Kolmantena pyöränä masennus

[Kolumnisti]

Kolmantena pyöränä masennus

Masennus on sairaus, joka tekee ihmisestä ajoittain itsesäälissä rypevän, jatkuvasti pahalla päällä olevan ja velvollisuuksia välttelevän surkimuksen, joka kuvittelee maailman pyörivän yksinomaan häntä murjoakseen. Kipeämmin kuin kukaan muu, masentunut tiedostaa tämän itse ja tuntee olevansa taakka toisille. Ainut tunnettu parannuskeino masennukseen on oma armo, ja jos sitä ei löydykään, seuraa entistä suurempi armottomuus itseä kohtaan.

Masennus on roskien hajua heti kotiovea avatessa. Vastaamatta jääneitä puheluita, avaamattomia sähköpostiviestejä ja laskuja. Otsa vasten kylpyhuoneen laattoja ja itkusta kouristeleva keho joka tuntuu haaskalta, enemmän kuoleman kuin elämän kantajalta. Masennus ei ole puoliksi, vaan ikuisesti täysin tyhjiä laseja. Sairaus, joka tekee ihmisestä itselleen kaikkea sitä, mitä vihaa niin paljon, että toisina päivinä sen kaiken tahtoisi vain tappaa pois. Masennus on sitä, että kaikesta huolimatta on jaksettava nousta ylös, soittaa lääkäriin, selvittää sossuun ja Kelaan. Sopia tapaamisia ja pakottaa itsensä menemään niihin, pakottautua yrittämään nauttia elämästä niin kuin tietää että kuuluu, mutta mihin ei vain jostain syystä tunnu pystyvän vaikka kuinka tahtoisi.

Jatkuvista epäonnistumisen ja lannistavan vaikeuden kokemuksista huolimatta monet masentuneet pystyvät yllättävän hyviin yrityksiin pysyä elämässä kiinni, eikä kukaan ulkopuolinen välttämättä osaa aavistaakaan, millaisen kamppailun toinen joutuu käymään vain tullakseen kahville. Eikä kroonisessa masennuksessa nyt jokainen päivä silkkaa kärsimystä olekaan. On aikoja, jolloin sairaus ei hallitse elämää niin voimakkaasti. Mutta ei se vain taida koskaan mennä kokonaan pois.

Koska masennus ei aina päälle päin näy, sairastunut joutuu miettimään, milloin asiasta on aika kertoa uudelle kumppanille ja kuinka paljon siitä sitten tahtoo tämän kanssa jakaa. Masennukseen oireineen liittyy paljon hirvittävää häpeää, ja harva myöskään tahtoo vetää rakkaitaan liian syvälle omaan synkkyyteensä. Siksi masennuksestaan voi olla vaikeaa puhua täysin avoimesti edes kaikkein läheisimmille ihmisille. Lopulta ne, jotka sitten pääsevät sen muurin läpi, saattavat saada osakseen enemmän kuin kestävät kantaa masentuneen viimein uskaltaessa paljastaa sen valtavan hätänsä, jota ei ole voinut kenenkään muun kanssa käsitellä.

Kevyemmissä suhteissa syvimmistä tuskistaan avautuminen voi tuntua pelkästään naurettavalta, kun tarkoitus on vain pitää hauskaa. Voi myös tuntua turhan suurelta riskiltä, ettei asiasta avauduttuaan enää vaikuttaisikaan järin hauskalta seuralta. Toisaalta, mitä syvemmäksi suhde muodostuu, sitä enemmän täytyy pelätä, mitä oman sairauden jakaminen merkitsee toiselle. Vielä sitä itse oppii elämään pahan olonsa kanssa, mutta että täytyy myrkyttää sillä samalla saastalla aina uusi tärkeäksi käyvä ihminen... Se tekee aivan helvetin kipeää.

Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta huomiotta jää eräs keskeinen seikka: masennusta ei voi dominoida. Se ei ole jokin yksityiskohta, jonka voisi vain ottaa huomioon ja suunnitella sessiot sen mukaan. Vaikka D laittaisi subin laulamaan koko sairaskertomuksensa, voisi tavoittaa vain hataran varjokuvan siitä, mitä masennus toiselle todella on. Kun masennuksen kanssa elää kauan kaksin, siitä tulee kuin rakastettu. Suhde omaan sairauteen on hyvin tiivis ja intiimi, eikä kukaan ulkopuolinen vain voi tulla siihen väliin. Kukaan ei voi oppia tuntemaan sitä niin läpikotaisin, eikä tietää mitä kaikkea sen kanssa joutuu kokemaan. Dominoivan auktoriteetti ei voi tätä hiljaista tietoa ohittaa: mitä tulee masennuksen kanssa toimimiseen, sitä sairastavan sanan on oltava laki. Edes D ei voi tehdä muuta kuin koettaa parhaansa mukaan olla tukena.

Sairautensa kanssa on aina tietyllä tavalla yksin. Ei ole helppoa tehdä sitä päätöstä, että esittelee sen raskaan ja ei-toivotun elämänkumppaninsa toiselle, saati seurata miten tämäkin joutuu solmimaan siihen oman suhteensa. Hyväksymään sen, ettei voi auttaa. Voi vain yrittää ymmärtää ja antaa syitä jatkaa taistelua. Henkisesti ja/tai fyysisesti tyydyttävä ihmissuhde on varmasti yksi erittäin hyvä sellainen.

Riippumatta siitä, säilyttääkö suhteen sairauteensa enemmän tai vähemmän salaisena, vai kertooko siitä avoimesti alusta alkaen.



pikkusisko

[balthazar]

Ehdottoman upea kirjoitus, aiheesta josta ei kovin avoimesti yleensä puhuta.

Ihailtavan rohkeaa ja suoraa tekstiä, joka toivottavasti valaa toivoa ja rohkeutta myös muihin masennuksen kanssa taisteleviin.

[Draugo]

+1 

[DareDoll]

Upea kuvaus masennuksen oireista ja erittäin hyvä pointti että mielenterveyden probleemista puhuminen ei todellakaan ole helppoa ja hyväkin on miettiä kenelle avautuu. Tuo juuri että pelkkä masennus sanana ei juurikaan mitään kerro. Oireetkin jo pelkästään on hyvin yksilöllisiä, ja aika harva sitä toisen mieltä kykenee niin hyvin seuraamaan että se yksittäisissä sessioissa olisi tarpeellista alkaa oirelistaa tavaamaan.

Olet kyllä ihan huippu ❤️

[Aino]

 

[Tiera]

Woooow mikä kirjoitus 

[LegendaM]

Jälleen kerran nostettava hattua pikkusiskon rohkeudelle kirjoittaa väkevästi mutta läheisesti.

[Sudenkorento]

 

[Kettu vinossa]

Hyvin kirjoitettu. Sen verran lisäisin, että kyllähän myös lääkityksestä on monille apua elämässä masennuksen kanssa.

[Ms. M]

Haluaisin vain huomauttaa, että masennuksesta voi kyllä toipua. Se on pitkä tie, joka vaatii töitä. Itsensä haastamista. Mukavuusalueelta poistumista. Katsontakannan muuttamista. Mahdotonta se ei ole.

Teilatkaa jos haluatte, mutta olen seurannut hyvinkin läheltä läheisen toipumista. Pahoja päiviä tulee aina, mutta ne menevät ohi. Hyvätkin päivät menevät ohi, mutta ne tulisi muistaa. Ne hyvät päivät. Ei niitä pahoja päiviä. Tärkeintä on se, ettei jää kiikkiin samoihin ajatus- ja käyttäytymismalleihin.

Ja ei, en halua olla ilkeä. Halusin vain ehkä luoda hieman toivoa, onnistuin siinä tahi en.

[MasterOpie]

Rohkeaa ja kaunista sisko.

Ainut tunnettu parannuskeino masennukseen on oma armo, ja jos sitä ei löydykään, seuraa entistä suurempi armottomuus itseä kohtaan.

Masennus on roskien hajua heti kotiovea avatessa.

 enemmän kuoleman kuin elämän kantajalta.

Mutta ei se vain taida koskaan mennä kokonaan pois.

mutta että täytyy myrkyttää sillä samalla saastalla aina uusi tärkeäksi käyvä ihminen... Se tekee aivan helvetin kipeää.

Henkisesti ja/tai fyysisesti tyydyttävä ihmissuhde on varmasti yksi erittäin hyvä sellainen.

