Kolmantena pyöränä masennus

[Viridian]

Kolmantena pyöränä masennus

Sopia tapaamisia ja pakottaa itsensä menemään niihin, pakottautua yrittämään nauttia elämästä niin kuin tietää että kuuluu, mutta mihin ei vain jostain syystä tunnu pystyvän vaikka kuinka tahtoisi.

Jatkuvista epäonnistumisen ja lannistavan vaikeuden kokemuksista huolimatta monet masentuneet pystyvät yllättävän hyviin yrityksiin pysyä elämässä kiinni, eikä kukaan ulkopuolinen välttämättä osaa aavistaakaan, millaisen kamppailun toinen joutuu käymään vain tullakseen kahville.

Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta huomiotta jää eräs keskeinen seikka: masennusta ei voi dominoida. Se ei ole jokin yksityiskohta, jonka voisi vain ottaa huomioon ja suunnitella sessiot sen mukaan. Vaikka D laittaisi subin laulamaan koko sairaskertomuksensa, voisi tavoittaa vain hataran varjokuvan siitä, mitä masennus toiselle todella on. Kun masennuksen kanssa elää kauan kaksin, siitä tulee kuin rakastettu. Suhde omaan sairauteen on hyvin tiivis ja intiimi, eikä kukaan ulkopuolinen vain voi tulla siihen väliin. Kukaan ei voi oppia tuntemaan sitä niin läpikotaisin, eikä tietää mitä kaikkea sen kanssa joutuu kokemaan. Dominoivan auktoriteetti ei voi tätä hiljaista tietoa ohittaa: mitä tulee masennuksen kanssa toimimiseen, sitä sairastavan sanan on oltava laki. Edes D ei voi tehdä muuta kuin koettaa parhaansa mukaan olla tukena.



pikkusisko

"sairastavan sanan on oltava laki"

Jotkut tietävät, että minulla on ollut tapana tarttua muiden ihmisten fantasioihin, joihin tarvitaan enemmän väkeä, ja toteuttaa ne. Koska eihän se ole vaikeaa, kerätään vain porukka ja toteutetaan. Poikakoulu, ihannebileet, bambilaakso, ehkä tunnetuimmat niistä. Mutta niitä on myös jäänyt toteuttamatta. Kerron esimerkin.

Mukavan oloisella miehellä oli idea gladiaattoriteemaisesta orjakilpailusta. Osittain käsikirjoitettua, osittain vapaasti kykyjen mukaan toteutuvaa. Hän itse ensimmäisenä, urheilullisena, näyttävänä, karismaattisena. Kuvaus kiinnosti, ja mietin mitä se vaatisi minulta ja muilta. Pitäisi varata aikaa tutustumiseen ja itse peliin, käytännössä otettava vapaata tai lomaa, saatava muutkin innostumaan ideaan ja tekemään töitä etukäteen toteutuksen eteen, ja pitäisi saada ihmiset paikalle h-hetkellä, innokkaina ja hyvällä asenteella.

Henkilö halusi suunnitella kovasti, mutta ei ollut kovin hyvä matkustamaan (joku hyvä syy tähän oli?), joten jouduimme odottamaan tilannetta, jossa minä matkustin hänen paikkakunnalleen ja varasin osan lapsille järjestettyä kesälomapäivää siihen, että tapaamme ja palaveeraamme samantien suunnitelmat siihen vaiheeseen, että meillä on runko ja kalenteri selvillä.

Odoteltuani vartin siellä kahvilassa minne ajelin yli sata kilometria soitin kysyäkseni missä kohtaa henkilö on tulossa. No ei missään, on huono päivä, ei voi liikahtaa. Tätä ei voinut ilmoittaa heti aamulla. Ei myöskään voinut kertoa etukäteen, että on riski, että ei pääsekään liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Ei siis tullut ollenkaan kahville ja varmaan olisi ollut sama "saikkupäivä" -riski myös varsinaisessa pelissä. Joten minä tein oman riskiarvioni ja vetäydyin siitä ilosta, että olisin alkanut hommaamaan jotain, jonka toteutuminen on kiinni siitä, sattuuko henkilöllä olemaan hyvä päivä.

