Baarin kannatusmaksut
Mut jossain lehdessä sanoi joku viisas ihminen jokin aika sitten tällai vapaasti lainaten, että nettitreffailu on ihan hanurista ja luotu epäonnistumaan, koska siellä ei pääse kokemaan niitä jahtaamisen ja flirttaamisen sekä onnistumisen tunteita kuten irl.
Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.
Vähän ohi aiheen, mutta muutamaan edellä olevaan liittyen. Se surukin olisi hyvä käydä läpi, vaikka joskus tahtoisi hetipaikalla jotain uutta ja mieltä nostattavaa.Toki tässä ehkä eri aspekti, kun sen rakkaan ihan konreettisesti hautaa ja ne tunteet ovat vielä aika jäsentymättömiä. Paljon tuli kompurointia sen suhteen, ettei itsellä ollut henkisesti juuri mitään uudelle antaa ja vaikka kuinka kertoi ja selitti, tuli kaikenlaista outoa mustistelua ja sekoilua Sitten tulee päivä, jolloin on uudessa suhteessa/uusissa suhteissa, kaikki menee kuin tanssi ja on ihan valtavan rakastettu ja rakastunut ja suru iskeekin jostain odottamatta kimppuun. Se psyykkinen kipu, kun tuntuu että ihan konkreettisesti kuolee siihen paikkaan, eikä mikään tai kukaan auta. Juuri siinä hetkessä ei oikein saa kiinni siitä höyhenenkepeästä tunteesta, mieli takertuu vain siihen mitä joskus oli ja miten sen menetti. Erinäisiä kertoja on joutunut miettimään, josko kuitenkaan oikeasti toipuu koskaan. Ihmettelemään, miksi kukaan jäisi siihen sivuun odottamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi että_ehkä_joskus. Tuon lisäksi se hauska pikku twisti siinä, että pelkää luonnollisesti, että joutuu menettämään uudelleen. Raivokas, ovia paiskova ero on vielä kohtalaisen mukava kokems verrattuna kuoleman lopullisuuteen ainakin allekirjoittaneen kokemuksissa. Voin vakuttaa sinut siitä, että juuri sinä tekisit minut onnelliseksi, että oloni olisi hyvä ja rakastettu, hattaraisilla pilvillä leijaileva. Ongelma saattaa tosin hetkittäin piillä siinä, että tunnen kylväväni vain tuhoa ympärilleni ja pelkään vetäväni kaikki läheltä mukaan sinne uppeluksiin, missä itse räpiköin. Joskus se menettämisen pelko saa sellaiset mittasuhteet, että olen varmuuden vuoksi saapastellut tieheni- sehän sattuu vähemmän, eikö?
Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen
Lainaus käyttäjältä: Mini-piip - 06.03.2016, 15:57Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen Hahahah, tuo nyt ei ainakaan pidä paikkaansa. AINA voi aloittaa uuden! Sori OT
Edit: pakko muuten laittaa tähän vielä, että en tiedä onko kukaan muu törmännyt tähän ilmiöön, mutta mä tunnun YSTÄVYSTYVÄN ihastumalla. Eli useimmiten uusi, kiinnostava ihminen heittää melkein oitis ihastumisen puolelle, ja usein se on vähän molemminpuolista. Jos siitä ei tule sen kummempaa, se syvenee ystävyydeksi, hyväksi ja nopeasti. Etenkin täällä HK:ssa tuntuu että tämä on mulla tosi yleistä: kiinnostavia, hurmaavia ihmisiä valssaa elämään joka päivä, mutta kaikkia ei voi ottaa, ja täällä etenkin työkiireet ja mulla myös sairastelu ja muut huolet ovat tappaneet monta keissiä, jotka olisivat muuten edenneet lähes varmasti.
Mutta jossain vaiheessa pitää myös osata päästää irti! Sanoisin että puol vuotta - vuosi pitäisi olla tarpeeksi aikaa asian käsittelylle jonka jälkeen kannattaisi hiljalleen kerätä itsensä kasaan ja jatkaa matkaa.
Minä sytyn todella hitaasti, vaikka en ole hämäläinen. Suurin osa ihmisistä on mukavia mutta jotain aina jää uupumaan. Pitäisi uskaltaa ihastua useammin, eikä kontrolloida itseä liikaa. Ei se helppoa ole - enää näin vanhana. Miehen pitäisi ottaa tukasta kiinni, raahata luolaansa ja pitää siellä minua niin kauan etten enää halua lähteä pois. Mä elän väärällä aikakaudella