Erilaista erotiikkaa

[Pulseproto]

...voihan Hiz i <3

[pikkusisko]

Ehkä pikkusisko halusi (?) tällä aloituksella moninaistaa sadistisuuden ja dominoivuuden sosiaalisia representaatioita, ei niinkään kyseenalaistaa jo olemassa olevia. Minusta ihan aiheellinen ja asiallinen aloitus siis.
Ja mikä olisi sen parempi keino kuin esim juuri (valo)kuvat ja kertomukset uudenlaisten represointien juurruttajana tähän yhteisöön.

Chmlnidae kiteytti tässä loistavasti sen, mitä aiheesta ajattelen. En millään muotoa moiti olemassa olevia esittämisen tapoja, toivoisin niihin vain enemmän moniäänisyyttä. Ja tarkoitan nimenomaan sitä julkista esittämisen kenttää. Yksityisellä puolella olen itse ollut täysin tyytyväinen siihen, miten minua dominoineet ovat itseään ilmaisseet ja kanssani keskusteluja käyneet

Lisäys: hizin ajatuksella kirjoitettua vastausta kiittelen kovasti minäkin Antoi paljon ajattelemisen aihetta toisesta näkökulmasta.

[submit]

Hienosti kirjoitettu ja ajateltu, hiz.

Itse tullut samaan päätelmään koko parisuhteenkin kohdalla, se mitä itse ajattelee suhteesta, ei välttämättä tarkoita toiselle osapuolelle samaa. Ymmärrys toisen sisimmästä jää aina enemmän tai vähemmän vajaaksi. Itse olen jo luovuttanut yrittämästä täysin ymmärtää toista. Kunhan tekemiset ja yhteinen elämä kohtaavat tarpeeksi, se riittää.

[Viridian]

Olikos se niin, että sarkastinen sai olla, tosissaan ei saanut kysyä. Ei edes ketjussa, missä yritetään samaan aikaan miettiä ihan tosissaankin jotain aiheeseen liittyvää. Sarkasmin varjolla saa puhua muiden ryhmien suulla. Aidon innon varjolla saa vaatia kertomaan yksityiskohtia elämästä. Mutta jonkun muun into taas, sitä ei tietenkään ole aitona, vaan se oli sarkasmia, jota ei saanut olla.. eikun sai olla, jos sarkasmia harjoitti se, joka oli vähäsen ylempänä moraalisesti tai muuten. Niin ja jos on joskus kärsinyt vääryyttä, sen varjolla voi ikuisesti möksätä ja ottaa tilansa, ja sitten valittaa, kuinka taas kävi näin. Niinkuin kävikin.

Eli joo. Hyvä juttu, jos erilaiset tavat toteuttaa dominoimista tulisivat entistä paremmin ihmisten tietoon. Ehkä jopa kuvitettuna. Tätä nykyä ne jäävät pienten piirien pariin. Vertaistukeen, keskusteluihin, ja kirjallisuuteen. Jos tämän ketjun tarkoitus oli houkutella avoimempaan viestintään, kukin omasta tavastaan, niin työtä riittää vielä toiseenkin ketjuun. Tämäkin ketju, missä osa on historiallisista syistä puolustuskannalla eikä halua muttaa käsitystään ennenkuin toisin todistetaan, ja osa rakastaa omaa ääntään ja kutsuu lukijakokonaisuudesta piittaamatonta vittuiluaan älykkääksi sarkasmiksi tai jopa järjen ääneksi hiekkalaatikolla (kuten minä itse paraikaa? ), ei ainakaan asiaa edistä.

Mutta samaan aikaan toisaalla, ihmisten kohdatessa, ihmisten luodessa sisältöä tarinoihin, blogeihin ja asiaketjuihin, ihmisten kuvatessa toisilleen ja toisiaan, saadaan materiaalia yhteiseen mielikuvaan siitä, mitä on olla sadisti tai dominoiva, ja mitä siellä päässä liikkuu. Ehkä sekin joskus selviää, miksi sitä joidenkin kaipaamaa avoimen seksuaalista kuvastoa on niin vähän. Oma arvaukseni kun on, että se ei ole asia, jota voisi suoraan kuvata tavalla, missä toinen voisi pelkästä kuvasta saada kuin epämääräisen aavistuksen siitä, mikä se asian tärkein osa sillä hetkellä on, mikä siinä toimii tai ei toimi. Eikä kai tarvitsekaan, jos materiaali on vain kiihottumista varten, eikä ymmärrystä varten? Niin ja sitten se, että useinkin parhaat asiat ovat ohikiitäviä ja tapahtuvat kun kuvaaja ei ole paikalla, eikä niitä voi uskottavasti ottaa uusiksi kuvaa varten.

Mutta on muitakin syitä miksi ei edes yritetä ottaa kuvia. Koska sekä dominoivuus että sadismi ovat jotain, mitä nyt ei parhaalla tahdollakaan voisi väittää olevan kahvipöytäkelpoista, niin itse olen imenyt saman sisäisen varovaisuuden, joku voisi kutsua häpeäksikin, siitä, että kuitenkin nyt vaan satun olemaan jotain. Ja että en fiksusti päätä, että vaikka olenkin, en toteuta. Mutta kun toteutan, niin sen verran säilytän fiksuutta, että en ainakaan avoimesti, kaikille tietoon. Enkä anna ulkopuolisten nähdä hetkiä jolloin jotain tapahtuu, saati kuvata.