Tästä sain häneltä mehevät haukut, koska pitäisi antaa uusia mahdollisuuksia, ja tukea ja sitä ja tätä. Ja voihan kuka vaan sairastua ja sitä rataa. Kyllä pitää antaa ja kyllä pitää tukea ja itsekin olen melkein joka vuosi jonkun päivän flunssassa. Mutta minä en mielelläni hakkaa päätäni seinään. Tuo yllä oleva tarina olisi voinut olla toisenlainen, jos minulle olisi kerrottu ongelmista muuten kuin ajattamalla minua pitkin Suomea toteamaan ja kuulemaan ne sitten selityksenä sille, miksi minun ajallani ja vaivallani ei ole väliä. Koska se harmi on ihan pikku juttu verrattuna oikeaan sairauteen, joka estää pitämästä mitä lupaa.

En edes tiedä, oliko tuossa tarinassa kyseessä masennus, joku muu, vai joku harrastus (dommejen kusettaminen?), mutta olen sitä mieltä, että jos haluaa leikkiä yhdessä, kannattaisi kertoa kaikenlaisista erityisyyksistä mieluummin pian kuin myöhään. En olisi itse rajaamassa leikkimistä mitenkään "ylä-ja alapäästään terveiden" yksinoikeudeksi, kuten moni viimeaikaisissa deitti-ilmoissa on tehnyt, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ollut sitä tai tätä sieltä tai täältä. Mutta.

Ei voi olla ymmärrystä ilman tietoa. Pitää tietää mitä kolmansia pyöriä systeemissä hengaa. Sitten voi päättää haluaako itse sekaan. Tukemaan jos niin sovitaan.

Vir

[Chmlnidae]

Minusta lääkkeiden määräämisen taustalla, ja lähtökohtana, tulisi olla että niistä pyritään eroon.

Täysin samaa mieltä. Ei sillä, että mielialalääkkeet mitenkään olemuksellisesti paha asia olisivat, mutta oireita niillä vain voi lievittää, ei parantaa sairautta.

Silti vaikuttaa ikävä kyllä siltä, että niitä tarjotaan meillä ensisijaisena hoitomuotona. Edes satunnainen keskusteluapu on vaivan ja jonottamisen takana, ja mistään psykiatrisesta hoitosuhteesta on turha haaveillakaan ennen kuin on monta vuotta pyörinyt milloin minkäkin yleislääkärin vastaanotoilla. Opiskelijoilla ja työttömillä ainakin näin, en tiedä sitten ovatko ylemmissä kasteissa onnekkaampia

Omat kokemukseni niin mielialalääkkeistä kuin masennuksen hoidosta ylipäätään ovatkin enimmäkseen äärimmäisen huonoja. Sitä suuremmalla syyllä tuntuu hyvältä kuulla, että monet ovat kuitenkin tarvitsemaansa apua saaneet. Ehkä se ei olekaan täysin mahdotonta

Joo. Mä hoipuin viime voimilla työterveyteen, ja sain apua. Uskon kuitenkin, ja sellaisen kuvan olen saanut ihmisiä kuunnellessa, että tilanne ei ole niin hyvä kaikkille eikä kaikkialla. Ja juurikin tuo että se pilleriresepti lykätään kouraan ja that's it. Ei kovin vastuullista toimintaa minusta.
Minä sain, kun hakeuduin, loistavan ja kemioiltaan itselleni sopivat ammattilaiset avukseni. En varmasti ole se kaikkein helpoin potilas, mutta srinkkini oli onneksi niin älyllisesti kuin tempperamentiltaan sen verran haastava että sai pidettyä minut raiteilla sillä että viikon kohokohta oli että sain tavata hänet ja keskustelumme. Olen aina ja ikuisesti kiitollinen hänelle hienosta työstä jonka teki hyväkseni. Kuten myös muulle tiimille.

[onez]

vai masennuskeskustelu, hmm...

Aika pirullinen kumppanihan se on, itsellä oli 15 vuotta kroonisena. Toki mukaan mahtui hyviäkin hetkiä. Nuorempana se oli enemmän mielialan vaihtelua, eli välillä mentiin vähän korkeemmalla ja kovempaa. Mutta aina sieltä korkeelta jossain vaiheessa tippui takas maanpinnalle.. ja yleensä se vei vastapainoksi syvälle pinnan alle.

Kuntoutus putkessa olin about 10 vuotta, se ei mikään suuri menestystarina kyl ollut. Lääkkeitä määrättiin ensimmäisenä, sit omasta pyynnöstä keskustelua.. ja terapiaakin oli muutama vuos. Erilaisia toimintaryhmiä ja muita juttuja oli kans vuosien varrella monen moista. Lopulta ne luovutti ja laittoi hullun paperit käteen .

