Turvallisesti tänään, huomennaKinky-bileiden ilmoitusten yhteydessä aina jokunen kirjoittaa täällä, että nyt menee sitten bileneitsyys. Kun se neitsyys on sitten mennyt, niin siitä ainakin toisinaan on myös jälkimaininta Baarissa, että bileneitsyys nyt sitten meni ja kivaa oli ja toisenkin kerran uskaltaa tämä entinen neitsyt bileisiin lähteä. Se on mukava asia, että kaikki on mennyt odotusten ja ennakkotunnelmien mukaan. Koska ensimmäisiin bileisiin lähteminen on useammille ainakin hiukan jännittävää, niin kuinka jännittävää voikaan sitten olla se ihan ensimmäinen kinkyseksuaalinen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa. Se on varmasti jännittävää molemmille osapuolille, olkoon nämä sitten kokeneita tai aloittelijoita. Jokainen ihminen ja jokainen tilanne on omanlaisensa. Ei voi kirjoittaa sellaista käsikirjoitusta edeltäkäsin, joka sitten tositilanteessa menisi juuri niin kuin oli kirjoitettu. Aina sattuu ja tapahtuu.
Suomessa ei ole Kinky-Akatemiaa, jossa saisi alkeis- tai jatko-opintoja suoritettua kinkyseksuaalisuuden alueella. Ei ole sidonnan approbatureita, ei piiskaamisen täydennyskoulutusta. Ei kuristamisen, ei päälle virtsaamisen, ei lyömisen, ei sträppäämisen koulutusta. Ei pelkoa ehdoista, ei luokallejäämisestä. Me olemme aikalailla itseoppineita. Me opimme toisiltamme, onneksi jonkinverran on tapaamisia esimerkiksi sidontaan liittyen mutta paljolti me luemme, kuulemme, kuuntelemme, katsomme, seuraamme, opettelemme itseksemme. Luemme, haemme tietoa. Olemmeko me sitten osaavia ja ennenkaikkea turvallisia seksuaalisia alistajia ja turvallisia seksuaalisesti alistuvia? Ihmisen anatomia ja fysiologia on monimuotoinen ja herkkä kokonaisuus ja siihen vielä sitten mukaan ihmisen mieli ja ajatukset.
Kuinka moni alistava muistaa sen ihan ensimmäisen kokemuksensa, kun sitoi, piiskasi, löi, nöyryytti, kuristi ja satutti myös sovituilla sanoilla sitä ihmistä, joka päätti alistua juuri hänelle. Oliko vallantunne ja tekemisen meininki siinä päällimmäisenä vai mukana myös hitunen epävarmuutta ja toivetta, että tekee kaiken oikein ja sillä tavalla, että ei jätä alistettavaansa pysyviä jälkiä, ei riko mitään lopullisesti. Vahingossa, tietämättään. Entä sen alistuvan ensimmäinen kokemus, kun jännitti niin paljon, että ei oikein edes muista mitä kaikkea siinä tuli tehtyä ja sanottua, kun sydän hakkasi, kädet hikosivat, adrenaalini ryöpsähti koko kehoon ja karjui juoksemaan karkuun. Silti jäi kumminkin siihen aloilleen odottaen ja luottaen siihen toiseen. Uskon, että harva satuttaa liian kovaa tahallisesti tai ei huvikseen sano turvasanaansa vaikka syytä olisikin. Joskus kuitenkin ylittyy se turvallisuus ja siitä jää jälkiä ja voi syntyä seuraamuksia. Monissa keskusteluissa täällä Baarissa todetaan, että henkinen kipu on vaikeammin parannettavissa ja hoidettavissa kuin fyysinen kipu ja se lienee juurikin niin. Jälkihoidon, läheisyyden, keskustelun merkitystä tuskin voinee liikaa korostaa. Kovan piiskauksen jälkeen mikä onkaan parasta kuin päästä tuhisemaan sen piiskanneen tärkeän ihmisen kainaloon, lähelle, ainakin hetkeksi.
Mikä olisi hyvä, jollei paras tapa estää ne vahingot, joita sitten aina toisinaan tapahtuu. Se yksikin liian kova ote voi olla liikaa. Järki päässä, kyllä, tietenkin vaan jos kuitenkin tapahtuu? Baarissa on ollut keskustelussa alistuville naisille perustettava osio edelläkirjoitettuun liittyen. Koen sen erittäin hyvänä ajatuksena, mutta toivon kuitenkin laajempaa "turvallisuusyhteistyötä". Mikään ei ole absoluuttinen suoja vahingon tapahtumiselle, mutta ennakoivasti asioiden oikein opettelu ja sitä myöten turvallinen tekeminen tuskin lienee huono ajatus. Luuleminen ei välttämättä ole tietämistä. Tekeminen ei välttämättä ole osaamista.
Jokainen meistä on oikeutettu turvalliseen toiseen osapuoleen, on se toinen osapuoli sitten alistava tai alistuva.
Näitä pohtii Normandie ja toivottaa kaikille leppoisaa ystävänpäivää 2016.
