Baarin kannatusmaksut
Kammiovärinä yhdisti näppärästi kärsimyksen ja epäonnistumisen samaan nippuun.Oma logiikkani ontuu tässä kohtaa pahasti. En mitenkään löydä siltaa niiden kahden sanan välille.Näkisin melkeinpä niin, että jos ihminen kokee kärsivänsä ja huokailee sen johdosta mikä onkaan kaiken sen kärsimyksen tarkoitus. Vastaus siihen on: ei ole tarkoitusta.Suuressa mittakaavassa sairaus ja kuolema voi aiheuttaa kärsimystä. Pienempää on vaikka se, että ei löydä kinkyseuraa itselleen. Tai parempi olla laittamatta yksilön kärsimykselle mittaa. Jollekin sairaus voi olla pienempi huoli kuin seuranhaun löytymättömyys.Eivät nuo ole epäonnstumisen merkkejä vaikka ihminen kärsii enemmän tai vähemmän.Se on vain niin, ei mitään sen enempää. It happens.Jospa sen elämän tarkoituksen jokainen loisi itse itselleen odottamatta että se kannetaan eteen tarjottimella. Samalla hyväksyisi itsensä osana luonnon kiertokulkua. On alku ja on loppu ja sillä välillä tapahtuu kaikenlaista, sellaistakin mikä ei ole kivaa. Se on vain niin.
Mä kyllä surutta oletan kaikkien voivan sanoa toiselle jos ei kiinnosta, oli sitten suoraan päin naamaa kerrottu tai vaikka viestillä. Musta tuo nyt on vaan ihan peruskohteliaisuutta kertoa sille vastapuolelle jos ei sittenkään oikeen tunnu olevan hyvä idea tavata tai mitään. Itse kyllä sanon jos joku henkilö ei mua nappaa. Joskus ehkä jopa turhan suorasti, mutta parempi sekin kun jättää toinen ihmettelemään tuleeko treffejä vai ei. Ja kahvien päätteeksi sanon että toistekin voisi tavata jos tosiaan olen sitä mieltä. En siis anna ns. "tyhjiä lupauksia". Mun ajatusmaailmassa tuollainen "tyhjä lupaus" on toisen epäkunnioittamista ja jopa tavallaan valehtelua. Ei oikeen nosta pinnoja mun silmissä...
kun ollaan päästy kuvien vaihdon pisteelle nii ohoh toisesta ei olekaan kuulunut enää mitään. On vaan hävitty kuin pieru saharaan.
Tää tais tapahtua taas.Kauhean innokasta viestittelyä pari viikkoa ja oli jo sovittu tapaaminenkin, mutta nyt sitten täysi hiljaisuus. Eikä siis edes ehditty tavata!Joskus nuorena me naureskeltiin kaverin kanssa, että me ollaan mölökkimangeetteja. Eli kun me ilmestytään johonkin juottolaan, paikan typerimmät miehet löytää kyllä tiensä meidän pöytään, alta aikayksikön. Voisiko joku kiltti palauttaa mun uskon ihmiskuntaan ja herrasmiehiin? Että ihan viestiteltäs hetki ja sitten sä laittasit se kohteliaan viestin, että "ei mua nyt oikeastaan kiinnostakaan, mutta kivaa syksyn jatkoa." Jotenkin mä en usko, että maailma on pelkkiä käyttäytymisrajoitteisia täynnä?!?!?