Oma kuntoutus epäonnistui lähinnä sen takia että terveydenhuolto yritti parantaa masennusta.. ei sen masennuksen syitä. Oon siis yliherkkä ja arka. Se teki musta super ujon ja syrjään vetäytyvän nuorena, se oli tosi tuhoisaa monin tavoin. Siinä väkisinkin masentuu kun huomaa että ei yksinkertaisesti pärjää tässä sosiaalisessa yhteiskunnassa. Masennus oli suojakilpi sitä vastaan, se auttoi kestämään paremmin. Vaikka masennus on kurja asia, siinä on myös jotain lohduttavaa johon voi tuuduttautua. Vahvimmillaan se on aika fyysinen kokemus, tuntuu kun olis ihan turta ja koko kroppa pumpulissa.. se tuntuu myös lämpimältä kehossa.

Kuntoutuksessa tein myös sen virheen että olin se passiivinen potilas, eli ajattelin että ne ammattilaiset osaa korjata ne ongelmat. Jos joku vinkki pitäis antaa muille kuntoutujille niin sanoisin että olkaa aktiivisesti mukana omassa hoidossanne. Miettikää niitä ongelmien syitä ja mahdollisia ratkaisuja. Sama pätee kaikkeen kuntoutukseen, psyykkiseen ja fyysiseen.

Nyt vasta kun oon itse ollut oma lääkärini, oon voinut huomata näitä asioita.. ja myös löytää niitä itselle toimivia juttuja. 6 vuotta sitten selätin masennuksen kun aloin liikkumaan, se oli toimiva lääke mulle. Aloin myös etsimään elämästä niitä positiivisia asioita, eli katsomaan myös sitä kolikon toista puolta. Kaikista asioista yleensä löytyy positiivinen puoli.. oli kuinka surkea juttu tahansa.

Totuuden nimissä oon myös muutamia yrttikuureja pitänyt viime vuosien aikana .. niistä on ollut myös valtava apu pinnalle nousemisessa.

Toki vieläkin välillä masentelen kun elämä kolhii, mutta nykyään se on sellaista "tervettä" reagointia jota varmaan kaikilla ihmisillä on, herkillä varsinkin. Joskus kyllä kaipaan sitä syvää sukellusta sinne synkkiin maisemiin, se on tuttu ja turvallinen maailma.. ja se on myös loistavaa polttoainetta taiteelle . Mutta se on myös niin nähty ja koettu, paljon kivempaa olla täällä maanpinnalla .

-

Ainiin, sit vielä yks juttu minkä oon huomannut aiheuttavan masennukseen johtavia ajattelukierteitä.. itsellä siis. Se on sisäänpäin kääntynyt ajattelu. Mitä enemmän miettii ja pohtii omaa elämää ja olemistaan, sitä helpommin voi ajautua umpikujaan. Toki asioita on hyvä pohtia ja miettiä, mutta liika on aina liikaa.

-

...no joo, tuli vähän pitkä teksti.. sori . Tossa lyhyesti omia kokemuksia. Jokaisella on ne omat tarinansa aiheesta, sen takia kai masennuksen hoitokin on niin vaikeaa kun ei ole olemassa mitään yhtä ja oikeaa lääkettä joka toimii kaikilla.. ihmiset on uniikkeja otuksia.

tsemppiä kaikille masentuneille, kyl se valoisuus löytyy sieltä jostain.. kannattaa etsiä .

[Viridian]

vai masennuskeskustelu, hmm...

Oma kuntoutus epäonnistui lähinnä sen takia että terveydenhuolto yritti parantaa masennusta.. ei sen masennuksen syitä. Oon siis yliherkkä ja arka. Se teki musta super ujon ja syrjään vetäytyvän nuorena, se oli tosi tuhoisaa monin tavoin. Siinä väkisinkin masentuu kun huomaa että ei yksinkertaisesti pärjää tässä sosiaalisessa yhteiskunnassa. Masennus oli suojakilpi sitä vastaan, se auttoi kestämään paremmin.

tsemppiä kaikille masentuneille, kyl se valoisuus löytyy sieltä jostain.. kannattaa etsiä .

