskentelemässä, että kaikki oli hyvin.

Tuo ei johtunut pelosta että en olisi saanut ymmärrystä vaan päin vastoin. Pelkäsin, että jos kerron olevani masentunut niin minuun aletaan suhtautua, kuin masentuneeseen. Pelkäsin, että jos kerron perheelleni millaisessa saastassa elän tai miten voimattomaksi tunnen itseni, se muodostuu osaksi minua tavalla, josta en koskaan pääse eroon (itse tai heidän silmissään). Se, että silloin tällöin pääsin lähtemään ulos kämpästäni ja hetkeksi jonnekin, jossa olin kaikkien ympärillä olevien käsityksen mukaan normaali ja terve ihminen, oli minulle todella tärkeä henkireikä.

Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä. Tietysti jossain kohtaa tulee raja vastaan suhteen vakavuuden kanssa, tiettyjä aktiviteetteja varten toisen osapuolen on vain tiedettävä esim. itsetuhoisista taipumuksista, jne... En osaa sanoa suuntaan tai toiseen, että milloin kenenkin pitäisi tuoda asia ilmi, mutta kunhan vain halusin tuoda tämän aspektin esille.

Parantuminen?

Tämä on jännä keskustelu. En itse koe ikinä pääseeni eroon ongelmastani, mutta opin ymmärtämään sitä. Nykyään tiedän, että minulla yleensä riittää energiaa keväisin, kun taas syksyt ovat vaikeita. Tästä syystä osaan jaksottaa omaa elämääni (säästän vuosilomani syksyyn, yritän järjestää muutot, työpaikanvaihdokset, ym. keväälle ja loppukesästä en ota enää mitään uusia projekteja tai vastuita vastaan vaan tarvon syksyt puolihorroksessa selviytymismentaliteetilla), tarkkailla itseäni (siinä vaiheessa kun huomaan, että olen vastahakoinen esim. avaamaan sähköpostiani, niin hälytyskellot kilahtavat heti päälle), hallita rutiineitani (varaan joka viikkoon yhden päivän, jona en suunnittele tekeväni mitään, suostu tapaamaan ketään, jne... varaan sen 100% omaksi ajakseni ja levokseni) ja niin edelleen ja niin edelleen.

En olisi ikinä pystynyt "ottamaan itseäni niskasta kiinni". Olen aivan 100% vakuuttunut, että ennen kuin opin ymmärtämään jaksamistani ja tahdonvoimaani tarpeeksi hyvin niin mikään määrä kehotuksia esim. ottaa lauantaita siivouspäiväksi ja pitää kiinni rutiineista ei olisi toiminut. Kehotukset mennä ulos tapaamaan ihmisiä ynnämuuta olisivat ehkä olleet jopa haitallisia, koska myöhemmin tajusin miten paljon energiaa tuo minulta vie.

Ja sitten taas toisaalta... Se, että sain ongelmani hallintaan (nyt vuosia tehnyt uraa, edennyt esimiestehtäviin, ym... kun ajattelee missä tilassa olin vain viitisen vuotta sitten) vaati aktiivista yritystä. Aina kulloistenkin voimavarojen mukaan, mutta esim. lukuisat itsetutkiskelukeskustelut parhaan kaverin (joka kärsi vastaavista ongelmista) kanssa käytiin aina siltä pohjalta, että emme halunneet olla toistemme enablereita. Että ajatusmallit ja toimintatavat piti kyseenalaistaa, että jos toista oli auttanut jokin elämänhallintatapa tai vastaava niin toistakin rohkaistiin kokeilemaan sitä... ja että myös toinen osapuoli suhtautui näihin rohkaisuihin avoimesti todella pysähtyen pohtimaan voisiko niistä olla jotain apua.

Ihmiset ovat erilaisia. Minua eivät auta monet muita auttaneet keinot (kaverinikin pääsi lopulta ongelmiensa hallintaan mindfullnessin kautta, mutta itse en saanut siitä mitään irti) ja oma lähestymistapani ei varmasti sovi kaikille... Mutta uskon, että lähes kaikki voivat aikaa myöden voittaa ongelmansa jos todella haluavat ja yrittävät (aina senhetkisten voimavarojensa rajoissa) löytää apua. Silloin kun masentunut ottaa kaikki ystävällisetkin ehdotukset ja keskustelunavaukset hyökkäyksinä, joista laukeaa ajatusmalli "Tuo ei vain voi ymmärtää tätä mun tilaani! Silloin kun on masentunut ei voi tehdä mitään asialle!" niin pakostakin ajattelen, että se ensimmäinen ja tärkein askel on vielä ottamatta.