Bileissä piiskataan ja tehdään sitä kuvastoa, jolla on jonkinlainen, edes alakulttuurin suoma olemassaolon oikeutus, naistenlehdetkin antaa jo vinkkejä sellaiseen. Itsekin voin bileissä piiskata, helposti. Jos joku pyytää, niin kernaasti, täältä pesee. Mutta jos dominoin, pohjatyö on tehty muualla. Se taika on saatu aikaan asioilla, joita ei näytetä, paikoissa, joissa muut eivät pällistele, ja tavoilla, joista ei ehkä voi olla ylpeä, ainakaan jos ylpeys tulisi siitä, että on aina ollut kiva ja reilu ja toiminut moraalisesti oikein. Useimmiten olen onnistunut olemaan se hyvä ihminen joka haluaisin olla, mutta en aina.

Me asetumme konsensuaalisuuden alle suojaan, mutta ainakin itse olen todennut, että ihmisenä olen kykenevä hyödyntämään tilanteita, missä toinen haluaa jotain, itse haluan jotain, mutta se ei ole välttämättä fiksua tai pitkällä aikavälillä sen toisen (tai edes itsen) korkeammaksi parhaaksi, kunhan vaan sillä hetkellä molemmilla on himo päästä toteuttamaan omaa olemusta. Vaikka konsensuaalisuuden kirjain täyttyykin. Yhtä lailla itseänikin on varmaan jallitettu toimimaan tavoilla, joissa houkuttelija on ajatellut enemmän kiimansa läpi kuin minusta ihmisenä parhaansa mukaan huolta pitäen. Voi olla, että maailman kaikki muut ihmiset kykenevät paremmin hallitsemaan itsensä ja tekemään vain järkeviä asioita, mutta kun seuraa esim. sitä, moniko tupakoi, niin luulen, etten ole yksin.

Silti en ole jakamassa ihan kaikkea kaikille, vaikka joku sanoisikin, että häpeä ei poistu ennenkuin on täysin arkista siirtää toiselta valtaa omaan käyttöönsä, tai saada nautintoa toisen tuskasta, ja se ei muutu arkiseksi ennenkuin tarpeeksi moni on jakanut ja pala palalta tehnyt osuutensa. Toki samalla voidaan myös menettää osa asian viehätyksestä, jos emme olekaan enää maan alla toimivia vähän salaperäisiä myyttisiä otuksia, joissa on pahiksen karismaa ja kielletyn hedelmän hehkua .

Vir, yrittäen palata asiaan

jahas, olin niin hidas, että Hiz ehti ensin, kiitos, minulla on fetissi pitkiin ajattelevaisiin postauksiin, mutta oli se muutenkin  ... postaan tämän kuitenkin

[IKRM]

Esim itse ymmärsin (olin ymmärtävinäni, vaikken häntä irl tunne) mitä IKRM aiemmin yritti sanoa, eikä sillä ollut juurikaan 24/7 tai sessiosubiuden kanssa tekemistä, vaan sen, että kyllä D avautuu subilleen, ja vastaa kysymyksiin, jos vaan on sellaisessa suhteessa jossa kokee haluavansa jakaa tuntemuksiaan toisen kanssa.

Tuossa se on, hienosti oivallettuna.

Siksi, että tässä yhtälössä D:n tunteet eivät ole se olennainen asia. Villakoiran ydin on muualla. IKRM sanoi sen tylysti: 'ajattelet väärin'. Minä yritin perustella. Mutta joko sen näkee tai sitten ei. Tai sitten minä olen ymmärtänyt kaiken väärin. Mutta näin minä katson asiaa.

Ja tuossa.

IKRM

[IKRM]

Itse käytän tätä puhetapaa tavallisesti vain alle kouluikäisten lasten kanssa, ja niillä on kyllä kompetenssia käsittää käyttäytyneensä silloin huonosti.

Tuo polku ei vie minnekään, se on tyhjä arpa, täysin tyhjä.

Äiti-puhe, se on aina no-go.

IKRM

[Chmlnidae]

Ottamatta sen enempää kantaa tämän ketjun OT-rönsyilyyn, vastauksena alkuperäiseen kolumniin sanoisin karkeasti syyksi sen mitä tässä jo sanottiinkin, jokainen suhde on erilainen.

Itselleni yksikään suhde ei anna samoja asioita kuin toinen ja tunnen jokaisen ihmisen kanssa eri asioita. Oikeastaan ainoa yhteinen nimittäjä on toisen ihmisen voimakkaat tunteet, ne ovat minun fetissini. Minulla on mitä ilmeisimmin voimakas valtafetissi ja toisen aidot tunteet, joita tuotan omalla toiminnallani antavat itselleni palautteen tekemisestäni: Mitä enemmän kykenen vaikuttamaan toisen ihmisen tunteisiin, sitä enemmän se kertoo itsestäni ja sitä voimakkaamman valta-asetelman se luo minulle tulevaisuudessa.

Eikä mitä tahansa tunteita, vaan voimakkaita tavalla tai toisella positiivisia tunteita. En tiedä miksi negatiiviset tunteet eivät toimi, mutta uskon että se voisi johtua kahdesta asiasta, siitä  miten helppoa on tuottaa negatiivisia tuntemuksia ja erityisesti siitä, etteivät negatiiviset tuntemukset luo valta-asetelmaa, lähes täysin toisinpäin. Toki pelolla on voi hallita mutta sen luoma valta-asetelma on aina heikko ja ulkoisille vaikuttimille herkkä. Sen sijaa positiivisen tunteen tai tuntemuksen jättämä psyykkinen jälki voi olla ihmismielessä erittäin pysyvä ja vaikuttava. Äärimmäisyytenä tietysti rakkauden tunne, vallankäytön välineistä voimakkain... Ja väärin käytettynä tuhoisin...