Aikonaan kun itse oli vaihto-oppilaana, sitä mietti juurikin tuota sosiaalisuuden vaatimusta. Sillon Suomessa oltiin vielä vähän maltillisempia sen suhteen, paljonko pitää jaksaa olla sosiaalinen. Siellä taas.. Heti jos oli omissa ajatuksissaan tai ei hymyillyt joka sekunti, oltiin raahaamassa jonnekin piristymään tai kyselemässä myötätuntoisena mikä nyt masentaa ja millähän minut saisi taas "omaksi iloiseksi itsekseni". Jos en olisi voinut käyttää sitä tekosyytä, että olen suomalainen, kulttuuriin kuuluu murjottaa, niin oisin varmaan saanut jonkun diagnoosin ihan vaan normaalilla jurolla ikkunasta tuijottelullani.

En tiedä onko se sama levinnyt tännekin, ihanne on joku sosiaalinen ihme-eläin vaikka aikoisi työllistyä sähkäriksi. Tai kaveruus ei voisi ilmetä niin että istutaan vierekkäin lukemassa.

Näin vanhemmiten olen opetellut feikkaamaan sosiaalisuutta riittävästi, että se menee melkein täydestä ainakin niille, jotka ovat liika kiireisiä oman feikkauksen koossapitämisessä huomioidakseen muita. Mutta en tiedä, kummassa elämänvaiheessa olisin ollut oikeasti lähempänä masennusta. Voi olla, että mun tapani reagoida on joku muu, ja siksi isotkin surut on surtu suremalla ja hommat hoidettu koska ne pitää hoitaa ja jos ei hoida niin kuka sitten muka hoitaisi.

Että onez, jos nyt joku hyvä puoli pitää sinulle keksiä, niin ehkä täällä ja tässä maassa voi vielä toistaiseksi pärjätä herkkänä ja arkana. Ja olla rakastettu juuri sellaisena.

Vir

ps. itsekin pitäisi liikkua enemmän, mutta liikunko.. no en.. vaikka niin monet on kertoneet ja sivusta seurannut kuinka hyvää se tekisi

[IKRM]

Yleisesti ottaen ihmiset, jotka esittää sairauttaan, kertoo kaikille kuulemishaluisille vaikeista oireistaan sekä on aina valmiita heittäytymään yleisen surkuttelun kohteiksi, eivät ole oikeasti kovinkaan sairaita.

Oikeasti sairaat ihmiset puree hammasta, peittelee sairauttaan viimeiseen asti sekä taistelee kyetäkseen edes hitusen normaaliin elämään.

Vain sen vuoksi, että haluaisivat olla terveitä, elää ja käydä töissä sekä harrastaa normaalisti. Ja niitä vituttaa helvetillisesti se sairaus, eivätkä sen vuoksi halua siitä jauhaa eivätkä velloa siinä.

IKRM

[Maaria]

Masennuksesta ei saisi puhua, jos ei ole sellaista itse kokenut. Masennus pitäisi hyväksyä ja kaikki toimintamallit, mitä se aiheuttaa. Itselläni on matkassa koko ajan työkapsäkissä Depressiokäsikirja. Suurin parantava tekijä on ihan vain ihminen itse. Vaikuttavin tekijä on ihminen itse ja oma vastuu, tekemiset, ajatusmallit, tahto. Lääkkeet tukee, terapia auttaa, mutta ilman ihmisen kokemusta ja ajatusta siitä, että olen oman elämäni seppä, toimija, tekijä ja muuttuja kaikki apukeinot on tuhka tuuleen heitettyjä.

Olen armoton siinä mielessä, että masennuksesta paranee kyllä ja usein ne parantavimmat tekijät löytyvät ihmisen omasta ajatusmaailmasta ja positiivisen tekemisen sekä toiminnan lisäämisestä. Masentua voi aina uudelleen ja on ihan normaalia olla masennusherkkä. Mutta ei se vie mennessään eikä sille tarvitse alistua.

Mutta yksin harvemmin masentunut löytää tiensä ulos pimeästä. Ja yksin masentunut jää, jos ei avaa maailmaansa kenellekään "koska etsä voi ymmärtää" tai "ei mua voi auttaa". Toivoisin kaikilla masentuneilla olevan ihminen, oli se terapeutti tai naapuri, kenen kanssa kulkea matkaa.

Apua. Ei liittynyt kolumniin. Anteeksi.

[onez]

Että onez, jos nyt joku hyvä puoli pitää sinulle keksiä, niin ehkä täällä ja tässä maassa voi vielä toistaiseksi pärjätä herkkänä ja arkana. Ja olla rakastettu juuri sellaisena.