Tulipa tekstiseinä. Kaikki tuo on omaa ajatusvirtaani eikä erityisesti suunnattu kellekään keskustelun osanottajalle. Toivon, että en loukannut ketään, jos kukaan tuota nyt jaksaa edes alusta loppuun lukea. 

hyvin kirjoitettu. Komppaan tuota; jos siitä kertoo, siitä tulee tosi. Josta ei pääse eroon. Itse olen myös oppinut työstämään omia ajatuksia, mutta ei sitä tarkoita että ikinä muuttuisin alati pirteäksi/positiiviseksi/onnelliseksi (mitä se nyt onkin).

[IKRM]

. Kuitenkin, se vain nyt on niin, ettei kukaan muu voi tehdä ihmistä onnelliseksi, tyytyväiseksi, ei masentuneeksi, kuin ihminen itse. Jos olisi keino parantaa masentunut ulkopuolelta käsin, täysin ilman masentuneen omaa panostusta, eikö niin jo oltais tehty?

Näin se on, ja jos paranemisen esteenä on se että potilas on keksinyt alkaa harrastaa omaa sairauttaan, niin se on kyllä silloin sanottava suoraan, vaikka siitä tulis massu pipiksi.

IKRM

[Loc]

jos mieli on rikki niin mistä saadaan voima parantumiseen? Mistä voima jos mieli ja sydän riitelee ja kehokin on asettunut vastahankaan? Ihmisen sisäinen todellisuus on pirstaloitunut ja osat ovat epäsovussa.

Alkuunpaneva ja sysäävä voima. Rehellisyys itselle. Vaikka tekisi kipeää pyrkii käsittelemään ja käsittämään itsensä. Miettimään mistä tämä johtuu ja miten tämä ja tämä itsessä toimii. Onko näin todella vai onko tämä vain ahdistuksen luoma painajainen. Tunnistamaan masennuksen itsessään. Kun vihollisensa tuntee sitä vastaan voi tapella ja sen voi päihittää.

Itse näen tämän rikkonaisuuden itseään ruokkivana noidankehänä missä on eri määrä erilaisia kehää pyörittäviä tekijöitä. Syyllisyyden tunteet milloin mistäkin ruokkivat ahdistusta ja ahdistus taas ruokkii syyllisyyden tunteita. Noin esimerkkinä. Ja pakkaan voi tulla vaikka miten monta kerrosta erilaisia ongelmia jotka ruokkivat toisiaan. Ongelman ratkaisu on katkaista tuo noidankehä jostain kohtaa tai jos voimat riittää niin useammastakin kohtaa. Kullakin omanlaisensa noidankehä joten jokaisen pitäisi itse löytää se mistä lähteä vyyhtiä purkamaan. Ravitsemus, unirytmi, päivärytmi, sosiaaliset suhteet ovat hyviä perusratkaisuja useimmille.

Mielen ja sydämen lisäksi vaistot ja aistit voivat olla sekaisin. Niitä voidaan käyttää väärin, eli tehdään vaikka tunneratkaisuja järjellä, tai järkiratkaisuja vaistolla. Tässäkin kohtaa tunnistaminen, mitä mikin on. Kannattaisiko näin tai näin. Yleensä nämä keskustelut ovat luottamuksen arvoisen ihmisen kanssa. Sellainen jonka näkemykseen voit luottaa. Luottamusongelmat ovat yksi iso mutta niihin en nyt puutu.

Paljolti tässä on jäänyt sivurooliin sosiaalinen eristäminen/eristäytyminen. Masennuksen puolella oikeastaan sama kummasta on kyse koska lopputulos on sama, ei ole ihmisiä joihin heijastella ja oppia ihmisyyttä. Lisäksi samantekevää eristyykö toisten toimesta vai eristäytyykö koska ei ole sellaista henkilöä/ryhmää jonka kanssa omaisi yhteenkuuluvuutta. Vaikutus ihan sama. Nuorimmilla tämä lähtee jo peruskoulussa alkaneella jatkuvalla eristämisellä aka. kiusaamisella ja voi koskea koko elämänaluetta, eli naapurustoa, koulua, vapaa-aikaa jne.

