Kuuromykkä kellonsoittaja

[Kolumnisti]

Kuuromykkä kellonsoittaja

Olen joskus keskustellut lapsuusmuistoista ihmisen kanssa, jonka vanhemmat olivat alkoholisteja. Hän kyllä jossain sivulauseessa heikkona hetkenään myönsi, että paremminkin olisi voinut olla. Mutta pääsanoma, äänekäs sanoma, oli tämä: ”Minusta tuli vahva ja omatoiminen, kun jouduin pienestä pitäen hoitamaan pikkusiskoa ja hakemaan meille itse kaupasta ruokaa”.
 
Ihmismieli kuulemma toimii näin. Jos se, kuka tekee väärin, on itselle tärkeä ja rakas, muistetaan asiat parhain päin. Tässä kohtaa sivullinen kyllä tietää, että kyseiset vanhemmat eivät hoitaneet hommaansa kuten piti. Mutta edes silloin, kun asia ei vielä ollut lapsuusmuisto vaan jonkun jokapäiväistä todellisuutta, asiaan ei puututtu. Ei ole tapana puuttua.

Entäs sitten kinkysuhteet, eikös se mennyt niin, että jos kumpikaan ei sano turvasanaa tai kävele ulos ovesta, kaikki on hienosti?

Esimerkki. Nainen tulee miehen luo kylään, sessioimaan, suunnilleen toista kertaa. Nainen antaa laittaa pannan kaulaansa, ja seuraavien ajanjaksojen aikana häntä tukehdutetaan, piiskataan ja piinataan, kuten oli etukäteen sovittu. Nainen uskoo, että jos hän on tarpeeksi hyvä sub, hän saa lopussa huolenpitoa ja nautinnollista seksiä. Lopulta mies käskee naisen asettumaan selälleen naitavaksi. Nainen korjaa päällään olevaa sukkanauhaliiviä (omasta mielestään kaunista ja seksikästä asustetta runsasmuotoisen, kauniin ja seksikkään naisen iholla) parempaan asentoon. Mies sähähtää kylmästi: ”Läskejäsikö piilottelet?”, nousee päälle ja hoitaa oman laukeamisensa koskematta naiseen muuten ollenkaan. Nainen poistuu aikanaan, turvasanaa ei sanottu. Kaikki hyvin.

No, omalla kohdallani olisin loukkaantunut, että ainut ei-käskyttävä lause olisi tuollainen. Voi olla, että toinen osapuolikin olisi jäänyt vaille. Mutta olen todella huono sub. Tämä sub oli parempi. Hän kertoi, kuinka se hetki sai hänet tajuamaan, että hän on läski, ja että Master haluaa tukea hänen painonhallintaansa. Ja monta kiloa oli jo lähtenyt, kun ei oikein ollut ruoka maistunut. Tuo leikkisuhde jatkui vain jokusen session verran, sen sijaan paino putosi pidemmän aikaa ruokahaluttomalta, mutta kiitolliselta subilta.

Paha kello kuului tällä kertaa kauas, koska kellonsoittaja ei itse kuullut säröä vaan jakoi tarinaansa. Tai, kuten toivon, kuuli, mutta uskalsi sillä tavalla kertoa tarinansa ilman, että muut pääsisivät sanomaan, että olet huono sub. Useimmiten tuo parhain päin selittäminen aiheuttaa sen, että kello jää soittamatta kokonaan.

Valitsin esimerkin, jonka tiesin, ja johon osasin samaistua. Naissubi ei ollut tarinassa siksi, että he olisivat ainoita, joille näitä henkisen vesurin heiluttajia osuu kohdalle. Vaan ehkä siksi, että heille yhteisömme suo edes hienosti kiertäen mahdollisuuden kertoa henkisistä kolhuistaan ja toivoa, että joku tukee siinä, mitä oman itsen pitäisi rohjeta tehdä asialle. Mutta kuinka mykkiä ovatkaan subimiehet, jotka pelkäävät leimautuvansa vaikeiksi jos valittavat. Tai fetisistit, jotka alkavat helposti itsekin uskoa olevansa niin outoja, ettei heidän tunteistaan ole väliä. Tai dominoiva, jonka oma vika se on, jos toinen ei pysy kurissa vaan ilkeilee?