Vir

Kiitos

Ja joo, Suomi on kyl siinä mielessä hyvä maa meidän kaltaisille että täällä voi olla ujompikin. Mulla se oli vaan nuorena niin voimakasta että se invalidisoi aika pahasti. Esim opiskelu jäi kesken kun en tiennyt missä luokassa yhden uuden kurssin tunti pidetään. Opettajanhuoneen ulkopuolella koitin kerätä rohkeutta koputtaa ja kysyä, mutta se ei vaan onnistunut. Sen jälkeen luovutin jo muutenkin haastavan koulun kun tajusin että en yksinkertaisesti pysty viemään sitä loppuun, työharjoittelut yms vielä vaikeammat jutut olis tullut seuraavana vuotena. Noi on aika pieniä ja itsestäänselviä juttuja monille, mutta mun kaltaisille ne voi olla ylitsepääsemättömiä haasteita jotka pysäyttää koko elämän.

Nyt oon kyl jo ihan sinut sen ominaisuuden kanssa, ja onhan se laimentunutkin paljon tässä vuosien varrella. Ihan toivoton oon edelleen sosiaalisesti, mutta se on ihan ok.. ja jopa hauskaakin välillä kun tulee kommelluksia .

Harmi tietty että en silloin osannut pyytää apua tohon, vois olla elämä aika erilaista nyt. Masennukseen oli jotenkin helpompi pyytää apua kun se oli yleisempi ja "todellisempi" ongelma. Onneks nykynuorilla on vähän parempi tilanne, ja superujojakin ymmärretään vähän erilailla.

[onez]

Yleisesti ottaen ihmiset, jotka esittää sairauttaan, kertoo kaikille kuulemishaluisille vaikeista oireistaan sekä on aina valmiita heittäytymään yleisen surkuttelun kohteiksi, eivät ole oikeasti kovinkaan sairaita.

Ei välttämättä. Ehkä ne hekilöt on yksin sen sairautensa kanssa ja puhumalla hakevat lohtua tms. Tai ehkä se sairaus on uus juttu sille henkilölle, silloin helposti puhuu siitä paljon. Mielenterveysjutuissa taas esim terapia voi aiheuttaa sitä puhumisen tarvetta. Terapiassa kun puhutaan asioista ja avataan niitä mielensopukoita, niin ne asiat tulee helposti mukana arkielämäänkin.

Eli en välttämättä yleistäs noin räikeesti

[Ms. M]

Masennuksesta ei saisi puhua, jos ei ole sellaista itse kokenut. Masennus pitäisi hyväksyä ja kaikki toimintamallit, mitä se aiheuttaa. Itselläni on matkassa koko ajan työkapsäkissä Depressiokäsikirja. Suurin parantava tekijä on ihan vain ihminen itse. Vaikuttavin tekijä on ihminen itse ja oma vastuu, tekemiset, ajatusmallit, tahto. Lääkkeet tukee, terapia auttaa, mutta ilman ihmisen kokemusta ja ajatusta siitä, että olen oman elämäni seppä, toimija, tekijä ja muuttuja kaikki apukeinot on tuhka tuuleen heitettyjä.

Täysin samaa mieltä. Ratkaisu on AINA ihmisessä itsessään. AINA.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että masentuneen tulisi kääntyä itseensä ja sulkeutua. Se ei minun mielestäni ratkaise mitään. Kuulin kerran sanonnan: "Masennus on narsistien sairaus". En sanoisi, että masennus on narsistista tai narsistien sairaus. Siinä olen samaa mieltä kuitenkin, että masentuneena ihminen ajattelee kaiken itsensä kautta. Varsinkin kaiken negatiivisen. "Taas tässä kävi näin kun MINÄ en ollut tarpeeksi hyvä...", "miksi MINULLE käy aina näin...", "voi kun MINÄ olen niin huono\tyhmä\tms..".

Sekin, ettei esim.masentunut subi halua kertoa tilastaan Dominoivalle. Mielestäni siinäkin on lopulta kyse siitä, ettei halua jakaa omaansa, eikä luota, että toinen handlaa informaation.

Masentunut hyvä ystäväni kertoi kerran, että lopulta hänen masennuksensa pohjana on pelko ja suru. Masennus on se muuri, joka estää häntä kokemasta niitä tunteita. Siinä vaiheessa, kun eräänä yönä puhuin hänet alas sillankaiteelta, näin osan siitä surusta ja pelosta. Enkä ihmettele lainkaan, että hän vieläkin pitää suojamuuriaan yllä. Mutta vielä joku päivä hän kohtaa ne tunteet ja selviää. Olen varma siitä.

[IKRM]

Siinä vaiheessa, kun eräänä yönä puhuin hänet alas sillankaiteelta, näin osan siitä surusta ja pelosta.

