Seuranhausta vol. 302890 (taas kerran)

[Nick]

Kyllä jotenkin turhauttaa, fwb seuraa löytyy, sessioseuraa löytyy, vanilijaa löytyy mut vaan ei tunnu löytyvän sitä "oikeaa".

Yhtenä ilmeisenä syynä on tietysti elämäntilanne joka rajaa vapaa-ajan määrää ja näin ollen tapaa liian vähän ja harvoin potentiaalisia naisia.
Toisena tietysti se että omat toiveet kumppanin suhteen iän myötä kasvavat ja oma markkina-arvo alenee, niiden koskaan enää kohtaamatta 

Silti uskon että elämäni blondi joka saattaa olla brunetti, löytyy vielä.

[Normandie]

Nick, tuo viestisi voisi olla minun kirjoittamani, vain toisinpäin. Minä kun niistä miehistä enemmän kumminkin tykkään

Toivokaamme, että jonakin päivänä....

[kissa]

Selvennys:

Haluan ihan näin julkisesti ilmoittaa, etten ole tässä topikissa vatvonut mitään kuviota kenenkään baarilaisen kanssa. Ihan muualta järjestyi esim. nuo maitsemani treffit. Vaikka oonkin vähän kusipää, niin en ihan niin kusipää! 

Mutta jatkakaa, täällä ei ole enää mitään nähtävää! 

[Viridian]

Nyt pitää heti alkuun tunnustaa, että mä olen niitä, jotka ei aina tajua, että toista ei kiinnosta. Kun itse olen kovin hidas tutustumaan ja syttymään ja ryntäämään asioihin, niin oletan, että muitakin hitaita on. Mulle on ihan normaalia nähdä ja sit kun sattuu olemaan taas muutenkin kulkua jonnekin, kysäistä henkilöltä josko ehtis toisille kahveille tai mitä nyt sitten oliskaan mielessä. Vaikka välissä ois mennyt kuukausia.

Niin voi olla, että multa sitten menee ohi se, että a) joku luulee, että minä en ole kiinnostunut, koska en muista pitää yhteyttä, tai sitten b) joku ihmettelee miten mä en millään tajua, että se ei ole yhtään kiinnostunut, vaan sitkeesti pakotan juomaan aina uusia kahvilitroja vaikka kaveri kaikenlisäksi juokin oikeasti teetä ja vaan kohteliaisuuttaan suostuu tapaamaan.

Mutta kaiken tämän lisäksi on vielä yksi kumma ilmiö, joka sotkee pakkaa. Nimittäin monen vanhemman subin herttainen tapa antaa Dommen soittaa, kun tarvitsee orjaa, ja välttää itse aktiivista yhteydenottamista. Että ei ahdistelisi/vonkaisi vaan Domme saisi aina päättää itse, koska haluaa tavata. Näin siis ellei ole viestiteltävänä jokin välttämätön informaatio tyyliin: "Rutto iski enkä ehkä kykene tulemaan imuroimaan hellasi taustaa huomenna, voisitko antaa uuden mahdollisen ajan siltä varalta, että jään henkiin". Yritä siinä sitten pähkäillä, haluaako henkilö oikeasti olla tekemisissä, kun ainut keino saada yhteys on olla aina itse se, joka viheltää koirapilliin. Tosin tähän olen tehnyt itselleni säännön, että jos henkilö on sitä ikäluokkaa, joka muistaa KC:n bileet, ja kuulostaa ilahtuneelta aina kun sitten muistaa hänelle soittaa, niin luotan hänen kykyynsä alkaa tappaa isoäitejään läjäpäin jos ei kehtaakaan sanoa, että kyyti ei miellytä.

Niin ja se kemia jota joko oli tai ei ollut. Ei sitä vaan aina tiedä. Sessiokemiaa ei tiedä ellei tuttuus ole sillä tasolla, että sessio tehdään edes puoliksi tosissaan, ja tuttuuteen ei pääse kuin tutustumalla... jostain se sitkeys tutustella on revittävä vaikkei voi olla varma lähteekö asiat lentoon vai ei. Eikä sitä aina tiedä sessioistakaan ennenkuin ajan kanssa... Nimimerkillä pelkään antaa mennä, ellen ole varma, että toinen sekä kestää, että haluaa kestää minua silloin, kun olen niin truu kuin osaan. Siksi kai alussa kaikki on aina säätämistä ja tuntua siitä, ettei saa oikeaa otetta henkilöön tai siihen mitä haluaisi toisen kokevan tai ymmärtävän itsestään tai minusta. Ja eipä ihme, siinä kohtaa se toinen voi sit hiippailla takavasemmalle pettyneenä. Tai väliin iskee se maailman ihmeellisin olento jonka kanssa kortit on katsottava, ja joka on aina perin monogaaminen.