Se mitä haluan painottaa on, että ihminen joka eristetään toisista ihmisistä eikä anneta mahdollisuutta oppia niitä taitoja joita sosiaalinen elämä tarvitsisi ei tietystikään opi sellaisia sosiaalisia taitoja jotka olisivat tarpeen. Tämä yhdistettynä masennukseen ei luo kovinkaan helposti lähestyttävää ihmistä. Tahtoa voisi olla vaikka mihin, mutta mitäpä sillä, kun mahdollisuuksia ei ole. Näköalattomuus, toivottomuus. Jos joku sattuisikin lähestymään niin ihminen jolla ei ole sosiaalisia kykyjä kaataa tuollaisen lähestymisyrityksen sosiaalista kyvyttömyyttään ja kierre vain syvenee.

Nimimerkillä kohta kaksikymmenvuotisen masennuksen kanssa tappelija. Periksi ei perkele anneta. Romahtaa saa ja pohjalta ponnistaa. Mutta luovuteta ei koskaan.

[quipu]

Se mitä haluan painottaa on, että ihminen joka eristetään toisista ihmisistä eikä anneta mahdollisuutta oppia niitä taitoja joita sosiaalinen elämä tarvitsisi ei tietystikään opi sellaisia sosiaalisia taitoja jotka olisivat tarpeen. Tämä yhdistettynä masennukseen ei luo kovinkaan helposti lähestyttävää ihmistä. Tahtoa voisi olla vaikka mihin, mutta mitäpä sillä, kun mahdollisuuksia ei ole. Näköalattomuus, toivottomuus. Jos joku sattuisikin lähestymään niin ihminen jolla ei ole sosiaalisia kykyjä kaataa tuollaisen lähestymisyrityksen sosiaalista kyvyttömyyttään ja kierre vain syvenee.

Olen 1969 syntynyt velmu ja en ole kokenut tällaista eristämistä milloinkaan Suomessa kouluaikanani- yläasteella ja lukiovuosina tosin tietty fundamentalistikristitty jäi yksikseen- mullehan se oli jumalallinen merkki-kaikki jotka edustavat jeesusta, joutuvat vainotuksi jossain vaiheessa,raamatun kirjoitusten mukaan.

En tiedä ja ei tosiaan ole kokemusta kuin omasta eristäytymisestä, josta on tullut elämäntapa. Harvat ihmiset pääsee ystäviksi- vaikka usein ihmettelen, että mikä ihme suomalaisten pipoa kiristää jatkuvasti.
Mikään ei enää naurata-paitsi jos saa kertoa jossain foorumilla päivästä toiseen saaneensa pillua. Römpsä on huvittava laitos,saati puolikova kekkeli- No onneksi edes noin

Muutoin ilo on kadonnut suorittavasta Hyvinvointi Suomesta. Kukaan ei enää naura julkisesti, paitsi tekonaurua jossain Pressiklubin jaksossa, jossa Janne Tsaref ottaa haltuun koko pallon, kertatoisensa jälkeen. Pusi pusi ja aaltoja täältä liki Pasilasta

[Chmlnidae]

Niin, tuo minäkuva on se mikä tosiaan tarvitsee sitä tohtorointia. Toinen on, vaikka sitä tässäkään keskustelussa, harvemmin mainitaan; maailmankuva ja yleinen ihmiskuva. Ihminen heijastaa sisäisen kuvansa ulos, ja se heijastus palaa myös takaisin. Jos uskoo maaailman olevan paska paikka ja ihmisten pahoja niin näin myös tulee käymään toteen omassa elämässä ja kokemuksissa. Uskomukset (ja mielikuvat, ja se kuinka itselleen kertoo maailman ja itsensä olevan) tahtoo myös toteutua. Se on se mihin pitää päästä käsiksi. Ja se on se missä ne defenssit pahimmin aina niittaa. Se on usein se kaikkein vaikein vaihe. Lisäksi väsynyt ja voimaton ihminen ei vain ole sellaisessa tilassa että voi ruveta oman mielensä alkemistiksi. itse alkemia ei ole kovinkaan kummoinen asia sitten käytännössä. Se on sitä työtä. Siinä siitä myrkystä joka on jumittavan ja negatiivisen minäkuvan syynä keitetään vastamyrkky. Mutta vastamyrkky ei tehoa ellei sitä oikeasti kaiveta ja keitetä juuri siitä myrkystä mikä pilaa ihmisen elämän. Mikään yleinen positiivinen ajattelu ei auta. Se voi jopa pahentaa, ajaa tunteiden tunnistamisen vielä syvemmälle, defenssit vielä kovemmiksi.

