Baarin kannatusmaksut
Omassa masennuksessaan vellovalle, sairauteensa rakastuneelle, varmasti on vaikeaa, jos joku toinen puuttuu tapaan harrastaa omaa sairauttaan, kokea alamäet ja ylämäet.Parantumisen kannalta se on kuitenkin olennaista, varsinkin jos sairas ei itse ole valmis päästämään irti sairaudestaan, ja löytämään tapoja elää ilman masennussairautensa aiheuttamaa kipua ja tunnehissiä.
Lainaus käyttäjältä: IKRM - 17.04.2016, 17:21Omassa masennuksessaan vellovalle, sairauteensa rakastuneelle, varmasti on vaikeaa, jos joku toinen puuttuu tapaan harrastaa omaa sairauttaan, kokea alamäet ja ylämäet.Parantumisen kannalta se on kuitenkin olennaista, varsinkin jos sairas ei itse ole valmis päästämään irti sairaudestaan, ja löytämään tapoja elää ilman masennussairautensa aiheuttamaa kipua ja tunnehissiä.Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan. Eikä masennuksesta, sen enempää kuin nuhasta tai aivoinfarktista tai vesirokostakaan parannuta "päästämällä irti sairaudesta". On ihmisiä, jotka kuitenkin paranevat, kun saavat oikeanlaista hoitoa. Ja sitten on ihmisiä, joiden masennus ei koskaan parane, mutta kroonisenkin sairauden kanssa voi oppia elämään täysipainoista ja hyvää elämää, joka ei ole sairauden hallitsemaa. Avainsanana kuitenkin oikeanlainen, laadukas hoito, joka tarjoaa oikeanlaiset työkalut sairauden kukistamiseen tai sen kanssa elämiseen.
Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan.
Lainaus käyttäjältä: Aino - 17.04.2016, 18:04Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan. Valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka harrastaa sairauksiaan, masennus kuuluu yhtenä siihen sairausryhmään jota harrastetaan.
Minusta tämä sairauksien harrastaminen on kyl mielenterveydellistä pulmaa ihan siinä missä masennuskin. En lähtis semmostakaan oireilua vähättelemään.
Lainaus käyttäjältä: Aino - 17.04.2016, 18:04Kukaan ei "harrasta" masennusta, kyseessä on sairaus, jota siis sairastetaan. Valitettavasti on olemassa ihmisiä, jotka harrastaa sairauksiaan, masennus kuuluu yhtenä siihen sairausryhmään jota harrastetaan.Se ei toki tarkoita sitä että kaikki masentuneet tekis sitä, mutta osalla se muodostuu niin suureksi osaksi omaa identiteettiä, ja toki myös keinoksi hallita omaa elämäänsä ja läheisiään, että irti päästämisen, tai eteenpäin menemisen, esteeksi muodostuukin haluttomuus 'parantua'.
Helpompi on tajuta ettei ihminen ole yhtäkuin ajatuksensa, tunteensa ja kroppansa, vaan kaiken tuon taustalla, sisimmässämme, on vielä jotakin. Jotakin joka ei muutu, jotakin joka on paikoillaan koko ajan. Ja sen jonkin löytäminen(?) on auttanut minua ymmärtämään etten identifioidu (ainakaan liian pitkäksi aikaa ja totaalisesti) johonkin joka ei ole koko minuus. Oli sitten kyse omista tunteista tai ajatuksista tai vaikka omasta ahdistuneesta minästä.Se sitten kuinka paljon toiselle voi ja haluaa avata omaa itseään on jokaisen oma valinta. Jokainen itse valitsee kuinka kokonaisena haluaa tulla kohdatuksi. Itse olen sitä mieltä ettei toista/toisia tule töniä, häiritä. Kun kuitenkin uskoisin kaikkien haluavan tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi mahdollisimman kokonaisina, niin jotenkin sellaisen pakottaminen (tai jonkin "pitää kertoa"-säännön laatiminen) vain ei tunnu oikealta. Jos valitsen olla kertomatta itsestäni jotakin niin se on minun valintani ja silloin vastaan siitä että sillä on vaikutuksensa siihen suhteeseen.
Mitä tulee tuohon "niskasta kiinni" -diskurssiin joka täälläkin nostaa päätään... Mitenkä minä tämän muotoilisin. Illalla olin vielä vahvasti sitä mieltä minäkin, että haistakaahan paska. Te ette (toivottavasti, luoja paratkoon) mene toimittamaan syöpäpotilaille, millaista sen sairauden kanssa eläminen oikeasti on ja miten siitä parannutaan kun rohkeasti vaan ruvetaan. Jaksaa raivostuttaa joka kerta, kun niin tehdään masentuneille. Mutta jospa minä vielä yrittäisin edes jonkinlaisen maltin kanssaKyllä. Masennuksesta tulee monelle osa identiteettiä. Totta helvetissä siitä tulee, jos lähes kaikki mitä ajattelee tai kokee tapahtuu sen kautta. Aivan samoin mistä tahansa kroonisesta, vallankin pahimmillaan kuolemaan johtavasta sairaudesta (jollainen myös masennus on) tulee osa kantajaansa. On ihmisiä, jotka todellakin kasvavat yhteen masennuksen kanssa, rakentavat koko minuutensa sille pohjalle että se on osa elämää, koska on pakko. Kun se sairaus sanelee ehdot elämälle joillain vuosikymmentenkin ajan, niin kyllä siitä vain tulee osa itseä. Siksi on täysin luonnollista, että parantuminen aivan oikeasti voi pelottaa. Elämää ilman masennusta on vaikea kuvitellakaan, se tuntuu vieraalta, ja vieras on se minuus johon se ei kuuluisi. Ei siinä tarvitse selkärangaton olla että alkaa polvet tutisemaan. Eikä kukaan joka ei ole sitä itse kokenut, voi todellakaan tietää miten kovan ja äärimmäistä rohkeutta vaativan taistelun takana, miten pitkä ja tuskallinen prosessi on siitä huolimatta taistella sairautta vastaan, silloinkin kun se tuntuu täysin toivottomalta. Ette ehkä tienneet, mutta sitä toivottomuutta se masennus kanssa teettää.
Ketun kommenttiin viitaten haluan myös sanoa, että kaikille lääkitys ei sovi ja kaikki eivät sitä halua, vaan haluavat kokeilla jotain muuta. Mun mielestä sekin on ok.