Mutta kaikesta huolimatta. Olen onnistunut löytämään ihania ihmisiä, jotka suostuvat mun kanssa sessioimaan, alussa yhdessä harjoitellen ja myöhemmin ehkä jopa molemmille jonkinlaista tyydytystä tuottaen. Suhteista ja sessioinneista on monenlaista huvia, yhden kanssa yhdenlaista, toisen kanssa toisenlaista, aina huimaa tai hurjaa tai leppoisaa tai planeettoja siirtävää. Kun lopputuloksena on mahdollisuus moiseen, onko mikään seuranhaun vaiva tai rasite oikeasti liikaa?

Vir, kömpelö epäpeluri

[-katy-]

En tiedä onko tämä nettimaailma ja rajattomat kumppanin etsimismahdollisuudet vaikuttaneet ihmisten käytökseen ja ajatuksiin siitä miten on ok kohdella toista. Maailmasta kun löytyy aina mielenkiintoisia ihmisiä ja onko sitä ihan täydellistä välttämättä olemassakaan? Itse haluaisin ajatella, että jos on muutamia kertoja tavattu ja paljon on oltu muutoin yhteydessä, niin olisi ihan toisen kunnioittamista sanoa suoraan kun kiinnostus loppuu, eikä esimerkiksi vaan kadota maan pinnalta täysin yllättäen.

Pelkän viestittelyn laantumisen voin ymmärtää jotenkin paremmin.. Olisi ihana sanoa, että itse olen aina rehellinen, enkä jätä vastaamatta, mutta jotenkin tarkoittamatta sen ihmeempiä viestittely voi lakata. Ehkä pitäisin periaatteenani sitä, että jos tyypin nro löytyy mun luurista niin silloin on oikein toista kohtaan kertoa, jos tilanne muuttuu. Tilanne, jossa jää itse tyhjän päälle, eikä ymmärrä yhtään mitä tapahtui ja missä meni vikaan, on maailman kamalin. Nykyään on kun niin helppoa vaikka painella sitä "estä"-nappia..

Tämän sekavan kirjoitukseni pointti on se, että vaikkei enää kiinnostaisikaan, niin toista tulisi kohdella kunnioittavasti, vaikka se olisikin ikävää. Selitys on kuitenkin aina parempi kuin ei selitystä.

On tuosta netin vaikutuksesta varmaan jo tehty vähän tutkimustakin,johon en tosin ole perehtynyt- voinut omien havaintojen ja kokemusten perusteella kuitenkin jotain hahmotella ja arvella.

Nykyään puhutaan mm. hahmoista ja täälläkin me olemme nimimerkkejä ja hahmoja- kasa mielikuvia,varsinkin jos ei olla tavattu naamatusten koskaan.
Vieläkin tuntuu olevan muodikkaita ohjelmat ja ,mikä se sana olikaan..ööö,äää,formaatit,joissa hahmot laitetaan kilpailemaan ja sitten on ihanaa aina lempata joku pois-sitä ennen on syytä olla mahdollisimman vittumainen ja yleisö saa kommentoida,buuata,taputtaa tai mitä ikinä keksiikään. Olisko nää niitä nykyajan gladiaattoritaisteluja,mutta kyseessä onkin ihmisuhdetaistelut ja sitten voi 7 päivää lehdestä lukea loput aina joka viikko. Kuka kelpasi, kuka ei kelvannut,kuka hässi ketä, kuka jäi lehdelle soittelemaan.
Rinnakkain kulkee jokin kummallinen toiseusmaailma, jolla ei ole taviksen kanssa mitään tekemistä-paitsi ellei tavis ala elämään sitä fantasiamaailmaa,vaikka edes yleisönä.