Itse en ole mikään Freudin ja psykoanaalin kannattaja, mutta jonkinlainen joko kognitiivinen tai hahmo- tai taide- tai lyhytterapia tai mikä nyt taudinkuvaan ja persoonaan sopii, voi olla hyvä alkulähtökohta jotta ihminen pääsee sellaiseen pisteeseen itsensä kanssa että voi ja jaksaa ryhtyä itse itseään auttamaan.
Siihen nimittäin kyllä vahvasti uskon että ihan jokaisessa on kyky parantua, niin fyysisesti kuin henkisesti, ja että kaikilla on olemassa kyky auttaa itseään kunhan vain voimat ja myös riitävä yhtenäisyys tunteiden tunnistamiseen saadaan luotua. Ja yhteys eri osien välille niin että aivot kuulevat sydämen (ja ne aistit), ja myös sydän aivoja sillä sydän on itsessään ja yksin päätön ja tarvitsee yhteyden aivoihin voidakseen hyvin. Eli tuo balanssi pitäisi saada ainakin jossain määrin kuntoon.

Siinä, paranemisessa, sitten on kyse siitä miten ihminen muuttaa omat ajattelutapansa, sanansa (minäkuvansa ja uskomuksensa) ja sitä kautta vähitellen tunteensa niin että hän voi paremmin ja paremmin.
Lääkitys on sitä varten että saadaan lepo ja voimien kerääminen alkuun. Sitten jos sitä käytetään (niin kuin käsittääkseni käytetään, samoin uni/nukahtamislääkkeitä) siihen että pidetään ihminen koneiston osana niin voivoivoi. Oiretta hoitavat lääkkeet tulisi tajuta oiretta hoitaviksi, EI parantaviksi, lääkkeiksi. Kun käydään lekurissa niin silloin on syytä vaatia sairauden ei vain oireiden hoitoa. Tuossa lienee se suurin heikkous nykykäytännössä. Mutta siihen ei pidä alistua, eikä ajatella että sitten ei ole mitään keinoa jos ei ole terapiaa. On, myös muita keinoja kuin ammattiterapeutit. Ja ammattiterapeutinkin tulee olla itselle sopiva. Sitten kyllä sellainen voi olla hyvä koska osaa esittää sellaisia kysymyksiä, ja saa ihmisen nopeammin oikeiden kysymysten äärelle etsimään vastauksia ja osaa antaa työkaluja (niitä terveempiä ja mahdollistavampia ajatus -ja uskomusmalleja, ja myös ihan sanallisia määrittelyitä jotka eivät ole jumittavia).
Kannattaa myös muistaa että ihminen tarvitsee merkityksellisyyden tunteita, ei niinkään onnellisuuden, voidakseen hyvin. Ja jos jokin niin se että oppii olemaan itsensä auttaja tekee ihmisen oman arvon ja elämän merkityksen kokemisen suhteen ihmeitä.

[Pulseproto]

Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.

Niin usein tekevätkin, eikä siinä ole mitään hyvää. Myös masennuspotilailla hoitoon hakeutuminen kestää usein aivan liian kauan, jolloin sairaus ehtii syvetä entistäkin vaikeammin hoidettavaksi. Apua löydettyään monet mitä tahansa sairastavat tahtovat juuri tämän vuoksi jakaa kokemuksiaan - jotta ne, jotka eivät vielä ole sitä tehneet, uskaltaisivat hakea apua, eivätkä pelkäisi olevansa yksin.

Sehän masennuksesta juuri niin vaikean tekeekin, että se tärkein työkalu, jolla asiat voitaisiin korjata, on rikki. Ihmisen oma käsitys itsestä ja elämästään. Se ei todellakaan aina lähde oikenemaan vain omasta reippaasta päätöksestä......

Kiitos kaikille antoisasta keskustelusta, ja heille jotka ovat rohkeasti omia kokemuksiaan kertoneet! 

Analyyttistä,kaunista.. helppo samaistua ja kompata...

