Ihastumisesta ja tunteista ja niiden syttymisestä

[Maaria]

Eikö se mene niin aika usein, että (nuoret) aikuiset ihastuvat ja pariutuvat. Sitten tulee noin 6-10 vuoden tauko, jolloin ihmiset seurustelevat tai jopa perustavat perhettä. Tänä aikana samanikäiset tai tyyliin samalla vuosikymmenellä olevat siis ovat suht uskollisesti parisuhteissa, mikä vähentää markkinoilla olevia potentiaalisia kohteita ja monella varattuna oleminen hidastaa tai estää ihastuksen tunteiden syntymistä. Minä en ainakaan ihan noin vain varattuun ole ihastunut kuten vapaana olevaan. Noin kolmenkympin jälkeen plus miinus 3-4 vuotta parisuhteet ja perheet hajoavat ja alkaa uusi ihastumis ja elämänetsintä vaihe. Ketkä sitten kerkiävät apajille tai eroavat uusien ihastusten astuessa kuvioon.

Jos mä nyt eroaisin, niin olisi melkoisen mahdotonta törmätä ja iahstua kehenkään noin vain elämällä. En kohtaa elämässäni tällä hetkellä miehiä missään merkeissä. Ainut vaihtoehto olisi etsimällä etsiä jostain netistä seuraa ja yrittää tutustua koneen välityksellä. Aikaa treffailulle tai ihmisten tapailulle ei olisi millään ilveellä. Joutuisin hillitsemään ihastumishaluja siihen hetkeen, kun omat lapset sekä muiden noin samanikäisten ihmisten lapset ovat kasvaneet isoiksi ja kenties osa muuttanut pois, jolloin taas aikuisen ihmisen elämään mahtuu oman elämän sisällön etsimistä ja aikaa tavata uusia ihmisiä.

[Mini-piip]

Vielä vähän lisää ajatuksia... Olen itse löytänyt aina hyvin helposti kaltaistani seuraa mutta tunnen monia joilla on selkeitä ongelmia asian kanssa, vaikka henkilö olisikin ihana, hauska ja kivannäköinen. Tästä johtuen uskon että yksi syy on myös ne piirit missä liikkuu. Itse ihan alavalintani takia olen jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisen sukupuolen kanssa, josta johtuen mahdollisesti törmäänkin turhan usein mielenkiintoisiin ihmisiin.

Koska alavalintaa ei kannata seurustelumahdollisuuksien pohjalta tehdä niin kannattaa miettiä toiseksi tuloksellisin ratkaisu ja valita harrastus jossa kohtaa potentiaalisia tyyppejä. Näin naisena voisin sanoa että jos olisin miesseuraa vailla, menisin kokeilemaan kamppailulajeja, urheilubaareja matsien aikaan (jos siis tykkäisin penkkiurheilusta), hevi-konsertteja tai vaikkapa roolipeliiltamia...

Vassågoo, ideat saa vapaasti ryöstää 

[cassandra82]

Mut jossain lehdessä sanoi joku viisas ihminen jokin aika sitten tällai vapaasti lainaten, että nettitreffailu on ihan hanurista ja luotu epäonnistumaan, koska siellä ei pääse kokemaan niitä jahtaamisen ja flirttaamisen sekä onnistumisen tunteita kuten irl.

Pakko kommentoida, että itselläni on hyvin päinvastaisia kokemuksia, eli useita onnistuneita osumia nettitreffailun saralla. Flirttailu on myös vahvasti verbaalista, eikä se silloin rajoitu vain face-to-face -tilanteisiin. Kyllä ennen vanhaan ja vuosisatoja ihmiset ovat kirjoitelleet toisilleen rakkauskirjeitä, nettikirjoittelu on tästä vain uudempi muoto. Se, kuten mikä tahansa kommunikointi, vaatii pelisilmää ja tilanneälyä. Että kyllä sitä toisen voi hurmata kirjoittelemallakin .