Kannustaako yhteisömme, että uskaltaisimme sanoa sille, joka haavoittaa itseä, että tuo tuntui minusta pahalta? Riippumatta siitä, kenellä on valta, ja kuuluuko suhteeseen sitä kivaa nöyryttämistä. Julkisivu kunnossa, tukka hyvin. Halutaanko luoda uskoa, että ihminen on arvokas ja haavoittaminen ei ole leikin tarkoitus, ei myöskään henkinen murustaminen, vaikka se toinen kuvittelisi pystyvänsä kokoamaan palaset entistä hienommaksi luomukseksi?

Ja entäs ne hyvät kellot. Olemmeko me kuuroja, vai ovatko kellonsoittajat mykkiä?



Vir

ps. Viimeisin oma kolhuni liittyi siihen, että vuosienkaan leikkisuhde ei jollekin kelpaa siihen, että voisin tulla esitellyksi ystävänä saati rakkaana muille kuin kinkytuttaville. Minusta ei ole kivaa olla epämääräistä hävettävää seuraa. Mutta sain kerrottua, että tilanne sattuu minuun. Annettua toiselle mahdollisuuden yrittää muuttua. Itsekin haluaisin sen mahdollisuuden, silloin kun olen itse se, joka viilsi sanoin tai teoin.

[Ms. M]

Hieno teksti. Kiitos.

[vorona]

Word.

[ice_cube]

Post scriptum kolahti minulle erityisesti 
En minäkään halua olla kenenkään likainen salaisuus.
Upeaa, että uskalsit ottaa asian puheeksi. Vaikeneminen ei ole aina kultaa.

[balthazar]

Hieno kirjoitus, suoraan asian ytimestä, arvostan

[LegendaM]

kun jouduin pienestä pitäen hoitamaan pikkusiskoa

1) Minä hoitelisin mielelläni käyttäjää pikkusisko.

2)Olen samaa mieltä hyvän ja huonon kellon soiton tarpeellisuudesta, mutta toinen puoli siinä on sitten rajanveto missä vaiheessa kelloa pitäisi soittaa ja kumpaa. Yhden ihmisen katastrofi voi olla toiselle taivas. (Itse vielä uutena tulokkaana olen suosinut session päätteeksi palautekeskustelua jotta pystyn oppimaan paremmin.)

Kuinka monessa tapauksessa kyseessä on oikeasti ns. vaarallinen dominoiva ja kuinka monessa lähinnä toisilleen sopimattomat ihmiset?

[pisuM]

Puuttumisen kynnys on aina näissä asioissa melkoisen korkea.

Oli sitten kyseessä selkeästi ulkopuolisenkin nähtävissä oleva alkoholismista aiheutuva kyvyttömyys
vastata läheistensä hoidosta tahi vaikka kinky bileissä liiallisuuksiin menevä meininki.

Kerran olen itsekin joutunut puuttumaan bileissä erään törkimyksen tapaukseen,
josta tuo törkimys sai jälkeenpäin sitten kuulla ansaitusti naisväeltä kunniansa moneen kertaan. 

Oikein pahoja tapauksia on tunnetusti päätynyt myös vankilaan.

Yhteisöissä avoimuus ja ns. leimaaminen yleensä auttaa ja panee suitsia ei toivotulle käytökselle
tai eristää ainakin ne joukkoon sopimattomat - siihen on uskominen.

---

Tunteiden loukkaaminen on jo vaikeampi kysymys. Aina toinen ei edes ymmärrä loukkaavansa, ainakin itsellläni on sellainen vika.
Lääke? Ehdottaisin kokeilemaan kolmea:

1 keskustelu
2 keskustelu
3 keskustelu.

Silleen asiat selviää,  vaikkei rarkeaisikaan.

Ai niin. hyvin kirjoitettu Viri.
(Tämä ei sitten ollut maksettu kehu )

[little_kitty]

Kuinka monessa tapauksessa kyseessä on oikeasti ns. vaarallinen dominoiva ja kuinka monessa lähinnä toisilleen sopimattomat ihmiset?