Kaverilla oli aikoinaan myös masentunut tyttöystävä, se tuli alas sillankaitteelta kun sanottiin sille että hyppää nyt perkele tai tule alas, tässä alkaa tulla kylmä odotellessa.

Siitä se käveli kaikessa rauhassa kotiin kaverin kanssa eikä ole sen koomin uhkaillut itsemurhalla.

IKRM

[Salix]

Yleisesti ottaen ihmiset, jotka esittää sairauttaan, kertoo kaikille kuulemishaluisille vaikeista oireistaan sekä on aina valmiita heittäytymään yleisen surkuttelun kohteiksi, eivät ole oikeasti kovinkaan sairaita.

Yleisesti ottaen ihmisillä on taipumus tulkita ja tuomita muita sen pohjalta kuinka itse toimivat ja käyttäytyvät... MOT

On puhtaasti arpapeliä kuka saa kantaakseen niin paljon, ettei sitä enää pysty käsittelemään ja kestämään sairastumatta. On äärimmäisen typerää ja vähä-älyistä kuvitella jotain muuta.

:peukku:
Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus kumuloituneen univajeen, työpaikkakiusaamisen ja työuupumuksen seurauksena... ja varmasti sellainen siinä kohtaa olikin. Hoitona käytännössä pelkkä lääkitys. Ensimmäinen lääke sai aikaan pelkästään suhinaa ja pauketta korvissa. Seuraavalla ei ollut juuri mitään vaikutusta ja annosta tuplattiin ja tuplattiin ja tuplattiin kunnes pulssi hakkasi sataa kun otti askeleen ja verenpaine huiteli taivaissa. Tähän lääkäri totesi, että pitäisi varmaan verenpainelääkitys. Totesin siihen, että kun mulla tuo veren paine on aina ollut kuin nakutettu suurin piirtein ihanne arvoissa, niin voisiko se olla lääkitys, joka sen aiheuttaa. Vaihdettiin lääkitystä. Tässä vaiheessa tuo akuutti masennus oli kyllä jo muisto, mutta univaje ja iän mukana vääjämättä tulema testosteronitason aleneminen tuovat samoja oireita, jotka masennus kyselyssä indikoivat masennusta. Lääkäri siis kehotti jatkamaan lääkitystä uudella valmisteella. Sitä hän ei tosin muistanut mainita, että sulla ei muuten seiso enää kun näitä syöt. Jälkeenpäin kun olen tuosta lääkkestä lukenut, niin monissa tapauksissa potenssiongelma on jäänyt pysyväksi.

Jossain vaiheessa sain kerjättyä muutaman psykologisession ja todennäköisesti se olisi alunperinkin minun tapauksessani riittänyt, vaikka niissä keskusteluissa häiritsikin se, että psykologi käytti täsmälleen samoja repliikkejä kuin aiemmin työterveyden kautta työuupumuksen takia pari kertaa tapaamani. Masennus on siitä inhimillinen kaveri, että sen ilmeneminen ja toimiva hoito on kovin yksilöllistä.

No kuusi vuotta minulla meni, että sain vakuutettua lääkäri lääkityksen lopettamisesta. Olisin sen toki voinut lopettaa omin päinkin, mutta kun vierotusoireet annosta asteittain miedontamalla olivat ihan tarpeeksi inhottavia, niin en edes uskalla ajatella mitä ne olisivat olleet ilman miedomman reseptin saamista. Vuoden päivät lääkityksen lopettamisesta, että sen aiheuttamat sivuvaikutukset hävisivät...

Mitä olen ymmärtänyt, niin nykytiedon mukaan masennusta kannattaisi ensisijaisesti hoitaa terapialla ja sen tukena käyttää lääkitystä tarvittaessa.

Kiitos pikkusiskolle asiaan tarttumisesta 

[Ms. M]

Siinä vaiheessa, kun eräänä yönä puhuin hänet alas sillankaiteelta, näin osan siitä surusta ja pelosta.

Kaverilla oli aikoinaan myös masentunut tyttöystävä, se tuli alas sillankaitteelta kun sanottiin sille että hyppää nyt perkele tai tule alas, tässä alkaa tulla kylmä odotellessa.

Siitä se käveli kaikessa rauhassa kotiin kaverin kanssa eikä ole sen koomin uhkaillut itsemurhalla.