Hieman kaipaisin teiltä "teräviltäkyniltä" katsantoa vinkkelistä joka kumpuaa hiemantoisenlaisesta opista, siitä jossa ei pyöritä alati nyky yhteiskuntaa pyörittävästä minä-keskeisyydestä...
Entä jos väitän että osa näistä edustaa "elintasosairauksia": sepelvaltimotauti,bulimia,eturauhasenliikakasvu,sokeritauti,masennus,kilpirauhasen toimintaongelmat,stressi/burnout- psyyken ongelmat,kaikki immunologistiset häiriöt,jopa astma ja migreeni... jne,jne... ?!

Itse mietin välillä, koskahan koittaa päivä jolloin geenimuuntelu lopullisesti tuhoaa ihmiskunnan lisääntymiskyvyn... -mielestäni evoluutio on hyvällä tiellä jos päämäärä on ihmisen sukupuuttoon tappaminen.. Onneksi autamme asiaa myös itse :!

[Chmlnidae]

...Noh, tohon minäkeskeisyyteen sen verran että, ensin on laitettava se happinaamari omalle nassulle ennen kuin voi auttaa toisia. Eli jos itsellä ei ole jotakin, esim rakkautta itseä kohtaan, niin kovin on vaikea antaa toisille. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Jokainen antaa omastaan, jos vain on jotakin annettavaa. Ei pidä sekoittaa egoa ja (itse)tietoisuutta. Ne eivät ole synonyymeja.

[Aino]

Minä nyt jaksaisin vielä kerran painottaa: masennus on sairaus. Sanoa masennusta sairastavalle, että jospa nyt vain ryhtyisit ajattelemaan itsestäsi positiivisesti on yhtä absurdia, kuin sanoa syöpää sairastavalle, että jospa nyt vain et sairastaisi. Tai paniikkihäiriöiselle, että jospa et saisi niitä kohtauksia. Totta on, että masennusta sairastavan avain parantumiseen (tai mitä itse pidän todellisuudessa totuudenmukaisempana lähestymistapana: kyvylle elää täysipainoista elämää sairaudesta huolimatta ja sen kanssa) löytyy sairastavasta itsestään. Mutta koska kyseessä on sairaus, tarvitaan myös hoitoa. Oikeanlaista, ihmiselle räätälöityä hoitoa. Ja sen hoidon piiriin pääseminen ei ole ihan yksinkertainen temppu.

Shoutboxissa Viridian kirjoitti:

Niinkuin vaikka nämä masennuksen hoidot, toipumiset, voiko toipua, pitäisikö toipua, selviääkö elämästä enää kukaan ilman pitkällisiä terapioita, ja pitääkö kaikki surut lääkitä... mutta koska niistä ei saa puhua ellei muista luetella kuinka jokainen on oman masennuksensa ainut asiantuntija ja päättää itse haluaako edes yrittää ottaa vastaan hoitoa, niin siirrynpä takavasemmalle ja lähden taas aamulla töihin, kun jonkun täytyy vai täytyykö.. jos vaikka katkeis jalka ja ilmottaisin työmaalle, että en usko kipsin auttavan juuri minun murtumaani.

Entäs sitten kun sen katkenneen jalan kanssa pääset kuukauden jonotuksen jälkeen lääkärille, joka kirjoittaa burana-reseptin, ja toteaa, että syöpä näitä, eiköhän se siitä parane? Ja kun ei parane, saat uuden lääkäriajan taas kuukauden päähän, ja vähän vahvemmat lääkkeet? Mutta kun eihän se murtuma parane niillä lääkkeillä, niin jälleen kuukauden tai pari kärvisteltyäsi pääset ehkä röntgeniin. Ja kun röntgenlausunto valmistuu, todetaan, että kyllähän tämä tosiaan poikki on, mutta näitä ei hoideta täällä, vaan saat lähetteen erikoissairaanhoidon piiriin. Jono tosin on puoli vuotta. Puolen vuoden kuluttua jalkasi on edelleen poikki, sinä aika mukavassa kipulääkekoukussa ja pääset erikoissairaanhoidon palaveriin. Palaverin perusteella sinulle ehkä suositellaan jatkohoitoa, mutta sitä on haettava erikseen kymmensivuisella kelan kaavakkeella. Ja jollet tuolla kaavakkeella pysty ihan itse, ilman minkäänlaista apua, kertomaan, miksi juuri sinun jalkasi hoito on tärkeää, ja kuinka varmasti pystyt olemaan yhteiskunnan tuottava jäsen hoidon jälkeen, hoito yksinkertaisesti evätään sinulta. Jos satut kuitenkin saamaan myönteisen hoitopäätöksen, kela luonnollisesti korvaa hoidostasi vain 20-30%, joten sinulta on löydyttävä omaa rahaa n. 4300-7200 euroa hoitoa varten.