Hahmoilla ei ole tunteita,eikä omia ajatuksia,mutta hahmoilla on se Markkina-arvo, herramunjee. Joutaisiko tässä ihan itsekin kasvamaan uudelleen kansakoulun penkille,tilanteeseen missä ei ole enää mitään hahmoja eikä fantasiointeja,vaan ihan vaikka ankara kansakoulun opettaja karttakepin kanssa.  Eihän tää netti ynnä some ole auttanut ihmisiä yhtään vaan päinvastoin tehnyt asioista tuhat kertaa vaikeampia. Jopa jonkinlaisen vankilan josta ei pääse pois. Nytkin miljoonat ihmiset paukuttavat yksin näppäimistöä ja me täällä ja ihmetellään, että missä vika kun ei suksi luista 

Mutta että: Viihdettä pittää olla ihmisellä

[Chmlnidae]

Jepjepp määrittele termi "kunnioittava". Aika laaja taitaa olla käsite vaikka rajattaisiin ihan suomenkieliseen kulttuuriinkin.

Noin yleisesti ottaen ei ehkä voida ruveta - tai voidaan, tietty, mutta onnistumismahdollisuudet only heaven knows - laatimaan sääntöjä "kuinka kuuluu toimia seuranhaussa".

Elämä on kärsimystä, myös. Totuus ei pala tulessakaan ja niin kauan kuin on yksilöllisiä haluja on kärsimystä ja tuskaa. Se on hyvä niin. Osoite jossa sille kannattaa jotakin tehdä on siellä totuudellisessa oman mielen tutkiskelussa.

Ja olen myös näitä "hitaita", tosin sillä varauksella että yritän pitää väylän sinne omaan gut instinctiin avoinna ja joskus sieltä tuleva viesti on hyvin nopea ja tarkka.

Joskus, aika usein, kun seuraa ihmisiä ja heidän suhteilujaan, niin tulee vaikutelma että jokainen kulkee kuin se kuuluisa sika säkissä kuljettaen sitä oman elämänsä tarkoitusta ja haluaa ojentaa sen jollekin toiselle heppoisten omien mielikuviensa pohjalta ja olettaa ja odottaa että toinen hyväksyy tarjouksen noin vain niiden myös omien heppoisten mielikuviensa pohjalta.
Kannattaa kuitenkin ehkä poltella ne olkinaiset ja -miehet ja -ihmiset, vaikka olki kerrallaan. Kärsimys on hyvä bensa niille liekeille.

Ja ei kukaan aikuinen ole velvollinen perustelemaan ei:tään toiselle aikuiselle. Ja se ei voi tulla missä vaiheessa suhdetta vain. Ja myös monella eri tavalla. Kommunikointi on vaikea laji.

[NewGirl]

Jepjepp määrittele termi "kunnioittava". Aika laaja taitaa olla käsite vaikka rajattaisiin ihan suomenkieliseen kulttuuriinkin.

Noin yleisesti ottaen ei ehkä voida ruveta - tai voidaan, tietty, mutta onnistumismahdollisuudet only heaven knows - laatimaan sääntöjä "kuinka kuuluu toimia seuranhaussa".

Elämä on kärsimystä, myös. Totuus ei pala tulessakaan ja niin kauan kuin on yksilöllisiä haluja on kärsimystä ja tuskaa. Se on hyvä niin. Osoite jossa sille kannattaa jotakin tehdä on siellä totuudellisessa oman mielen tutkiskelussa.

Ja olen myös näitä "hitaita", tosin sillä varauksella että yritän pitää väylän sinne omaan gut instinctiin avoinna ja joskus sieltä tuleva viesti on hyvin nopea ja tarkka.

Joskus, aika usein, kun seuraa ihmisiä ja heidän suhteilujaan, niin tulee vaikutelma että jokainen kulkee kuin se kuuluisa sika säkissä kuljettaen sitä oman elämänsä tarkoitusta ja haluaa ojentaa sen jollekin toiselle heppoisten omien mielikuviensa pohjalta ja olettaa ja odottaa että toinen hyväksyy tarjouksen noin vain niiden myös omien heppoisten mielikuviensa pohjalta.
Kannattaa kuitenkin ehkä poltella ne olkinaiset ja -miehet ja -ihmiset, vaikka olki kerrallaan. Kärsimys on hyvä bensa niille liekeille.