Mutta itse aiheeseen:
Itse olen aina ollut kova ihastumaan, parisuhteessa tahi en. Ohimeneviä keveitä ihastumisia (joko oikeisiin henkilöihin tai fiktiivisiin hahmoihin) tulee ja menee, mutta se syvempi kiintymys ja rakastuminen ottaa itselläni suht kauan aikaa, empiiristen havaintojen mukaan keskiarvolla n. neljä kuukautta tutustumisesta .  Samalla koen olevani myös hitaasti lämpeävä: se, että rakastun ja kiinnyn kunnolla, tarkoittaa aina sitä, että tunnen sitä ihmistä jo melko hyvin. Eli tällä elämänkokemuksella osaan jo antaa aikaa niiden syvempien tunteiden kehittymiselle, jos vastaan vain tulee oikeasti ihminen, jonka kanssa on hyvä ja helppo olla ja joka vaikuttaa kiinnostavalta. Monien ihmisten kohdalla ihastuminen vain tyssää yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja toisaalta usein näissä tapauksissa hetkellinen ihastuminen riittää vallan hyvin enkä ole kaivannut syvempää tutustumista. Mutta sitten on ne harvat ja valitut, jotka saavat mielenkiintoni ylläpidettyä. D-ihmisten kanssa olen ensimmäistä kertaa elämässä kokenut "jalat alta"-ihastumisia. En pidä tällaista ihastumista kovin luotettavana "sopivan" kumppanin tunnistamisen mittarina, koska tunteet vievät liian lujaa ja toista ei silloin "näe" selvästi, vaan toiseen projisoi ominaisuuksia kuvitellusta unelmatyypistä. 

Perhosen tilanteeseen viitaten: silloin kun itse olin parikymppinen sinkku, ja haku päällä, niin silloin juuri tuntui vaikealta löytää sitä oikeanlaista ihmistä. Ja luulen, että ihastumisen tunteiden laimeuteen tai puuttumiseen voi liittyä juuri se, että sitä tavallaan tiedostamattaan kasaa odotuksia, että nyt heti pitäisi tuntua siltä tai tältä tai muuten se juttu ei voi toimia. Yrittää siis liikaa. Mutta jos tyyppi ei kiinnosta, niin en kyllä pakottaisi itseäni väkisin tutustumaan kehenkään. Kuten muutamat muutkin ovat täällä todenneet: etsimällä ja pakottamalla harvemmin löytää. Kyllä se oikeanlainen ihminen sieltä vastaan tulee .
 

[Tiny Grip]

Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.

Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.

En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.

[Xpyx]

Kyllä mä tuon tunnistan. Nuorempana ihastui ja hullantui ja rakastuikin ihmisiin vähän vasemmalle ja oikealle, ainakin minä ja sitten taas vanhempana ei niinkään. Etenkin pitkän suhteen jälkeen tuntui että herrajumala, eikö kukaan koskaan enää voi sytyttää - ja sitten sitä yhtäkkiä onkin ihan polvillaan (varsin kirjaimellisesti) jonkun edessä, yllättävän nopeasti.

Etenkin sarjadeittailu ja Tinderin selailu helposti turruttaa, ja tulee sellainen olo, että TILASTOLLISESTI, eikö tässä olisi pitänyt jo johonkuhun ihastua? Tavallaan myös tulee sellainen olo, että miten siinä voi keneenkään ihastua, kun kaikki alkavat näyttää samalta massalta. Kuinka monen pukumiehen kanssa sitä taas onkaan käynyt treffeillä? (Okei, pidän pukumiehistä.) Ja sitten taas, yhtäkkiä, sitä huomaa että jonkun kanssa jostain syystä tekeekin mieli mennä tokille treffeille, ja joku hemmetin kerta sitä tajuaa rakastuneensa siihen siksi kun se leipoo kakkuja 