[misuli_n]

Kiitos pikkusisko. Koskettavasti kirjoitettu asiasta.
Toivon sinulle valon pilkahduksia elämään.

[Mia-Rouva]

Upea, koskettava, viiiltävä kirjoitus, jälleen. Kiitos.

Yksi kohta kuitenkin kaipaa minusta dialogia:

Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta huomiotta jää eräs keskeinen seikka: masennusta ei voi dominoida. Se ei ole jokin yksityiskohta, jonka voisi vain ottaa huomioon ja suunnitella sessiot sen mukaan.

En minusta ole tärkeää tietää toisen ongelmista - minkä asian suhteen tahansa-  jotta voisin dominoida tuota ongelmaa, vaan jotta sen voisi ottaa huomioon sen vaatimalla tavalla ja niillä edellytyksillä joita minulla on. Toki olisi helppoa todeta että sairaus estää hyppimästä oikealla jalalle -> en siis vaadi koskaan subiani tekemään niin. Masennus estää tekemästä asioita jokseenkin satunnaisesti - toisena päivänä se hyppiminen sujuu mutta jonakin aamuna se ei tule kyksymykseenkään jos edes vuoteesta ei pääse ylös.

Mitä se sitten minulle kuuluu? No kuuluhan se: on myös minun oikeuteni (D:nä) tietää onko kysymys siitä että subia sattui ärsyttämään käskyni eikä huvittanut, johon voin reagoida rangaistuksella tai vaikkapa moitteilla vai siitä että hän vain yksinkertaisesti pystynyt, jolloin rangaistus tai moite olisi epäasiallista ja jopa vahingollista niin toisen osapuolen kuin meidän suhteemme suhteen -eihän minulle ole merkityksellistä se, että toinen hyppii oikealla jalalla vaan se että tämä hyppii oikealla jalalla minun käskystäni - ei ole siis yhdentekevää se miksi tekee tai on tekemättä.

***

Kun nyt ajattelemme masennusta suhteen kolmantena osapuolena, on vain reilua että me kaikki osapuolet tiedämme toisistamme - on helpompaa jäädä hetkittäin toiseksi asialle jonka tietää ja jonka  tuntee - oli se kolmas sitten jääkiekko, toinen nainen, masennus tai rintamamiestalo kuin olla epätietoisuudessa siitä onko minussa se jokin vika, enkö olekaan enää kiinnostava, uskottava, rakastettava...

Siksi, tässäKIN, peräänkuulutan rehellisyyttä, avoimuutta ja uskalllusta tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin onkaan, koko pakettina - kuului sitten pakettiin lapsia, kumppaneita, sairauksia, undulaatteja, harrasteautoja tai fetissejä.

Ole, ja ollaan, omia ihania itsejämme.

[violet]

Upea kirjoitus. Varsinkin alku osuu ja uppoaa. 

[IKRM]

Silti toistetaan usein vähän syyttäväänkin sävyyn, että varsinkin subin on mielenterveysongelmistaan ehdottomasti D:lle kerrottava.
...
Kun masennuksen kanssa elää kauan kaksin, siitä tulee kuin rakastettu. Suhde omaan sairauteen on hyvin tiivis ja intiimi, eikä kukaan ulkopuolinen vain voi tulla siihen väliin.

On edesvastuutonta olla kertomatta mielenterveysongelmistaan kumppanilleen jo hyvin aikaisessa vaiheessa, oli kyseessä sitten D, sub, tai vaniljapartneri.

Mielenterveyssairailla on tavallisesti oma maailmansa, jossa ns tavalliset asiat on vääristyneet tavalla joka tekee hyvin hyvin helposti terveestäkin ihmisestä siinä rinnalla, jos nyt ei sairasta, niin kuitenkin osan sitä ei niin tervettä ajatusmaailmaa.

Omassa masennuksessaan vellovalle, sairauteensa rakastuneelle, varmasti on vaikeaa, jos joku toinen puuttuu tapaan harrastaa omaa sairauttaan, kokea alamäet ja ylämäet.

Parantumisen kannalta se on kuitenkin olennaista, varsinkin jos sairas ei itse ole valmis päästämään irti sairaudestaan, ja löytämään tapoja elää ilman masennussairautensa aiheuttamaa kipua ja tunnehissiä.

IKRM