-Mr.Inathu

Tämä kyllä särähti pahasti korvaani. Voi olla että tulkitsen nyt väärin...
Mutta jos ajattelen käytännön tasolla vaikka rakastavani jotakuta niin vihon viimeisin haluni on että se toinen suhtautuisi tunteeseeni välinearvollisesti. Ja samaa totisesti toivon itseltänikin jos joku minua rakastaisi.
Tokikin tuntemuksilla voi pelata, mutta se on kyllä eri asia, vaikka näiden erotteleminen ei aivan yksinkertainen asia olekaan.

Itseasiassa koko ajatukseni sille miksi ihminen voi, parhaimmillaan, olla kaikkine tunteineen mukana suhteessa, myös valtasuhteessa riippumatta sen ajallisista ja tilallisista määreistä, perustuu juuri sille että kyse on aidoista tunteista joita EI manipuloida vaan joita tuodaan turvallisesti esiin erilaisin keinoin (jotak toki voivat olla manipulatiivisia).
Ja juuri tälle perustuu myös se ettei toimi eettisesti väärin, tai riski sille on huomattavasti pienempi (kaikki me varmaan pahaa tahtomattamme ja tarkoittamattamme tehdään välillä).

Mutta ehkä ymmärsin väärin.

[Mr.Inathu]

Kun nyt tuosta "parantamisesta" kauniisti ja vähemmän kauniisti kysyttiin, niin vastataanpa sitten kyselijöille hieman seikkaperäisemmin asiasta, vaikka toinen teistä kyllä tietää tämän jo oikein hyvin. Laitoin kuitenkin vastaukseni siihen toiseen ketjuun, jossa aihetta käsiteltiin. Olkaapas hyvät: http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=12188.30

-Mr.Inathu

[Mr.Inathu]

Ottamatta sen enempää kantaa tämän ketjun OT-rönsyilyyn, vastauksena alkuperäiseen kolumniin sanoisin karkeasti syyksi sen mitä tässä jo sanottiinkin, jokainen suhde on erilainen.

Itselleni yksikään suhde ei anna samoja asioita kuin toinen ja tunnen jokaisen ihmisen kanssa eri asioita. Oikeastaan ainoa yhteinen nimittäjä on toisen ihmisen voimakkaat tunteet, ne ovat minun fetissini. Minulla on mitä ilmeisimmin voimakas valtafetissi ja toisen aidot tunteet, joita tuotan omalla toiminnallani antavat itselleni palautteen tekemisestäni: Mitä enemmän kykenen vaikuttamaan toisen ihmisen tunteisiin, sitä enemmän se kertoo itsestäni ja sitä voimakkaamman valta-asetelman se luo minulle tulevaisuudessa.

Eikä mitä tahansa tunteita, vaan voimakkaita tavalla tai toisella positiivisia tunteita. En tiedä miksi negatiiviset tunteet eivät toimi, mutta uskon että se voisi johtua kahdesta asiasta, siitä  miten helppoa on tuottaa negatiivisia tuntemuksia ja erityisesti siitä, etteivät negatiiviset tuntemukset luo valta-asetelmaa, lähes täysin toisinpäin. Toki pelolla on voi hallita mutta sen luoma valta-asetelma on aina heikko ja ulkoisille vaikuttimille herkkä. Sen sijaa positiivisen tunteen tai tuntemuksen jättämä psyykkinen jälki voi olla ihmismielessä erittäin pysyvä ja vaikuttava. Äärimmäisyytenä tietysti rakkauden tunne, vallankäytön välineistä voimakkain... Ja väärin käytettynä tuhoisin...


-Mr.Inathu

Tämä kyllä särähti pahasti korvaani. Voi olla että tulkitsen nyt väärin...
Mutta jos ajattelen käytännön tasolla vaikka rakastavani jotakuta niin vihon viimeisin haluni on että se toinen suhtautuisi tunteeseeni välinearvollisesti. Ja samaa totisesti toivon itseltänikin jos joku minua rakastaisi.
Tokikin tuntemuksilla voi pelata, mutta se on kyllä eri asia, vaikka näiden erotteleminen ei aivan yksinkertainen asia olekaan.

Itseasiassa koko ajatukseni sille miksi ihminen voi, parhaimmillaan, olla kaikkine tunteineen mukana suhteessa, myös valtasuhteessa riippumatta sen ajallisista ja tilallisista määreistä, perustuu juuri sille että kyse on aidoista tunteista joita EI manipuloida vaan joita tuodaan turvallisesti esiin erilaisin keinoin (jotak toki voivat olla manipulatiivisia).
Ja juuri tälle perustuu myös se ettei toimi eettisesti väärin, tai riski sille on huomattavasti pienempi (kaikki me varmaan pahaa tahtomattamme ja tarkoittamattamme tehdään välillä).

Mutta ehkä ymmärsin väärin.