Parin etsiminen etsimällä on hyvin tympeää. Ihannetilanne olisi, että ei olisi ns. haku päällä. Nuorenahan se on sellaista. Sitä rakastuu johonkin iloisen paneskelun ja muun nuoren elämän ohessa. Mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän on tulostavoitteita ja kriteereitä, ja oikeasti, maailma on vähän suunniteltu pareille ja se luo useimmille paineita tai ainakin kaipuuta. Itsekään en halunnut yksisilmäiseen suorittamisetsimiseen, mutta olen mä esimerkiksi yhden kesän deittaillut useamman deitin päivätahtia ihan vaan siksi, että nyt HEMMETTI oikeasti. Ja tulihan siitä tulosta, valitettavasti ei elämänikäistä. Ja sitten taas nuo henkisesti tai ajallisesti isommat keissit ovat tulleet poikkeuksetta seksisuhteista, joissa käytännössä oli tarkoitus panna pari kertaa. Kyllä se rento asenne varmasti auttaa, kun ei ole hirveitä paineita että nyt PITÄÄ jotenkin tapahtua ja jotenkin edetä. Kun voi vaan rauhassa kiintyä toiseen.

Mutta ah, siten ku se iskee, sitten se iskee. Ja kyllä mä edelleen rakastun helposti, jos vaan olen sille alttiissa elämäntilanteessa. Ei sitä keneenkään ihastu, jos on vielä kiinni edellisessä, tai kiinni töissä, tai kiinni huolissa. Sille pitää olla tilaa ja henkisiä resursseja, ja toiseltakin siihen pitäisi saada kannustusta.

Pahoittelut epäkoherentista viestistä, ruokamyrkytyksen viimeiset aallot vielä haittaavat jäsentelyä.

En mä sanoisi että kannattaa lopetta tietoista etsimistä enkä etenkään nettitreffailua. Jos kaiken jättää romanttiselle sattumalle, voi olla että jää luu käteen. Joo, varmasti rennomalla asenteella tulee parhaiten lentoon lähtevät keissit, mutta toisaalta sen oikean (tai yhden oikeista) voi löytää esim siitä tyypistä joka ei ensitreffeillä sytyttänyt ei sitten millään. Mä itse olen huomannut, että on kahta ihmistyyppiä: ne miehet, joihin rakastun ensisilmäyksellä  - ja joista ei tule yhtään mitään. Useimmiten kyseessä on progekitaristi. Se on melkein varma merkki siitä, mun feromonit vaan sanoo eri asioita kuin mikään muu mussa.

Useimmiten ihminen avautuu mulle sängyssä. Se on myös useimmiten se hetki, kun näen, kiinnostaako oikeasti tai ei. Ihmiset on sängyssä IHAN erilaisia kuin muuten, ja jotenkin se mitä sieltä paljastuu, vaatteiden alta, on se, mikä mua kiinnostaa. Tällä valintatavalla on tullut rakastettua hyviä miehiä, kilttejä miehiä, himmeitä catcheja - jotka ei sitä ennen olisi saaneet mua ehkä innostumaan.

Mun neuvoni on näköjään että kannattaa vaan lutkailla tosi paljon ja sieltä se tulee.  '

Yksi parhaista neuvoista itselleni oli muuten, kun luovuin ulkonäkökriteereistä, tai höllensin niitä rankasti. Mulla oli nuorena aika vahva vaatimus ns. viikinkimallista (ah, jota täällä Hongkongissa saa ihastella vain skandinaavisten kauppakamarien tapahtumissa) ja kriteereihin kuului mm. se että elämään kuului vahvasti musiikki. Nykyään mennään linjalla "pidempi kuin minä, suht järjissään, palkkatöissä, ja suht päihteetön". Johan laajeni valikoima.

Edit: pakko muuten laittaa tähän vielä, että en tiedä onko kukaan muu törmännyt tähän ilmiöön, mutta mä tunnun YSTÄVYSTYVÄN ihastumalla. Eli useimmiten uusi, kiinnostava ihminen heittää melkein oitis ihastumisen puolelle, ja usein se on vähän molemminpuolista. Jos siitä ei tule sen kummempaa, se syvenee ystävyydeksi, hyväksi ja nopeasti. Etenkin täällä HK:ssa tuntuu että tämä on mulla tosi yleistä: kiinnostavia, hurmaavia ihmisiä valssaa elämään joka päivä, mutta kaikkia ei voi ottaa, ja täällä etenkin työkiireet ja mulla myös sairastelu ja muut huolet ovat tappaneet monta keissiä, jotka olisivat muuten edenneet lähes varmasti.