Veikkaan, että aika monessa tapauksessa kyseessä on vain ihmiset. Tdella haavoittaviakin asioita kun voi sanoa ihan ajattelemattomuuttaan ja tietämättään, jopa kehuksi tarkoitettuna. "Ihanaa, kun sä olet noin hoikka" voi anoreksian kanssa taistelevalle olla liikaa (ääriesimerkki, mutta muuta en tähän hätään keksi)

[-katy-]

Olen joskus keskustellut lapsuusmuistoista ihmisen kanssa, jonka vanhemmat olivat alkoholisteja. Hän kyllä jossain sivulauseessa heikkona hetkenään myönsi, että paremminkin olisi voinut olla. Mutta pääsanoma, äänekäs sanoma, oli tämä: ”Minusta tuli vahva ja omatoiminen, kun jouduin pienestä pitäen hoitamaan pikkusiskoa ja hakemaan meille itse kaupasta ruokaa”.
 
Ihmismieli kuulemma toimii näin. Jos se, kuka tekee väärin, on itselle tärkeä ja rakas, muistetaan asiat parhain päin.

Esimerkki. Nainen tulee miehen luo kylään, sessioimaan, suunnilleen toista kertaa. Nainen antaa laittaa pannan kaulaansa, ja seuraavien ajanjaksojen aikana häntä tukehdutetaan, piiskataan ja piinataan, kuten oli etukäteen sovittu. Nainen uskoo, että jos hän on tarpeeksi hyvä sub, hän saa lopussa huolenpitoa ja nautinnollista seksiä. Lopulta mies käskee naisen asettumaan selälleen naitavaksi. Nainen korjaa päällään olevaa sukkanauhaliiviä (omasta mielestään kaunista ja seksikästä asustetta runsasmuotoisen, kauniin ja seksikkään naisen iholla) parempaan asentoon. Mies sähähtää kylmästi: ”Läskejäsikö piilottelet?”, nousee päälle ja hoitaa oman laukeamisensa koskematta naiseen muuten ollenkaan. Nainen poistuu aikanaan, turvasanaa ei sanottu. Kaikki hyvin.

Kaippa tuo on yksi raskaimmista asioista myöntää itselleen,etteivät kenties lähimmät koskaan välittäneet vaan päinvastoin,joku on saattanut olla vain julma lapsipelinappula oudoissa kuvioissa. Vanhemmat ovatkin olleet lapsia itse,eikä mistään vastuusta voi puhua samassa yhteydessä. Kyllä se ihmismieli toimiikin kummalla tavalla,jaksaakseen-kieltämällä,taantumalla,puolustamalla ja mitä kaikkia näitä keinoja olikaan. Ymmärtää sen kun tekee liian pahaa eikä kykene asiaa käsitellä niinkuin se oikeasti on..

Tuosta esimerkkitilanteesta:
Miten erotetaan ihan vaan tavallinen riisto ja hyväksikäyttö-siis kun jotkut voivat pukea sen BDSM-kaapuun..vai onko noissa lopulta yhtään mitään eroa? Tämä ristiriita ja vaikeus on mua haitanneet kaikki nämä yli 5 vuotta

[Lady Whip]

Miten erotetaan ihan vaan tavallinen riisto ja hyväksikäyttö-siis kun jotkut voivat pukea sen BDSM-kaapuun..vai onko noissa lopulta yhtään mitään eroa?

Luulisin, jos sinusta tuntuu pahalta ja haluat oikeasti pois tilanteesta, olet joutunut hyväksikäytettäväksi väärällä tavalla. Se ei ole BDSM:ää.

Omia tuntemuksia pitää kuunnella. Ne eivät valehtele.

[pikkusisko]

Todella hieno ja tärkeä avaus, kiitos!   

Minun mielestäni on täysin ymmärrettävää ja paraskin vaihtoehto tehdä feeniksit silloin kun ei oikeasti muuta voi. Silloin kun on tapahtunut ja tehty pahoja asioita, joille ei vain enää mahda mitään. Tietyssä pisteessä on mahdollisuus päättää, jääkö arpiaan aristamaan, vai onko se vain siitä kohti kovempi mihin kopsahti. Ei sitä pahantekijää minusta kannata kiittelemään alkaa, mutta itselle armollisinta on antaa anteeksi kuitenkin, vaikkei pyydettäisikään.