Ja ei kukaan aikuinen ole velvollinen perustelemaan ei:tään toiselle aikuiselle. Ja se ei voi tulla missä vaiheessa suhdetta vain. Ja myös monella eri tavalla. Kommunikointi on vaikea laji.

Okei, mä oon kyllä eri mieltä tuosta, että kukaan ei ole velvollinen perustelemaan toiselle. Tässä tullaan taas siihen eroon onko kysymys vaikka kirjoittelusta vai tapailusta, joka on jatkunut pidempään ja loppuu kuin seinään. Tämmösessä tapailussa mun mielestä kyllä toinen olisi "velvollinen" kertomaan toiselle, jos kiinnostus loppuu. Ei siinä tarvitse mitään syvä-analyysia antaa, mutta ihan vaikka viesti, että kiitos, mutta ei kiitos, riittää. Se, että vaan katoaa mystisesti on edelleen musta hirvein tapa. Useinhan näissä on kyllä merkit nähtävissä, että kiinnostus on hiipumassa, mutta joskus se voi tulla myös täysin puskista. En tiiä.. hankalia juttuja, joissa itsekin voisi usein toimia fiksummin.

Kunnioittavan määrittelisin siten, että kaikilla on arvo, ketään ei voi kohdella miten sattuu ja ikävissä tilanteissa ei tarvitse tieten tahtoen toimia tavalla, jonka tietää toista vielä enemmän satuttavan (olettaen, että tietää).

[Chmlnidae]

Jepjepp määrittele termi "kunnioittava". Aika laaja taitaa olla käsite vaikka rajattaisiin ihan suomenkieliseen kulttuuriinkin.

Noin yleisesti ottaen ei ehkä voida ruveta - tai voidaan, tietty, mutta onnistumismahdollisuudet only heaven knows - laatimaan sääntöjä "kuinka kuuluu toimia seuranhaussa".

Elämä on kärsimystä, myös. Totuus ei pala tulessakaan ja niin kauan kuin on yksilöllisiä haluja on kärsimystä ja tuskaa. Se on hyvä niin. Osoite jossa sille kannattaa jotakin tehdä on siellä totuudellisessa oman mielen tutkiskelussa.

Ja olen myös näitä "hitaita", tosin sillä varauksella että yritän pitää väylän sinne omaan gut instinctiin avoinna ja joskus sieltä tuleva viesti on hyvin nopea ja tarkka.

Joskus, aika usein, kun seuraa ihmisiä ja heidän suhteilujaan, niin tulee vaikutelma että jokainen kulkee kuin se kuuluisa sika säkissä kuljettaen sitä oman elämänsä tarkoitusta ja haluaa ojentaa sen jollekin toiselle heppoisten omien mielikuviensa pohjalta ja olettaa ja odottaa että toinen hyväksyy tarjouksen noin vain niiden myös omien heppoisten mielikuviensa pohjalta.
Kannattaa kuitenkin ehkä poltella ne olkinaiset ja -miehet ja -ihmiset, vaikka olki kerrallaan. Kärsimys on hyvä bensa niille liekeille.

Ja ei kukaan aikuinen ole velvollinen perustelemaan ei:tään toiselle aikuiselle. Ja se ei voi tulla missä vaiheessa suhdetta vain. Ja myös monella eri tavalla. Kommunikointi on vaikea laji.

Okei, mä oon kyllä eri mieltä tuosta, että kukaan ei ole velvollinen perustelemaan toiselle. Tässä tullaan taas siihen eroon onko kysymys vaikka kirjoittelusta vai tapailusta, joka on jatkunut pidempään ja loppuu kuin seinään. Tämmösessä tapailussa mun mielestä kyllä toinen olisi "velvollinen" kertomaan toiselle, jos kiinnostus loppuu. Ei siinä tarvitse mitään syvä-analyysia antaa, mutta ihan vaikka viesti, että kiitos, mutta ei kiitos, riittää. Se, että vaan katoaa mystisesti on edelleen musta hirvein tapa. Useinhan näissä on kyllä merkit nähtävissä, että kiinnostus on hiipumassa, mutta joskus se voi tulla myös täysin puskista. En tiiä.. hankalia juttuja, joissa itsekin voisi usein toimia fiksummin.