[Xpyx]

Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.

Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.

En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.

Et sä ehkä ole, jos epäilet ettet ole. Mutta kyllä elämän rakkautena voi jotakuta pitää, vaikka olisikin  jo yli. Kyllä mä omastani yli olen, mutta kyllä se ihan selvä on, että siellä se oli. Eikä se haittaa. Seuraavat rakkaudet on sitten erilaisia.

[Mini-piip]

Kiitos tästä keskustelusta! Olen pohtinut issekseni paljolti samoja asioita kuin Perhonen89 - mulla on ollut samaa ongelmaa siinä, että tyypit jotka ihastuvat minuun, eivät minua sytytä ja toisinpäin. Välillä varsin turhauttavaa.

Olen käynyt paljon treffeillä, ja jopa tavannut tyyppejä useamman kerran, vaikka ihastus/suurempi kiinnostus ei ole ensitapaamisella herännyt. Enemmänkin oon ollu meeh; ihan kiva tyyppi MUTTA. Kiva siinä kolmansien treffien jälkeen kakaista ulos, et vitsi oot kiva mutta kuule ihan kaverina. Ja mä oon kuitenkin tyyppi, joka kertoo mahdollisimman nopeasti mahdolliselle deitille vinoutumansa ja muut mahdolliset deal-breakerit etten ainakaan kenenkään aikaa tuhlaisi.

En tiedä, ehkä en ole vieläkään oikeasti yli edellisen parisuhteeni, elämäni rakkauden. Sekin kai kertoo jotain, että pidän häntä edelleen elämäni rakkauteni? Oh well. Olis tosi kiva ihastua tai jopa rakastua.

Mä tiedän vähän samanlaisia henkilöitä omasta tuttavapiiristäni, lähes poikkeuksetta naisia. Kukaan ei oikein kiinnosta tai kelpaa. Itse olen sillä kannalla että kyseessä on hyvin vahvasti henkinen blokki tai joku suojautumiskeino, koska suhtkoht seksuaaliselle ihmiselle tuo ei ole tavallista.

Vuosia sitten, vielä kouluaikoina muistelen ajatelleeni samalla lailla. Olin kokenut jo ensirakkauteni joka päättyi tyypin jätettyä minut ja jäin ns. itkemään ja haikalemaan häntä vuosiksi (nähkää edessänne melodramaattinen teini-piip itkemässä sängyllä). Tapasin koulussa ja harrastuksissa vaikka kuinka mukavia ja kivan näköisiä tyyppejä, mutta "kukaan ei ollut hän" tms...

Nojoo, seuraavan kerran olinkin todella nihkeä ryhtymään suhteeseen. Ensimmäinen vakavampi poikaystäväni sai lupailemalla luvata ettei tarvitse mitään ikuisuuspäätöksiä tässä tehdä vaan "hengaillaan niin kauan kuin tuntuu hyvältä". Uskalsin siis lähteä suhteeseen ja kas kummaa, se toimikin ja oli ihan täydellistä monin puolin! Nykyään olen siinä tilanteessa että tarkastelen kaikkia uusia tuttavuuksia "potentiaalisina kumppaneina" vaikka toki moni näistä paremman tutustumisen jälkeen kaatuisikin johonkin isoon tekijään. Nyt olen suhteessa joten en hae seuraa, mutta tiedän löytäväni semmoista mikäli sinkkuuntuisinkin...

Näin jälkikäteen ymmärrän että aiemmasta asenteestani hyvin suuri osa oli pelkoa - entä jos en haluakaan tätä? entä jos tämä ei toimikaan? entä jos minua satutetaan? - enkä edes halunnut yrittää. Olisin halunnut varmoja takeita siitä että suhde olisi ns. täydellinen ettei tulisi pettymyksiä. Ehken myöskään halunnut laittaa itseäni likoon? Enpä tiedä.