IKRM

No, mun ystävä olisi hypännyt junan alle. Siitä ei sit oltais enää kotia kävelty. Onneksi soitti ja kertoi missä oli. Ikinä en oo niin kovaa pyörällä polkenu ku sinä yönä sinne sillalle.

[quipu]

Syyllistäminen ja vähättely toimii varmaan ns.kinkysessioissa,mutta mielestäni masentuneen ja loppuunpalaneen ihmisen kohdalla ne ovat suorastaan vääriä keinoja yrittää "auttaa".
Kun siis usein jo lähtökohtaisesti vaikea uskoa ja luottaa omiin kykyihinsä ja jos siis on niin,että ihminen on itse ainoa auttajansa.
Itse olen aika maalaisjärkinen ja hieman vaikea uskoa ns
Ihmeisiin.
" lasi vettä janoiselle"tarjottuna sydämestään,on aika valtaisa apu,sen sijaan että ratkaisua haettaisiin aina jostain planeetta Plutoa kauempaa, imho

[Pegasos]

Todella hyvä alkukirjoitus ja keskustelunavaus.

Omat kokemukseni masennuksesta ajoittuvat opiskeluvuosille. Jälkikäteen ajatellen tajusin oireilleeni siihen suuntaan jo teininä, mutta silloin elämäntilanne (koulu, kotona asuminen...) piti sen aisoissa. Se, että ei olisi lähtenyt aamulla ulos ovesta ei ollut omassa ajatusmaailmassani edes teoreettinen vaihtoehto. Opiskelijakämppään muutto ja pari muuta asiaa laukaisivat pienellä viiveellä ensimmäisen useista jaksoista, jotka diagnosoitiin myöhemmin toistuvaksi keskivaikeaksi masennukseksi. Ahdistusongelmat ja voimattomuus estivät niin siivoamisen, luennoilla käymisen kuin monet muutkin asiat. Usein vietin päivän nälässä, koska kotona ei ollut mitään syötävää ja en uskaltanut kohdata ihmisiä tarpeeksi käydäkseni lähikaupassa ennen iltahämärää. Kuukausien pituiset masennusjaksot ja normaali elämä vuorottelivat ja kun lopulta sain niskalenkin ongelmistani niin nuoruudestani oli ehtinyt kadota pari-kolme vuotta.

Salaaminen/Kertominen

Mitä tulee alkuperäiseen keskusteluun asian salaamisesta ym... En itse kertonut ikinä lähipiirilleni masennuksestani. En ole vieläkään kertonut. Perheeni, jonka kanssa olen läheisissä väleissä, ei koskaan saanut tietää miksi opintoni viivästyivät (selityksiä löytyi) tai minun esimerkiksi käyneen välillä terapiassa. Siviilipalveluksesta olisin luultavasti saanut halutessani vapautuksen, mutta pakottauduin käymään (tunsin siinä vaiheessa jo pystyväni siihen, mutta kyllähän vuoden kuluttaminen siihen kyrsi), koska en halunnut selittää perheelleni mistä syystä olisin saanut vapautuksen. Masennusjaksojenikin aikana about kerran viikossa laittauduin siistiksi ja lähdin käymään äidilläni teeskentelemässä, että kaikki oli hyvin.

Tuo ei johtunut pelosta että en olisi saanut ymmärrystä vaan päin vastoin. Pelkäsin, että jos kerron olevani masentunut niin minuun aletaan suhtautua, kuin masentuneeseen. Pelkäsin, että jos kerron perheelleni millaisessa saastassa elän tai miten voimattomaksi tunnen itseni, se muodostuu osaksi minua tavalla, josta en koskaan pääse eroon (itse tai heidän silmissään). Se, että silloin tällöin pääsin lähtemään ulos kämpästäni ja hetkeksi jonnekin, jossa olin kaikkien ympärillä olevien käsityksen mukaan normaali ja terve ihminen, oli minulle todella tärkeä henkireikä.

Tämän valossa ymmärrän ihmisiä, jotka eivät halua kumppaninsa tietävän asiasta. Nimenomaan eivät halua, että "se otetaan huomioon mahdollisuuksien mukaan" tai mitään muuta vastaavaa vaan haluavat, että siinä yhdessä tilanteessa heihin suhtaudutaan ja he voivat kokea olevansa terveitä. Tietysti jossain kohtaa tulee raja vastaan suhteen vakavuuden kanssa, tiettyjä aktiviteetteja varten toisen osapuolen on vain tiedettävä esim. itsetuhoisista taipumuksista, jne... En osaa sanoa suuntaan tai toiseen, että milloin kenenkin pitäisi tuoda asia ilmi, mutta kunhan vain halusin tuoda tämän aspektin esille.