On hyvä, että tuo särähtää ja ymmärsit kyllä siinä mielessä oikein, että olen asiasta täysin samaa mieltä sinun kanssasi. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, etteikö rakkaus olisi voimankäytön välineistä voimakkain. Rakkaus ja muutkin ns. "pehmeät menetelmät" toimivat ihmiseen huomattavasti tehokkaammin kuin pelko, väkivalta ja kiristäminen jne "kovat" menetelmät, koska pehmeiden menetelmien mukana tulee halua toimia ja kovien mukana taas vastarinta ja halua välttää toimimista. Eläinten kouluttamisessa ollaan aivan samalla tavalla viimeisten vuosikymmenten aikana siirrytty pehmeisiin menetelmiin ja tulokset ovat olleen käsitykseni mukaan merkittäviä.

Miksi tuon pehmeät menetelmät mukaan keskusteluun "välineinä" ja "menetelminä" on se, että ensinnäkin ne kiistatta ovat akateemisesti ajateltuna vallankäytön välineitä. Piti siitä tai ei. Ja toisekseen ne nousevat helposti pintaan, jos toinen osapuoli rakastuu tai ihastuu toiseen, ennen kuin toisella osapuolella on omia vastaavia tunteita ehtinyt syntymään. Näissä tilanteissa, erityisesti kun kysymys on valtasuhteista, on suuri riski siihen että valtasuhteen varjolla väärinkäytetään toisen tunteita joko tietoisesti tai helposti aivan tiedostamattaan.

Omat kokemukseni ovat olleen lähes järjestään sellaisia, että alistuva rakastuu D/s suhteessa alistajaansa huomattavasti aiemmin kuin käy toisin päin. Omat kumppanini merkitsevät minulle aina jotain, jos jatkuvaan suhteeseen lähden, mutta varsinkin ihmiselle joka ensimmäistä kertaa elämässään uskaltautuu päästämään irti henkisestä kontrollistaan ja kykenee ehkä ensimmäistä kertaa ikinä saamaan tyydytyksen JA hyväksynnän salaisille tarpeilleen, kokemus voi olla musertava. "Sub Love" iskee yllättäen nurkan takaa ja se ymmärtäväinen ja arvostava Dominoiva voi tuntua yht'äkkiä tärkeämmältä kuin se oma mies ja lapset siellä jossain arkisessa kodissa tai työpaikka ja vuosikymmeniä rakennettu ura...

Tuollaisessa tilanteessa olisi puhdas vääryys käyttää väärällä tavalla omaksi edukseen sitä valtaa, jonka alistuva silloin on valmis luovuttamaan. Suurin yksittäinen syy itselleni suhteiden päättymiseen tai tauolle menemiseen onkin ollut siinä, ettei alistuva ole kyennyt käsittelemään tunteidensa ja arkensa välistä ristiriitaa, vaan on halunnut tehdä lyhytkatsoisesti valintoja, jotka eivät ole olleet järjellä tai edes minun tunteillani perusteltuja.

Ehkä tämä vastaus hieman valotti Chimille, ja muillekin lukijoille, minun ajatuksiani ja edellistä kirjoitustani

-Mr.Inathu

[pikkusisko]

Vastaan nyt vielä pienen ajattelutauon jälkeen tuohon hizin kommenttiin. En missään tapauksessa hyökätäkseni sitä vastaan, vaan vain peilatakseni omia ajatuksiani siihen, kun siinä niin oivallisesti ja asiallisesti oli toisenlainen kulma tuotu esiin.

Minä tulkitsen dominoinnin tarpeen aika samanlaisena kuin taitelijan tarve luoda. Se voi olla kirous tai lahja, mutta se on taitelijassa voimakkaana tarpeena, ja se tarvitsee purkamistavan.
- tarve luoda taidettaan
- tarve välineelle, jonka avulla voi toteuttaa taidettaan
- tarve jatkuvuudelle, että väline on jatkossakin käytettävissä taiteen toteutukselle ja sen jatkokehitykselle
- tarve arvostukselle ja ymmärrykselle taiteensa toteuttamiselle sekä teoksille, joko vain rajoitetulta joukolta (ehkä vain läheisimmiltään) tai sitten isommalta yleisöltä

Tuossa - jos taiteen sijaan lukee D/s ja taiteilijan sijaan D) niin subi olisi sekä väline, työn alla oleva projekti että taideteos, arvostusta antava ihailija sekä ymmärrystä antava tukijoukko. Jatkuvuuden varmistamiseksi D:n on ajateltava myös subin nautintoa. Ja myöskin saadakseen subilta arvostusta ja ihailua. Jota sub niin kipeästi haluaakin antaa. Haluaa palvoa. Win-win yhtälö, siis.

Varmasti toimiva paketti, mutta kuvaa minusta nimenomaan toimintaa jonkun satunnaisen tai muuten intohimottoman sessioseuran kanssa. Tuossa kun ei ole mainittuna sitä jotain, mikä tekee tilanteesta molemmille erityisen, nimenomaan niitä tunnepuolen juttuja Mallintaakin hienosti sen, millä tavalla sessiotilanteen näkevien ihmisten kanssa en henkilökohtaisesti halua toimia ylipäätään: minä en halua, että homma on pelkkiä agilityn alkeita joita voi tehdä piskin kuin piskin kanssa. Minulle on todella tärkeää, että siinä on jotkin suuremmat voimat mukana, eli että toinen tahtoo kiduttaa ja panna juuri minua omassa persoonassani. Sen perusteella mitä olen minua dominoineiden kanssa keskustellut, se ei ole mikään naiivi haave, vaan juuri sitä he itsekin arvostavat. On siis heitäkin, joille ne D:n tunteet ovat hyvin olennaisia, siitäkin huolimatta että ne jäävät itse toiminnassa rationaalisuuden ja kontrollin alle. Ja toisaalta se, että myös D tilanteessa kiihottuu ja tuntee jotain voimakkaasti sitä kautta, on aika monelle toiminnalle myös edellytys 