Kunnioittavan määrittelisin siten, että kaikilla on arvo, ketään ei voi kohdella miten sattuu ja ikävissä tilanteissa ei tarvitse tieten tahtoen toimia tavalla, jonka tietää toista vielä enemmän satuttavan (olettaen, että tietää).

[Loc]

Hyviin tapoihin se kuitenkin kuuluu. Ja itseni harrastamissa suhdesyvyyksissä hyvät tavat ohitetaan niin monta kertaa syvemmältä että ne pitää olla hallussa ennen kuin astutaan eteenpäin. Muuten töykeään sattuu. Ja sattumisesta saa syyttää vain itseään kun on aloittanut toisen satuttamisen. Lähinnä suosittelen. Ei toki ole kellekään mikään pakko.

[Dante79]

Hyvää keskustelua

Oma fiilis on että nää nettideittailun ja deittailun tapakulttuurit muodostuu lähinnä orgaanisesti sen mukaan miten itseä on kohdeltu ja sitä kautta oppii miten muut olettaa että heitä kohdeltaisiin. Oma kokemus on että katoamisten takia loukkaantumisilta säästyy parhaiten kun vaan säätää odotuksensa matalammalle ja ottaa lähtökohdaksi sen että se vaan on normi nykyjään.

Loukkaantumisten sijaan pessimistinä voi aina silloin tällöin yllättyä iloisesti kun joku onkin kohtelias.

[Senshi]

Meneekö nyt sitten osa aiheen vierestä, mutta kun pitkästä aikaa tuli palo kirjoittaa jotain tänne foorumille, niin tässä sitä nyt tulee:

Kun vähän aikaa sitten tuli harrastettua deitti-ilmoittelua ja ilmoitusten lukemista netissä, tuli myös paljon ajatuksia aiheeseen liittyen. Tein kattavat ja asialliset ilmoitukset pariin eri paikkaan, mm tähän foorumiin. Vastauksia sain pitkällä aikavälillä muistaakseni pari. Muistaakseni yksi vastaus johti viestittelyyn ja lyhyeen tutustumiseen, muut vastaukset olivat lähinnä kannustavia sanoja. BDSM-baarin ulkopuolella yhteydenottoja oli nolla. Olisin kokenut deitti-ilmoitukseni melko samantekeväksi, jos en olisi ollut itse aktiivinen ja selannut muiden ilmoituksia ja profiileja.

Kirjoitin täällä ja muilla foorumeilla suht paljon muille deittailijoille ja heille, joilla suhdestatus näytti sitä, että he voisivat etsiä seuraa. Kirjoitin asiallisesti ja osin heidän ilmoituksensa kohtiin liittyen. Viestien kirjoittelu kesti yleensä 20-30 min/kpl, koska tiesin, että copy-paste -viestit ja yhden rivin kyselyt olisivat todella turhia. Vastauksia tuli vaihtelevasti. Sanoisin, että noin 25% viesteistäni sai vastauksen. Vähintään sellaisen, että kiitos, mutta ei kiitos. Sekin oli hyvä. Sekin oli vastaus. BDSM-baarissa vastausprosentti taisi kuitenkin olla isoin.

Itse "deittaamiseen" johti muut tekijät, kuin deitti-ilmoitus. Pari kertaa tapasin jonkun sillä pohjalla, että olin jutellut viesteillä niitä näitä sillä ajatuksella, että hienoa on, jos vaikka löytyisi uusi ystävä. Tapasin muutaman ihmisen ihan muuten vaan. Useimmiten tapaaminen meni ihan hyvin juttelemalla niitä näitä ja homma ei mennyt koskaan deittailuiksi. Sain pari uutta ystävää / hyvänpäiväntuttua. Hienoja uusia tuttavuuksia, vaikka kyllä tunnustankin, että luokattoman vähän olen pitänyt kaverisuhteita yllä.

Se, mikä sitten johti itse deittaamiseen, oli kärsivällisyys ja kirjoittamiseen panostaminen. Deittailu vei aikaa. Piti osoittaa olevansa kiinnostunut ja piti käyttää aikaa koneella näpyttelyyn. Tavatessa piti olla ilman paineita. Sopivasti kiinnostusta, mutta ei tavoitetta. Ei sillä ajatuksella, että tässä olisi tuleva kumppani tai tässä olisi uusi kaveri. Piti vaan mennä sillä fiiliksellä, että ehkä siinä tavataan vain yksi ilta. Asenne noin about "ei mitään hävittävää, mutta jos jollain tavalla ajatukset kohtaa, kaikki on plussaa".