Silläkin riskillä että ihmiset ovat kovin erilaisia jaada jaada jaada, haluaisin antaa kaikille yleiseksi neuvoksi että kannattaa katsoa ennemmin kuin katua Suhteista pääsee AINA pois eikä tarvitse välittömästi muuttaa yhteen. Mukavan ihmisen tapailu voi toimia ihan hyvin vaikkei suurta kipinää olisikaan - ainakin tilapäisesti. Jo se että on joku jonka kanssa jutella huolistaan, suunnitelmistaan jne voi tuoda elämään paljon syvyyttä vaikkei välttämättä juuri tämän kanssa haluaisikaan perustaa perhettä tai rakentaa taloa. Mikäli kyse olisikin vain henkisestä blokista niin jo se että uskaltautuu syventämään tapailua vakavammaksi (vaikkei tulevaisuudesta olisikaan vielä mitään takeita), voi toiminta auttaa tämän ylipääsemisessä

Ja joo, toki on ihmisiä jotka eivät niinkään kaipaa seurustelua niin paljon ja haluavat elää erakkoina, heitä ei kommenttini niinkään koske. Mutta mikäli HALUAISIT seurustella niin silloin ei muu oikein auta kuin vain alkaa seurustella. Kyllä ne eksän muistot siinä hiljalleen hälvenee kun uskaltaa hakea uusiakin hyviä muistoja.

[Kiitäjä]

Vähän ohi aiheen, mutta muutamaan edellä olevaan liittyen. Se surukin olisi hyvä käydä läpi, vaikka joskus tahtoisi hetipaikalla jotain uutta ja mieltä nostattavaa.

Toki tässä ehkä eri aspekti, kun sen rakkaan ihan konreettisesti hautaa ja ne tunteet ovat vielä aika jäsentymättömiä. Paljon tuli kompurointia sen suhteen, ettei itsellä ollut henkisesti juuri mitään uudelle antaa ja vaikka kuinka kertoi ja selitti, tuli kaikenlaista outoa mustistelua ja sekoilua 

Sitten tulee päivä, jolloin on uudessa suhteessa/uusissa suhteissa, kaikki menee kuin tanssi ja on ihan valtavan rakastettu ja rakastunut ja suru iskeekin jostain odottamatta kimppuun. Se psyykkinen kipu, kun tuntuu että ihan konkreettisesti kuolee siihen paikkaan, eikä mikään tai kukaan auta. Juuri siinä hetkessä ei oikein saa kiinni siitä höyhenenkepeästä tunteesta, mieli takertuu vain siihen mitä joskus oli ja miten sen menetti.

Erinäisiä kertoja on joutunut miettimään, josko kuitenkaan oikeasti toipuu koskaan. Ihmettelemään, miksi kukaan jäisi siihen sivuun odottamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi että_ehkä_joskus.

Tuon lisäksi se hauska pikku twisti siinä, että pelkää luonnollisesti, että joutuu menettämään uudelleen. Raivokas, ovia paiskova ero on vielä kohtalaisen mukava kokems verrattuna kuoleman lopullisuuteen ainakin allekirjoittaneen kokemuksissa.

Voin vakuttaa sinut siitä, että juuri sinä tekisit minut onnelliseksi, että oloni olisi hyvä ja rakastettu, hattaraisilla pilvillä leijaileva. Ongelma saattaa tosin hetkittäin piillä siinä, että tunnen kylväväni vain tuhoa ympärilleni ja pelkään vetäväni kaikki läheltä mukaan sinne uppeluksiin, missä itse räpiköin. Joskus se menettämisen pelko saa sellaiset mittasuhteet, että olen varmuuden vuoksi saapastellut tieheni- sehän sattuu vähemmän, eikö? 

[Mini-piip]

Vähän ohi aiheen, mutta muutamaan edellä olevaan liittyen. Se surukin olisi hyvä käydä läpi, vaikka joskus tahtoisi hetipaikalla jotain uutta ja mieltä nostattavaa.