Jos jatketaan maalausvertauksella, minulle se ei ole parhaimmillaan niin, että subi on tyhjä kangas jolle D maalaa taidettaan. Minusta nimenomaan D tuo tilanteeseen kankaan, tilan jossa kulloinkin toimitaan, ja johon sitten yhdessä maalataan niillä väreillä mitä subilla ja toisaalta välineillä mitä D:llä on. Syntyneen luomuksen sitten kumpikin tulkitsee tahollaan tavallaan, mistä voi parhaimmillaan syntyä hyvin antoisaa vuoropuhelua. Mutta tämä siis jälleen vain se, milleen mä ite tykkään

Muuten niin täytyy satuttavan rehellisesti sanoa, että jos haluaa katsoa kiihottavia vartaloita, niin niitä on parempia sub- ja vaniljapuolella. Minusta myös erotiikka tulee enemmän (ainakin osittain) peitetystä kuin ihan nakusta. Minusta on kiihottavaa että sub on nakuna kun D:llä on kaikki vaatteet.

Minun mielestäni ihminen voi olla kiihottava vaikka olis kuin ristuksen ruma  Ja varsinkin kiihottavia ja kauniita kuvia saa tehdyksi ihan minkänäköisistä ihmisistä tahansa. Mutta olen samaa mieltä siitä, että eroottisuus syntyy juuri paljastamisen ja peittämisen sopivasta suhteesta. Se peittäminen voidaan tehdä muutenkin kuin vaattein, vaikkapa valaistuksella, asennoilla ja ihan vain sillä, ettei kuvakaan tosiaan lopulta voi aivan kaikkea kertoa. Eikä se, että tahtoisi katsella kuvia vieraasta D:stä, ole minusta yhtään sen kummempi kysymys kuin että miksi ihmiset ylipäätään tykkäävät katsoa kuvia ihmisistä, joita eivät itse tunne.

[Chmlnidae]

Okei Mr.Inathu. Ei sitten sen enempää siitä. Tulee mieleen se tarina kun aurinko ja tuuli kilpaili kumpi saa miehen riisumaan takkinsa.
Itse en kauheasti perusta hullaantumisiin ja arjen hoitamisen kyvyn kadottavaan järjiltä menoon. Saattaa johtua iästä ja elämän kokemuksesta(kin). Toisaalta marssijärjestykseni suhteissa on myös kovin toisenlainen omasta ominaislaadustani johtuen. Ehkä itsekontrolli on yksi vahva tekijä asiassa, ja se että haluan ja myös uskon kykyyni elää todellisuudessa joka on jaettu enkä oman pään sisäisissä kuvitelmissa (ok, katsomukseni voi vaikuttaa hiukan kyyniseltä suhteessa rakkauteen, ehkä se jopa on sitä).

Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen. Eli siihen miten kuvailemme dominoivuutta/sadistisuutta sanoin ja kuvin. Nyt nimenomaan ne sanat.

Jokainen meistä on kokemuksessaan oman päänsä sisällä. Tämä ei mitenkään riipu seksuaalisesta suuntauksesta. Ja se kokemus on mielessämme ajatuksia ja tunteita järjestymäytymättömästi läjässä. Vasta tarina antaa muodon noille ajatuksille ja tunteille, muokkaa representaatioita koetusta, kun joudumme hakemaan ajatuksille ja tunteille merkityksiä ja sanoja ja merkkejä  joilla niitä ilmaista. Se että reflektoi sisäisen kokemuksensa ulkoisen tarinan muotoon auttaa ottamaan etäisyyttä kokemukseen ja hakemaan merkityksiä kokemukselle. Tämä prosessi myös auttaa meitä hyväksymään tapahtuneen (jep, pikkusisko jo tästä aiemmin mainitsi). Koko meidän sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristömme muodostuu narratiiveista. Niillä pyrimme sekä selittämään että ymmärtämään niin itseämme kuin toisiamme ja käyttäytymistämme. Tarina on keino muodostaa ymmärrettävä kokonaisuus tapahtuneesta. Tarinoiden kautta myös rakennetaan identiteettiä, sekä omaa että ryhmän. Tarinoilla myös välitetään uskomusjärjestelmiä. Jokainen tarina nivoutuu ja merkityksellistyy muihin ympärillä oleviin. Eli tarinat ovat myös dialogia vallitsevan käytännön kanssa.


Tämä pikkusiskon äskeisestä kommentista joka tuli kun sepustin omaani 

Jos jatketaan maalausvertauksella, minulle se ei ole parhaimmillaan niin, että subi on tyhjä kangas jolle D maalaa taidettaan. Minusta nimenomaan D tuo tilanteeseen kankaan, tilan jossa kulloinkin toimitaan, ja johon sitten yhdessä maalataan niillä väreillä mitä subilla ja toisaalta välineillä mitä D:llä on. Syntyneen luomuksen sitten kumpikin tulkitsee tahollaan tavallaan, mistä voi parhaimmillaan syntyä hyvin antoisaa vuoropuhelua. Mutta tämä siis jälleen vain se, milleen mä ite tykkään

[hiz]

Vastaan nyt vielä pienen ajattelutauon jälkeen tuohon hizin kommenttiin. En missään tapauksessa hyökätäkseni sitä vastaan, vaan vain peilatakseni omia ajatuksiani siihen, kun siinä niin oivallisesti ja asiallisesti oli toisenlainen kulma tuotu esiin.