Masennuksen vertaaminen katkenneeseen jalkaan on hieman ontuvaa.

Myöskin masennus sairauden vertaaminen normaaliin, ihmiselämään kuuluvaan alakuloon, suruun, väsymykseen, satunnaiseen ahdistukseen, yms. on harhaanjohtavaa. Kuka tahansa voi mennä elämässään hetkellisesti pois tolaltaan ja tarvita vaikkapa viikon saikun akuutin kriisin kohdatessa. Kuka tahansa kärsii silloin tällöin univaikeuksista tai tunteesta, että eipä kyllä yhtään huvittaisi.

Masennus on jotain ihan muuta, ja sitä kyllä ei voi käsittää, jollei itse ole kokenut, tai mahdollisesti seurannut erittäin läheltä vierestä.

Palaan vielä masentuneen minäkuvaan ja sen muuttamiseen.

Aivot ovat monimutkainen ja kompleksinen kokonaisuus. Masennus on vittumainen, koska se sairautena sijaitsee juurikin aivoissa. Aivot on mahdollista opettaa uuteen tapaan ajatella esimerkiksi itsestään. Mutta se on pitkä ja äärimmäisen vaativa prosessi, joka tarvitsee tuekseen ohjausta ja päämäärätietoista työtä. Aivojen on tehtävä lukuisia toistoja uudenlaisesta ajattelumallista, ennen kuin se syrjäyttää vanhan ajattelutavan. Ja tämä on yksi suuri haaste masennuksen hoidossa; koska hoito vaatii hoidettavalta (siltä sairaalta) pitkäjänteistä sitoutumista hoitoprosessiin, ja kykyä ja halua työskennellä oman parantumisensa eteen, niin hoito todellakaan ei tavoita kaikkia masentuneita tasapuolisesti.

Täällä oli esitetty myös, että masennusta sairastavan pitäisi vain mennä luontoon, liikkua ja syödä terveellisesti, niin kyllä se siitä. Nämä kaikki ovat toki erittäin hyviä tukevia toimia toipumisessa, mutta eivät ne yksinään sitä sairautta paranna. Vertauskuvana: jos haluan juosta maratonin, on terveellisestä ruokavaliosta ja mielikuvaharjoittelusta iso apu matkalla. Mutta en minä pelkästään niillä tule sitä maratonia juoksemaan, kyllä niitä lihaksiakin on ihan oikeasti treenattava. Samoin masennusta sairastavan on ihan oikeasti treenattava niitä uusia ajattelutapoja.

Loppuun vielä vinkiksi, jos tätä lukee joku sellainen, joka tuskailee oman ahdistuksensa/masennuksensa/pahanolonsa kanssa. Masennukseenhan kuuluu tyypillisenä piirteenä myös se, ettei oikein itsekään usko ansaitsevansa hoitoa, etenkin kun kaikkialla toitotetaan, miten vaikeaa hoidon piiriin on päästä (minäkin tein niin tässä). Sitten kun vielä muutaman kerran on käynyt tk-lääkärillä ja saanut vain sen pilleripurkin, niin seinä edessä voi tuntua aika hurjan korkealle. Etenkin kun sattuneesta syystä ne omat voimavarat ovat aika kortilla.

Jokaisesta terveyskeskuksesta pitäisi löytyä tk-psykologi tai psykiatrinen sairaanhoitoja. Ja heille omat suorat puhelinnumerot. Lääkärit eivät syystä tai toisesta näitä mainosta, mutta näille henkilöille on mahdollista päästä juttelemaan omasta olostaan, yleensä 1-5 kertaa. Jos keskustelu tuntuu sellaiselta, että se voisi toimia apuna, tk-psykologilla on mahdollisuus kirjoittaa lähete edelleen tk-lääkärille, joka voi tehdä lähetteen psykiatriselle poliklinikalle, josta voi saada puoltavan lausunnon kelan korvaamaa terapiaa varten. Tämän vuoden vaihteessa kela on päivittänyt korvauskäytäntöään niin, että terapiaprosessi on myös taloudellisesti mahdollinen hiukan pienemmilläkin tuloilla.

Tämä voi olla yksi väylä kohti elämää, jota masennus ei hallitse.