Toki tässä ehkä eri aspekti, kun sen rakkaan ihan konreettisesti hautaa ja ne tunteet ovat vielä aika jäsentymättömiä. Paljon tuli kompurointia sen suhteen, ettei itsellä ollut henkisesti juuri mitään uudelle antaa ja vaikka kuinka kertoi ja selitti, tuli kaikenlaista outoa mustistelua ja sekoilua 

Sitten tulee päivä, jolloin on uudessa suhteessa/uusissa suhteissa, kaikki menee kuin tanssi ja on ihan valtavan rakastettu ja rakastunut ja suru iskeekin jostain odottamatta kimppuun. Se psyykkinen kipu, kun tuntuu että ihan konkreettisesti kuolee siihen paikkaan, eikä mikään tai kukaan auta. Juuri siinä hetkessä ei oikein saa kiinni siitä höyhenenkepeästä tunteesta, mieli takertuu vain siihen mitä joskus oli ja miten sen menetti.

Erinäisiä kertoja on joutunut miettimään, josko kuitenkaan oikeasti toipuu koskaan. Ihmettelemään, miksi kukaan jäisi siihen sivuun odottamaan ennalta määräämättömäksi ajaksi että_ehkä_joskus.

Tuon lisäksi se hauska pikku twisti siinä, että pelkää luonnollisesti, että joutuu menettämään uudelleen. Raivokas, ovia paiskova ero on vielä kohtalaisen mukava kokems verrattuna kuoleman lopullisuuteen ainakin allekirjoittaneen kokemuksissa.

Voin vakuttaa sinut siitä, että juuri sinä tekisit minut onnelliseksi, että oloni olisi hyvä ja rakastettu, hattaraisilla pilvillä leijaileva. Ongelma saattaa tosin hetkittäin piillä siinä, että tunnen kylväväni vain tuhoa ympärilleni ja pelkään vetäväni kaikki läheltä mukaan sinne uppeluksiin, missä itse räpiköin. Joskus se menettämisen pelko saa sellaiset mittasuhteet, että olen varmuuden vuoksi saapastellut tieheni- sehän sattuu vähemmän, eikö? 

Hyvä kirjoitus Olen samaa mieltä siitä ettei kannata liian nopeasti syöksyä uuteen suhteeseen, varsinkaan jos edellinen on ollut vähänkään syvällisempi. Tunteet pitää käydä läpi, myös ne epämiellyttävät ja käsitellä tilanne niin että on valmis antautumaan uudelle suhteelle. Mutta jossain vaiheessa pitää myös osata päästää irti! Sanoisin että puol vuotta - vuosi pitäisi olla tarpeeksi aikaa asian käsittelylle jonka jälkeen kannattaisi hiljalleen kerätä itsensä kasaan ja jatkaa matkaa. Vaikka tilanne toki voi olla hieman eri esimerkiksi vuosikymmenien kumppanien kuolematapauksessa tms.

Ei kannata jäädä vellomaan menneeseen. Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen

[PinkCat]

Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen

Hahahah, tuo nyt ei ainakaan pidä paikkaansa. AINA voi aloittaa uuden!
Sori OT

[Kiitäjä]

Vasta pääteltyään edellisen sukan voi aloittaa uuden kutomisen

Hahahah, tuo nyt ei ainakaan pidä paikkaansa. AINA voi aloittaa uuden!
Sori OT

Yhdyttävä edelliseen, täällä "työmaalla" (lue: kaaoksessa) on vinot pinot kaikkea keskeneräistä 

Joskus se viisikin vuotta voi olla lyhyt aika toipumiseen, joillain menee koko loppuelämäkin jopa. Pitäisi jotenkin osata antaa itselleen armoa. Tidedän olevani monessa etuoikeutettu ja onnekas, vaikka olen rämpinyt monet suot läpi. Valitettavasti olen myös ollut kumppanikokelaan asemassa, kun toisella on kokonaan käsitttelemättä surut vielä ja siinä paloi näpit ihan kunnolla 