Minä tulkitsen dominoinnin tarpeen aika samanlaisena kuin taitelijan tarve luoda. Se voi olla kirous tai lahja, mutta se on taitelijassa voimakkaana tarpeena, ja se tarvitsee purkamistavan.
- tarve luoda taidettaan
- tarve välineelle, jonka avulla voi toteuttaa taidettaan
- tarve jatkuvuudelle, että väline on jatkossakin käytettävissä taiteen toteutukselle ja sen jatkokehitykselle
- tarve arvostukselle ja ymmärrykselle taiteensa toteuttamiselle sekä teoksille, joko vain rajoitetulta joukolta (ehkä vain läheisimmiltään) tai sitten isommalta yleisöltä

Tuossa - jos taiteen sijaan lukee D/s ja taiteilijan sijaan D) niin subi olisi sekä väline, työn alla oleva projekti että taideteos, arvostusta antava ihailija sekä ymmärrystä antava tukijoukko. Jatkuvuuden varmistamiseksi D:n on ajateltava myös subin nautintoa. Ja myöskin saadakseen subilta arvostusta ja ihailua. Jota sub niin kipeästi haluaakin antaa. Haluaa palvoa. Win-win yhtälö, siis.

Varmasti toimiva paketti, mutta kuvaa minusta nimenomaan toimintaa jonkun satunnaisen tai muuten intohimottoman sessioseuran kanssa. Tuossa kun ei ole mainittuna sitä jotain, mikä tekee tilanteesta molemmille erityisen, nimenomaan niitä tunnepuolen juttuja Mallintaakin hienosti sen, millä tavalla sessiotilanteen näkevien ihmisten kanssa en henkilökohtaisesti halua toimia ylipäätään: minä en halua, että homma on pelkkiä agilityn alkeita joita voi tehdä piskin kuin piskin kanssa. Minulle on todella tärkeää, että siinä on jotkin suuremmat voimat mukana, eli että toinen tahtoo kiduttaa ja panna juuri minua omassa persoonassani. Sen perusteella mitä olen minua dominoineiden kanssa keskustellut, se ei ole mikään naiivi haave, vaan juuri sitä he itsekin arvostavat. On siis heitäkin, joille ne D:n tunteet ovat hyvin olennaisia, siitäkin huolimatta että ne jäävät itse toiminnassa rationaalisuuden ja kontrollin alle. Ja toisaalta se, että myös D tilanteessa kiihottuu ja tuntee jotain voimakkaasti sitä kautta, on aika monelle toiminnalle myös edellytys 

Jos jatketaan maalausvertauksella, minulle se ei ole parhaimmillaan niin, että subi on tyhjä kangas jolle D maalaa taidettaan. Minusta nimenomaan D tuo tilanteeseen kankaan, tilan jossa kulloinkin toimitaan, ja johon sitten yhdessä maalataan niillä väreillä mitä subilla ja toisaalta välineillä mitä D:llä on. Syntyneen luomuksen sitten kumpikin tulkitsee tahollaan tavallaan, mistä voi parhaimmillaan syntyä hyvin antoisaa vuoropuhelua. Mutta tämä siis jälleen vain se, milleen mä ite tykkään

Minulle ei nyt oikein auennut että millä tavalla tuo kommenttisi eroaa siitä mitä jo kirjoitin.

Eikö 'tarve välineelle jonka avulla luoda taidettaan' ole juurikin sama juttu kun että 'D tuo kankaan, ja subi värit'? Ainakin yritin tuota juuri sanoa. Yksikseen pelkällä kankaalla ei voi juurikaan mitään tehdä.

Ja tottakai taiteilijallakin on preferenssit. Jos onkin pianisti, ja subilla on vaan värejä, niin ei tuosta oikein mitään tule. Ja akvarellisti voi maalata öljyväreillä hätätapauksessa, mutta innostuu ihan eri tavalla jos sinusta löytyykin vesivärejä. Ja tuo nautinto on mitä todennäköisimmin molemminpuolista. Mikä herättää subissa kovemmat reaktiot, ja on D:lle siten tuplasti nautinnollisempaa.

Joten tottakai D:kin innostuu subista, ja vaikka voi löytää jotain inspiroivaa varmaan jokaisesta, niin tietyt sytyttävät kovemmin kuin toiset. Jotkut liidut inspiroivat ja jotkut ei. Joitakin voi jakaa muiden kanssa, jotkut haluaa omakseen ikuisiksi ajoiksi. Joidenkin avulla pääsi niin kivaan luomisen nautintoon, että vaikka ne jo ehkä lähtivät muualle, niin on vaikea enää tyytyä vähempään. Ja nyt en liiduilla tarkoita vaan sitä mistä sub kiihottuu, vaan ihan koko pakettia, onko hän yhteensopiva D:n kanssa ihmisenä, syttyykö kemiaa.

Sitten sitä voi kutsua joko kiintymiseksi, rakkaudeksi tai ajatella sen niin, että pääsee paljon syvemmälle ellei joka kerta tarvitse aloittaa valkoisesta kankaasta. Ajatelkaa ihan miten haluatte, se ei sitä tosiasiaa muuta etteikö jokainen olisi jossain vaiheessa vaihdettavissa toiseen, sekä D että sub. Että vaikka mikä historia tai mitkä tunteet ovat mukana, niin kohde voi aina vaihtua mutta tarve pysyy samana. Ja sitä Tarvetta tuossa yritin kuvata.