Täysin eri asia kuitenkin on mitätöidä omat tunteensa ja vähätellä toisen tekoja, koittaa olla niin kuin mitään ei pieleen olisi mennytkään. Ja ihmiset tekee sitä surullisen paljon, jäävät ahtaisiin väleihin kun uskottelevat itselleen tai antavat uskotella väärät oikeiksi, vain koska kynnys lähtiessä tuntuu ylitsepääsemättömän korkealta. En ihmettelisi yhtään, jos sitä tapahtuisi meillä vielä keskimääräistä enemmän. Jos subi sanoo mikä tuntuu pahalta ja vaatii sellaisen toiminnan lopettamista, moista jukurointia on helppo moittia yritykseksi dominoida suhdetta, karata omalta paikaltaan. Ja totta, jos D taas ilmaisee tulleensa loukatuksi, niin omapa on muka häpeänsä, pitäisi subinsa aisoissa. Niin kuin kyse olisi kunniasta eikä tunteista.

Minustakin tämä on taas yksi lieveilmiö sille, kun ihmisiltä amputoidaan vaikka kädet ja jalat kunhan vain sopivat haluttuun muottiin, vetävät roolinsa niin kuin asiaan kuuluu eikä kulissit kolise. Kun vain tajuttaisiin, ettei niiden seksuaalisten roolien kuuluisi määrittää ihmistä vaan päinvastoin. Ei niin, että koska minä haluan tehdä näitä asioita, minun on oltava tällainen ja tuollainen. Vaan niin, että koska minä olen tällainen taikka tuollainen, minä teen nämä asiat näin enkä noin, ja toiset toisaalla omalla tavallaan samoin. Ihmisiä, ihmiset, me ollaan ihmisiä kaikki edelleen, vaikka kuinka kieroiksi kasvettaisiin. Ne satuttaa toisiaan, tahallaan ja tahtomatta, ja niihin sattuu, aina toisinaan. Voitaisko jo pikkuhiljaa oppia sen asian kanssa elämään? 

Ja miten se sitten onnistuisi? No.

1 keskustelu
2 keskustelu
3 keskustelu.

Tälleen.

[Ambra]

Dominoivan henkilön ei pidä käyttää saamaansa valtaa väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on juuri tuo vanhempien ja lapsien välinen suhde, josta Vir tarinan aloitti. Aina ei tarvitse olla alkoholisti, vaan ihan tällaisena tavallisena perheen äitinä huomaa joskus kohdelleensa jälkeläisiään turhan kovasti ja kohtuuttomasti (itse en käy koskaan kiinni - ei edes tukkapöllyä, mutta joskus tulee sanottua pahasti). Sen huomaa heistä ja siinä vaiheessa pitää katsoa itseään peiliin ja todeta, että nyt olin tyhmä ja pyytää anteeksi. Joskus näen, kun vanhemmat todellakin "tarkoituksellisesti" kohtelee lastaan väärin ja se on juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä. Se tekee hallaa lapsen minäkuvalle. Vanhempien tehtävä on ohjata lasta ja tarpeen vaatiessa myös rajoittaa esim. tyhjentämästä kaupan hyllyjä lattialle. Lapsia tulee kunnioittaa siinä missä aikuisiakin.

Sama asia kinkyillessä. Dominoivan henkilön tehtävä on olla tilanteen tasalla ja tarkkailla sitä, että subin on hyvä olla, vaikka just sillä hetkellä saattaisi olla vähän tukalat oltavat . Jos huomaa, että nyt tulee rajat vastaan niin pitää osata kääntää tilanne toisin. Täytyy myöskin tarkkailla itseään jottei ala purkaa itsessään olevia pimeitä puolia toiseen tai purkamaan paskaa päivää. Vahinkoa ei saa ns. pistää kiertämään. Kun leikkiin kuuluu nöyryyttäminen se tulee tehdä aina niin, että toinen sen ymmärtää kuuluvan leikkiin eikä niin, että se olisi totta. Jotkut asiat on sellaisia, että niitä ei vain sanota koskaan ja esim. painoon liittyvät asiat on sellaisia.