Minullakin on omat luuloni, miksi hiljaisia ihmisiä ja feidaajia on niin paljon. Ainakin naisten osalta tiedän, että roskapostia tulee. Vaikka profiilissa lukisi varattua tai mitä vaan, joku kyselee niitä näitä, heittää härskiä läppää tai pyytää heti potkimaan palleille. Jos noita viestejä pukkaa 20-50kpl päivässä, niin morjens. Ei välttämättä jaksa lukea sitä yhtä asiallista viestiä sieltä välistä. Sinne se hukkuu. Toisaalta nettideittailussa, josko koko maailmassa, vaatimustaso on nykyään kova. Deittiseuralta vaaditaan paljon. Raketti-insinöörin paperit tai jalkapallon kokoinen haba eivät riitä naisille (joo, sorry traditionaalinen heteroesimerkki). Riittääkö sitten miehille, jos naisen kroppa ei ole missin mittojen suositusluvuissa (sorry taas, ks edelliset sulkeet)? Seuralaisen pitäisi olla juuri siihen muottiin sopiva, jonka hakija on valanut. Poikkeuksia voi tehdä vain vähän. Jos paljastuu yksi ei-mieleinen asia, homma voi kariutua jo siihen ja hiljaisuus laskeutuu. Useassa paikassa homma tuntui pintaliidolta. Etsitään täydellisyyttä, ja kun sitä ei ole, jäädään sitä odottamaan.

Haluavatko nykyään ihmiset loppujen lopuksi tutustua uusiin ihmisiin? Vai pelätäänkö, että uusi tuttavuus voi olla erilainen, kuin itse on?

Viesteihin vastaaminen edes yhdellä lauseella on peruskohteliaisuus ainakin, jos viesti on asiallinen. Vastaamatta jättäminen voi olla merkki kiinnostuksen puutteesta, unohduksesta, epäaktiivisuudesta foorumilla tms. Mutta useimmiten lähestyjä turhautuu, kun ei saa vastausta. Ymmärrän sen hyvin. Deittailussa ollaan mukana siksi, että deittailtaisiin. Ei passiivisena kuvajaisena. Voi toki olla, että kaikkiin kymmeniin viesteihin ei jaksa vastata päivittäin. Mutta siitäkin voi mainita profiilissaan.

Jos tapaamiseen asti mennään, niin rohkeus on hyve. Menee sitten vaikka tapaamaan vain sen yhden kerran, jos niin on luvannut. Mutta toisen odottamaan jättäminen on törkeää. Minkäs teet moiselle, tai viesteihin vastaamattomuudelle. Ei kukaan vaadi vastaamaan mitään. Kannattaa vaan itse jättää moiset omaan rauhaansa ja keskittyä positiivisesti uuteen yritykseen.

Loppujen lopuksi sen verran on hyvä olla pokkaa, että jos deittailuun lähtee, voi sanoa myös kohteliaasti ei. Ja sama homma toisin päin, eli jos joku sanoo ei, pitää olla pokkaa todeta, että homma ok, jatketaan etsintää.

Olipa tämä aiheesta tai sen vierestä, toivon deittailijoille onnea etsintöihin 

[Chmlnidae]