Parantuminen?

Tämä on jännä keskustelu. En itse koe ikinä pääseeni eroon ongelmastani, mutta opin ymmärtämään sitä. Nykyään tiedän, että minulla yleensä riittää energiaa keväisin, kun taas syksyt ovat vaikeita. Tästä syystä osaan jaksottaa omaa elämääni (säästän vuosilomani syksyyn, yritän järjestää muutot, työpaikanvaihdokset, ym. keväälle ja loppukesästä en ota enää mitään uusia projekteja tai vastuita vastaan vaan tarvon syksyt puolihorroksessa selviytymismentaliteetilla), tarkkailla itseäni (siinä vaiheessa kun huomaan, että olen vastahakoinen esim. avaamaan sähköpostiani, niin hälytyskellot kilahtavat heti päälle), hallita rutiineitani (varaan joka viikkoon yhden päivän, jona en suunnittele tekeväni mitään, suostu tapaamaan ketään, jne... varaan sen 100% omaksi ajakseni ja levokseni) ja niin edelleen ja niin edelleen.

En olisi ikinä pystynyt "ottamaan itseäni niskasta kiinni". Olen aivan 100% vakuuttunut, että ennen kuin opin ymmärtämään jaksamistani ja tahdonvoimaani tarpeeksi hyvin niin mikään määrä kehotuksia esim. ottaa lauantaita siivouspäiväksi ja pitää kiinni rutiineista ei olisi toiminut. Kehotukset mennä ulos tapaamaan ihmisiä ynnämuuta olisivat ehkä olleet jopa haitallisia, koska myöhemmin tajusin miten paljon energiaa tuo minulta vie.

Ja sitten taas toisaalta... Se, että sain ongelmani hallintaan (nyt vuosia tehnyt uraa, edennyt esimiestehtäviin, ym... kun ajattelee missä tilassa olin vain viitisen vuotta sitten) vaati aktiivista yritystä. Aina kulloistenkin voimavarojen mukaan, mutta esim. lukuisat itsetutkiskelukeskustelut parhaan kaverin (joka kärsi vastaavista ongelmista) kanssa käytiin aina siltä pohjalta, että emme halunneet olla toistemme enablereita. Että ajatusmallit ja toimintatavat piti kyseenalaistaa, että jos toista oli auttanut jokin elämänhallintatapa tai vastaava niin toistakin rohkaistiin kokeilemaan sitä... ja että myös toinen osapuoli suhtautui näihin rohkaisuihin avoimesti todella pysähtyen pohtimaan voisiko niistä olla jotain apua.

Ihmiset ovat erilaisia. Minua eivät auta monet muita auttaneet keinot (kaverinikin pääsi lopulta ongelmiensa hallintaan mindfullnessin kautta, mutta itse en saanut siitä mitään irti) ja oma lähestymistapani ei varmasti sovi kaikille... Mutta uskon, että lähes kaikki voivat aikaa myöden voittaa ongelmansa jos todella haluavat ja yrittävät (aina senhetkisten voimavarojensa rajoissa) löytää apua. Silloin kun masentunut ottaa kaikki ystävällisetkin ehdotukset ja keskustelunavaukset hyökkäyksinä, joista laukeaa ajatusmalli "Tuo ei vain voi ymmärtää tätä mun tilaani! Silloin kun on masentunut ei voi tehdä mitään asialle!" niin pakostakin ajattelen, että se ensimmäinen ja tärkein askel on vielä ottamatta.


Tulipa tekstiseinä. Kaikki tuo on omaa ajatusvirtaani eikä erityisesti suunnattu kellekään keskustelun osanottajalle. Toivon, että en loukannut ketään, jos kukaan tuota nyt jaksaa edes alusta loppuun lukea. 

[quipu]

Tuohon Pegasoksen salaamiseen: Niin kauan kuin muistan, on pitänyt salata asia esim. vakava uupumus niiltä joiden kanssa on tekemisissä arjessa ja työn ulkopuolella. Syitä on esim. toisen säästäminen ja jonkun toisen pitäminen loitolla,koska alkaisi yrittää ottaa valtaa heti väärällä tavalla,ylhäältä alaspäin säännöstelemällään " hajota-ja hallitse" tekniikalla.
Mm.tuosta syystä kummeksun ajatusta että masentunut ja voimiltaan lähes nollilla oleva toitottaisi olotilaansa kaikille.