Mutta sitä en ymmärrä, miten voi kokea taitelijavertauksen sellaiseksi ettei siinä ole tunteita? Juurikin valitsin sen vertaukseksi siksi että taiteilijan luomistarve on todella intohimoista, ja siihen käytetty energia melkein pakkomielteisen voimakas. Ja kun kirjoitin että taiteilija tarvitsee jonkun joka ymmärtää häntä ja hänen luomisentarvettaan, sekä jatkumoa, niin ei sellaista pitkän jatkumon suhdetta voi olla, ellei siinä Suhteessa ole tunteita, molemminpuolin. Mutta väitin, että itse Sessiotilanteessa, D:n päässä liikkuvat ajatukset ovat aikalailla keskittyneet itse tekemiseen, ja tunteet taas peilautuvat melko pitkälti subin tunnetiloihin.

En myöskään ymmärrä, miksi sanot että tuo vertaus soveltuisi vain satunnaisiin suhteisiin (kun juurikin ne kaksi viimeistä kohtaa alleviivaa jatkuvuuden tärkeyttä, ja rakastetuksi tulemisen tarvetta), ja intohimottomiin? Kun aiemmin kirjoitin että D käyttää subia tunteidenpurkamisvälineenä, niin mitä nautintoa siitä saisi ellei subin tunteet, ja subin ja D:n väliset kemiat olisi vahvat ja intohimoiset?

Minulla ei ollut tarkoituksena sen enempää ruveta väittelemään asiasta. En edes ole D, joten en voi ensikädentiedon pohjalta validoida yhtäkään omista teorioistani. Ne ovat juurikin vain sitä, teorioita, huomioita, se piste mihin omat oletukseni ovat tähän mennessä kehittyneet, sen pohjalta mitä itse olen kokenut. Ei mitään totuuksia. Mutta minusta on mukavaa jos jotkut saivat niistä jotain uutta näkokulmaa, ja ilahduin jokaisesta aiemmasta palautteesta (kuten myös tästä) jotka kaikki taas kehittävät tätä minun omassa päässäni rakennettua omaa kuviotani eteenpäin.

Niin, ja pakko vielä palata yhteen asiaan, josta en aiemmin kirjoittanut. Se liittyy siihen, kun kolumnissa sanottiin 'Kerro minulle miltä se tuntuu'. Eikö tuo haaste ole ihan yhtä paha meille kaikille? Oli sitten sub tai Dom, niin voiko tunteistaan ylipäätänsä kirjoittaa (ellei ole ihan Shakespeareksi syntynyt), niin että joku muu voi niitä samalla tavalla ymmärtää? Kuvaa sanoilla esim Rakkaus. Kiihotus. Orgasmi. Ainoat sanat mitä itse noihin löydän ovat vanhasta mainoksesta: niin hyvää ettei sanotuksi saa. Onneksi tunteet saa viestitettyä niiden kohteelle myös ilman sanoja. Niistä kertominen muille, tai jopa kohteelle itselleen, sanojen avulla, on vaikeampaa.

[pikkusisko]

Minäkin jo kirjoittaessani mietin, että voiko oikeasti olla tässä tunteiden läsnä- tai poissaolossa olla meidän näkemyseromme. Tämän kommenttisi perusteella niin ei varmastikaan ole, mutta me vain katsomme asiaa jotenkin aivan eri tavalla

Eikö 'tarve välineelle jonka avulla luoda taidettaan' ole juurikin sama juttu kun että 'D tuo kankaan, ja subi värit'? Ainakin yritin tuota juuri sanoa. Yksikseen pelkällä kankaalla ei voi juurikaan mitään tehdä.

Voi mennä silkkaan semantiikkaan, mutta minä olen ehdottomasti sitä ajatusta vastaan, että minä, kaikessa inhimillisyydessäni, olisin pelkkä väline, jolla joku kunnianarvoisa D saisi luoduksi omaa taidettaan. Minusta se taide ja taika tapahtuu aina vain ihmisten kohtaamisessa, ei kenenkään omassa tekemisessä.

Mutta sitä en ymmärrä, miten voi kokea taitelijavertauksen sellaiseksi ettei siinä ole tunteita? Juurikin valitsin sen vertaukseksi siksi että taiteilijan luomistarve on todella intohimoista, ja siihen käytetty energia melkein pakkomielteisen voimakas. Ja kun kirjoitin että taiteilija tarvitsee jonkun joka ymmärtää häntä ja hänen luomisentarvettaan, sekä jatkumoa, niin ei sellaista pitkän jatkumon suhdetta voi olla, ellei siinä Suhteessa ole tunteita, molemminpuolin. Mutta väitin, että itse Sessiotilanteessa, D:n päässä liikkuvat ajatukset ovat aikalailla keskittyneet itse tekemiseen, ja tunteet taas peilautuvat melko pitkälti subin tunnetiloihin.