Aina on ok keskustella siitä mikä kuuluu hyviin käytöstapoihin mikä ei. Mutta usein vain on niin että ihmiset tulkitsevat tilanteita ja toisiaan väärin. Tai en tiedä onko oikein sanoa että "väärin", sillä kaikelle käyttäytymiselle on olemassa selityksensä ne vain eivät aina ole nähtävissä tulkitsijalle (ehkä ei edes tietoisia tulkittavalle), eivätkä ymmärrettävissä näin ollen.
Siksi olisi mielestäni terveellistä olla asettamatta omasta näkökulmasta tiukkoja kriteereitä mikä on "oikein" ja "kuuluu", saati että mennään tekemään nopeita johtopäätöksiä että joku on "kusipää" tai "urpo" tai "sosiaalisesti vammainen". Ainakaan jos ei ole edes sen vertaa tehnyt että on ystävällisesti tiedustellut että kuinka on asioiden laita. Ihmiset kun hahmottavat niin oman kuin toistensa käyttäytymisen aina subjektiivisesti värittyen.
Itselleni aina särähtää korvaan jos ruvetaan laatimaan listoja ja säädöksiä huutoäänestyksillä kun on omaan nahkaan tullut joku naarmu eikä ole kuin se toinen (tai yksi) puolisko tilanteesta selvityksessä.
Jotenkin haluaisin ajatella mieluummin että aika harva ihminen haluaa tieten tahtoan satuttaa toista ei-konsensuaalisesti, ja sitten jos sellaiseen törmää niin terveemmällä mielellä varustettu henkilö osaa ottaa askeleen sivummalle ja antaa olla. Siksi suosittelen armollisuutta lähtökohdaksi muihin ihmisiin, varsinkin sellaisiin joita ei edes ole kovin kauaa tuntenut.

Samoin toisen "asiallinen" voi olla toisen "törkeä", tai toisen "kiinnostunut" toisen "tylsä". Niin että jos kohtaa hiljaisuutta niin ei kannata ottaa niin kovin henkilökohtaisesti; ehkä lähestytty vain teki toisenlaisen päätelmän saamastaan viestistä.
Eli sen lisäksi että tulisi voida ilmaista itseään omasta mielestä sopivalla tavalla on osattava antaa myös toisille mahdollisuus samaan. Ei voi lähteä määräämään että juuri minun näkemykseni asiasta on se tismalleen oikea ja korrekti. Aina tulee erimielisyyksiä kun ihmiset ovat vuorovaikutuksessa. Eikä se tarkoitus ole aina nimenomaisesti satuttaa vaikka sattuisikin.

Niin ja sellainen lisäys vielä tuonne jo aiempaan: että "kunnioittava" on erittäin kulttuurisidonnainen käsite. Kaikenlainen siihen liittyvä ympäripyöreä ihmisarvomäärittely samoin. Usein ihmiset käyttävät kovin laajoja termejä ja käytännön merkitys on jopa vastakkainen eri konteksteissa. Siksi on aika turhaa pyöritellä kyseisenlaista terminologiaa eri normitusten ja sääntöjen laadinnan puitteissa. Parempi pysyä konkreettisessa sanastossa (eli se "kusipää" on minun mielestäni sellaista ihmisarvoa kunnioittamatonta terminologiaa lähes itselle tuntemattomista lajitovereista käytettäessä).

Sit vielä toinen lisäys. Olen aika usein tullut törmänneeksi, varsinkin joskus muinoin, ihmisiin joilla on kova halua muokata ympäristöstään itselleen sopivaa "niin että kaikkien olisi mukavampi olla". Tässä kohdin tähtisateet ja hoosianna rupeavat välkkymään ja kaikumaan pääkopassani sillä valmistaudun kohtaamaan taas yhden tämän maapallon varajeesuksista ja äititeresoista. Sellaisen jolle omien tunteiden käsittely on jotenkin jäänyt alle teini-ikäisenkin asteelle ja tarvitaan pumpulia ja vaahtokarkkia ettei todellisuus vain olisi liian todellinen ja traumatisoiva. Eli juuri sellaisia läheisriippuvaisia (usein) jotka haluavat toiset ihmiset omien kehittymättömien tunteittensa ja vauvanpyllyisten egojensa turvatyynyiksi. Pidän tuon tyyppisiä ihmisiä suurimpana haittana oikeasti vapaalle ja kunnioittavalle ihmisyydelle.

[Louhi]