[Annaleena]

Edit: pakko muuten laittaa tähän vielä, että en tiedä onko kukaan muu törmännyt tähän ilmiöön, mutta mä tunnun YSTÄVYSTYVÄN ihastumalla. Eli useimmiten uusi, kiinnostava ihminen heittää melkein oitis ihastumisen puolelle, ja usein se on vähän molemminpuolista. Jos siitä ei tule sen kummempaa, se syvenee ystävyydeksi, hyväksi ja nopeasti. Etenkin täällä HK:ssa tuntuu että tämä on mulla tosi yleistä: kiinnostavia, hurmaavia ihmisiä valssaa elämään joka päivä, mutta kaikkia ei voi ottaa, ja täällä etenkin työkiireet ja mulla myös sairastelu ja muut huolet ovat tappaneet monta keissiä, jotka olisivat muuten edenneet lähes varmasti.

No hep!

Kuin minun näppikseltäni..!!    Tapaan hyvin paljon hyvin hyvin sykähdyttäviä ihmisiä, ihastun helposti. Tunnen myös vetoa helposti moniin sykähdyttäviin ihmisiin ja nautin ajanvietosta heidän kanssaan, olemisesta heidän lähellään. Hyvin usein minulla on ilo saada tutustuminen jatkumaan ystävyytenä. 

[anniebunny]

Mutta jossain vaiheessa pitää myös osata päästää irti! Sanoisin että puol vuotta - vuosi pitäisi olla tarpeeksi aikaa asian käsittelylle jonka jälkeen kannattaisi hiljalleen kerätä itsensä kasaan ja jatkaa matkaa.

itse kiinnostun todella harvoista ihmisistä, mutta niistä joista kiinnostun, ihastun helposti ja nopeasti aika syvästikkin, en tiedä voisiko sitä jopa määritellä "rakkautta ensi silmäyksellä" -efektiksi. koska nuo ihastumisen tunteet ovat aikalailla on/off, voi niistä toipuminen kestää hyvinkin tuon puoli vuotta - vuoden, jopa enemmänkin. ehkä kaikkeen vaikuttaa se, miten auki on itsensä antanut olla tilanteessa. toipuminen tuntuu aluksi mahdottomalta, sitten se pikkuhiljaa helpottaa kunnes jonain aamuna taas herää siihen pakahduttavaan toisen ihmisen ikävään. koska itse tunnen niin vahvasti, on tämä toipumisaika valitettavasti myös sellaista, jolloin ei juurikaan kiinnitä muihin huomiota, vaikka uusi ihastuminen varmasti auttaisi pääsemään yli aiemmista pettymyksistä (enkä nyt tarkoita mitään laastarisuhdetta vaan ihan sitä eteenpäin siirtymistä).

[Dominatrix]

Minä sytyn todella hitaasti, vaikka en ole hämäläinen. Suurin osa ihmisistä on mukavia mutta jotain aina jää uupumaan. Pitäisi uskaltaa ihastua useammin, eikä kontrolloida itseä liikaa. Ei se helppoa ole - enää näin vanhana. Miehen pitäisi ottaa tukasta kiinni, raahata luolaansa ja pitää siellä minua niin kauan etten enää halua lähteä pois. Mä elän väärällä aikakaudella 

[Perhonen89]

Minä sytyn todella hitaasti, vaikka en ole hämäläinen. Suurin osa ihmisistä on mukavia mutta jotain aina jää uupumaan. Pitäisi uskaltaa ihastua useammin, eikä kontrolloida itseä liikaa. Ei se helppoa ole - enää näin vanhana. Miehen pitäisi ottaa tukasta kiinni, raahata luolaansa ja pitää siellä minua niin kauan etten enää halua lähteä pois. Mä elän väärällä aikakaudella 

Tunnistan itsestäni tuon, että monen kohdalla tuntuu, että jotain aina jää uupumaan. Johtuuko se sitten siitä, että on oikeasti nirso vai onko sitä vain niin hidas syttymään, mene ja tiedä.