Siinä miten aiemmin asian muotoilit, et maininnut sitä nautintoa ja tyydytystä siitä mikä on siinä hetkessä itseään toteuttaessa, etkä sitä mikä merkitys sillä on, kenen kanssa sitä on onni olla tekemässä. Minusta juuri ne tekijät ovat ensisijaisen tärkeitä. Muuten dominoinnista ja sadismista tulee lähinnä vaiva, jota täytyy päästä keinolla millä hyvänsä lievittämään. Ei niin että sinä olisit väittänyt niin, mutta minusta se menee siihen, jos ei huomioida sitä silkkaa nautintoa jonka siitä toiminnasta saa, ja sitä yhteyttä joka täytyy toiseen ihmiseen olla jotta se voi olla mahdollista. Jatkuvuuden tärkeyshän voi itsessään ilmetä hyvinkin kylmänä ja määrätietoisena toimintana, siinä että annetaan siimaa juuri sen verran ettei toinen lähde pois, vaikkei annetakaan mitään todellista syytä jäädä.

Niin, ja pakko vielä palata yhteen asiaan, josta en aiemmin kirjoittanut. Se liittyy siihen, kun kolumnissa sanottiin 'Kerro minulle miltä se tuntuu'. Eikö tuo haaste ole ihan yhtä paha meille kaikille? Oli sitten sub tai Dom, niin voiko tunteistaan ylipäätänsä kirjoittaa (ellei ole ihan Shakespeareksi syntynyt), niin että joku muu voi niitä samalla tavalla ymmärtää? Kuvaa sanoilla esim Rakkaus. Kiihotus. Orgasmi. Ainoat sanat mitä itse noihin löydän ovat vanhasta mainoksesta: niin hyvää ettei sanotuksi saa. Onneksi tunteet saa viestitettyä niiden kohteelle myös ilman sanoja. Niistä kertominen muille, tai jopa kohteelle itselleen, sanojen avulla, on vaikeampaa.

Tämä on täysin totta, paitsi ettei itse Shakespearekaan ole pystynyt siihen sen kummemmin kuin kukaan muukaan vaikka taitavasti koettikin Ei mitään inhimillistä kokemusta voi sanoilla tyhjentää, vaikka niissä itsessäänkin on sanoilla suuri merkitys. Mutta niin kauan kuin on kokemuksia, niin kauan ihminen yrittää, ja niin kauan ihminen myös nauttii ja hyötyy niistä yrityksistä, niin omistaan kuin toistenkin. Ne tuottavat nautintoa ja tuovat järkeä siihen stimulaatiotulvaan, joka meitä koko ajan huuhtoo. Niin kuin Chmlnidae tuossa aiemmin hienosti muotoili, tarinat ovat meidän tapamme saada tolkkua tästä todellisuudesta. Siksi minusta kaikki äänet ovat yhtä arvokkaita, ja kaikki hiljaisuudet vastaavasti yhtä iso menetys.

Minusta tuntuu, että me ollaan loppujen lopuksi ihan samaa mieltä, arvostetaan aivan samoja asioita, mutta keskitetään vain huomiomme eri pisteisiin ja siksi painotetaan toisenlaisia seikkoja

[Chmlnidae]

No, mun mielestä tuo taiteen luominen, oli sitten säveltämistä, maalaamista tai vaikka kirjoittamista, ei ole kovin hyvä vertaus. Taiteen tekeminen on itsessään jo niin kovin sisäänpäinlämpiävää ja individualistista toimintaa. Vaatii ennemmmin eristymistä toisista ihmisistä kuin toisen ihmisen läsnäoloa, että ainakin jo siksi koen sen "kylmänä" vertauksena.
Sitten jos otetaan sormivärit, vaikka isommassakin kimpassa, ja ruvetaan toisiamme maalailemaan ni jo tulee eri saundi (vitsivitsivitsi).


...mut muuten mulle tulee jänniä viboja tuosta erimielisyydestä...mun aivot on asennettu tällä kohdin ilmeisesti aika samoille taajuuksille pikkusiskon kanssa koska hyvin samoja ajatuksia heräsi hiz:n kirjoituksista minullekin. Olen aiemminkin tuntenut samanlaisia hiz sinun kirjoituksistasi, joku ajattelun tai tuntemisen, tai molempien tai niistä kirjoittamisen ero...olen kyllä törmännyt myös irl tämän tyyppisiin ajatuseroihin....hmmmm....vaikea kuvata nyt sanoin, tai sellaisin sanoin jotka olisivat sopivia 

Mutta hyvä lähtökohta tosiaan on se aina kaikessa kiroamisessa oikeiden sanojen löytämiseksi kokemuksille ja tunteille, ettei kukaan pysty siihen. Kurottelemme mahdotonta mutta koska olemme ihmisiä ja meillä on kyky abstraktiin ajatteluun ja symbolien käyttöön ja vahva tarve yhteyteen toistemme kanssa, jo identiteettimme kehityksen vuoksi, niin muuta vaihtoehtoa ei vain ole. Ihmisinä meille myös sanat ovat tekemistä (toisin kuin joku tässä ketjussa aiemmin väitti).

[IKRM]

Olen aina ollut sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun asian pohtiminen viedään näin pitkälle teoriassa, itse tekeminen muuttuu sivuseikaksi, ja tilalle astuu teoreettinen olotila, jossa keskusteluun ei enää osallistu osaavat tekijät, jäljellä on vain tekemistä analysoivia pohtijoita.

Vähän sama asia kuin intiaanipäällikkö, joka sanoi,  että intiaaneilla ja kristityillä on sama jumala, intiaanit vaan menee hikimajaan olemaan yhteydessä jumalansa kanssa, ja kristityt menee kirkkoon puhumaan jumalastaan.

IKRM