Aina on ok keskustella siitä mikä kuuluu hyviin käytöstapoihin mikä ei. Mutta usein vain on niin että ihmiset tulkitsevat tilanteita ja toisiaan väärin. Tai en tiedä onko oikein sanoa että "väärin", sillä kaikelle käyttäytymiselle on olemassa selityksensä ne vain eivät aina ole nähtävissä tulkitsijalle (ehkä ei edes tietoisia tulkittavalle), eivätkä ymmärrettävissä näin ollen.
Siksi olisi mielestäni terveellistä olla asettamatta omasta näkökulmasta tiukkoja kriteereitä mikä on "oikein" ja "kuuluu", saati että mennään tekemään nopeita johtopäätöksiä että joku on "kusipää" tai "urpo" tai "sosiaalisesti vammainen". Ainakaan jos ei ole edes sen vertaa tehnyt että on ystävällisesti tiedustellut että kuinka on asioiden laita. Ihmiset kun hahmottavat niin oman kuin toistensa käyttäytymisen aina subjektiivisesti värittyen.
Itselleni aina särähtää korvaan jos ruvetaan laatimaan listoja ja säädöksiä huutoäänestyksillä kun on omaan nahkaan tullut joku naarmu eikä ole kuin se toinen (tai yksi) puolisko tilanteesta selvityksessä.

Hyviä huomioita, eikä pelkästään siksi, että minä arvatenkin lukeudun sellaisiin "sosiaalisesti vammaisiin" tapauksiin! On jokseenkin arveluttavaa, ehkä vähän itseriittoistakin, pitää omaa toimintatapaansa siinä määrin yleispätevänä ja objektiivisesti arvioiden oikeana, että uskaltaa sen pohjalta tuomita kaikki muut käytösmallit huonoina, epäkohteliaina tai väärinä. Vielä en ole lakannut hämmästelemästä sitä, mistä sellainen itsevarmuus lausua asioiden ainoa oikea laita oikein kumpuaa?

Ei sillä, ettenkö itsekin pitäisi joitakin sosiaalisia normeja tavallaan itsestäänselvästi pätevinä, mutta tällaisten useiden mielestä tulkinnanvaraisten kysymysten (sillä tavalla tulkinnanvaraisten, ettei tämäkään keskustelu sopivasta tavasta toimia ole mitenkään yksimielinen) osalta kannattaisi itse kunkin (myös/etenkin meidän sosiaalisesti vammaisten) pohtia, millä tavalla se joku toinen ehkä haluaisi tulla kohdatuksi, tai jotain. Esimerkiksi kun tässä keskustelussa on jaettu näitä suoraa puhetta ylistäviä kokemuksia, niin todettakoon, että minusta ja minuun kohdistettuna hidas feidaaminen on paljon suoraa puhetta kivempi tapa tulla torjutuksi. Siis paljon kivempi, mutta en mä siltikään ole leimaamassa kaikkia "Ei kiitos" -viestien lähettäjiä törkimyksiksi.

[Underworld]

se on se itseluottamus. Jos päättää ja uskoo saavansa mitä haluaa, se tapahtuu, jos toive murehtia epäonnistumista on vahvempi, se voittaa.

"Do or do not, there's no try." -Yoda

[-katy-]

Kari Kuula on tiennyt kertoa tästäkin totuuden- http://www.karikuula.com/30

Tiukasti luonnontieteellisen maailmankuvan sisällä kärsimyksen ongelmaa ei synny. Luonnontieteiden näkökulmasta katsottuna maailmassa ei ole hyvyyden, kauneuden tai päämäärähakuisuuden periaatetta, jotka kyseenalaistuisivat, kun yksittäinen ihminen kärsii.

Luonnolla ei ole arvoja tai päämäärää. Yksilöiden kärsimys on sille yhdentekevää. Monet eläimet jauhetaan ravintoketjun hampaissa toisten ruoaksi. Luonto ei sure tai iloitse kun yksilöt ja lajit tuhoutuvat ja uusia syntyy. Jos ihmiskunnan lyhyt historia päättyisi muutaman sadan vuoden kuluttua vaikkapa ekokatastrofiin, luonnontieteen näkökulmasta ei ole aihetta suureen maailmankatsomukselliseen ihmettelyyn. Eliölajeja on aina kuollut sukupuuttoon ja uusia on kehittynyt tilalle.

Eli yksilön kärsimys on Kuulan mielestä yhdentekevää-koska ei osaa kertoa tuolle vasta-argumenttia- Jännää että yliopistoissa ko. henkilöt saavat vaikkapa tohtorin tai professorin paperit

"Yritä typerys,epäonnistut kuitenkin"-voisi olla suuren kristityn tiedemiehen kommentti

Itseäni siis lähinnä vituttaa ns. suuret elämänviisaudet- jos nyt jumalauta koittaisi itse ymmärtää objektiivisesti jostain jotain- aika heikkoa on edelleen-