Toisaalta pitää muistaa myös aina se, että leikissä on kaksi aikuista ihmistä ja kumpikin vastaa itsestään ja omista tunteistaan. Jos toinen kohtelee paskasti oli suhde kinky tai vanilja niin siitä tulee ilmoittaa toiselle osapuolella, että nyt en tykännyt. Tarvittaessa peli poikki kokonaan. Ei kaikkeen pidä alistua vaikka alistuukin.

[Riverlady]

Hankalaa siteerata yksittäisiä lauseita kännykällä, joten totean vain että kyllä oli hyvä kolumni.

Kun ihmistä tarpeeksi kauan asetetaan tiettyyn muottiin, ihminen jossain vaiheessa oppii pyrkimään muottiin ihan itse. Pysymään tiukasti roolissa, joka hänelle on ulkopuolelta annettu ja olemaan tavoittelematta enempää. Olemaan kiltti tyttö tai reilu jätkä, "tätähän tää on, turha tavoitella enempää ".

Aina ei vaan millään huvittaisi oppia.

[-katy-]

"Erehtyminen on inhimillistä,anteeksianto jumalallista"  -Alexander Pope

[Maaria]

Puuttumisen kynnys on aina näissä asioissa melkoisen korkea.

Miksi puuttumisen kynnys on korkea? Vaikka tekisit työksesi puuttumista ihmisten sosiaalisiin ongelmiin tai käyttäytymiseen, niin jos et ole poliisi tai tullin virkamies, niin lähes tulkoon aina puuttuminen on vaikeaa. Huolen puheeksi ottaminen.

Yleensä sitä kai miettii, että ei halua loukata toista ihmistä. Sitten miettii, jos suututtaakin toisen ihmisen. Entäs jos astun toisen reviirille. Sitten alkaa jo itsekin mietti, että onkohan huoleni ihan tarpeellinen. Kyllähän aikuiset ihmiset itse tietävät, mitä tekevät.

Minä luulen, että ihmiset eivät niinkään pelkää toisen ihmisen loukkaantumista tai reaktioita vaan sitä, että eivät itse tiedä, miten vastaanottaa ja käsitellä mahdolliset negativiiset tuntemukset, mitkä siltä toiselta ihmiseltä ryöpsähtää esille. On suht helppo ihan vain kysäistä, mutta mites siitä eteenpäin. Huolestujan pitäisi olla melko itsevarma, jotta omaan niskaan tulevat tunneilmaisut eivät koskettaisi tai jopa loukkaisi. Mahdollisuushan on vain se kaunis ja hyvä ajatus, että ihminen huokaisee huojentuneena, kun joku kysyy ja huolehtii, mutta vaihtoehtonahan on myös toinen ääripää eli ihminen suuttuu jonkun astuttua varomattomasti omalle reviirille tai intiimille alueelle.

Yleisintä kai on se, että se josta ollaan huolestuneita vähättelee tilannettaan ja sanoo, ettei tarvitse olla huolissaan. Kyllä tää tästä. Tässä kohtaa minusta moni auttaja taputtaa itseään selkään tyytyväisenä tehtyään päivän hyvän työn ja hankala asia voidaan ohittaa rastittamalla se to do -listalta. Tuosta kohtaa mielestäni vasta se toisesta välittäminen alkaa konkreettisesti. Siitä kun ei anna periksi tai usko oman huolen olevan turha ja uskaltaa stop-merkin jälkeen edelleen lähestyä huolen kanssa.

Suuttukoon ihmiset ja loukkaantukoon. Se kuuluu asiaan. Kipeiden asioiden edessä harva pystyy istumaan rauhallisesti analysoiden omaa toimintaansa vaan tilanne saa aikaan tunteita. Mutta parempi on sen huolen ilmaiseminen aidosti ja vahvasti kuin jättää asia puoli tiehen. Oli sitten kysymys nuoresta, joka haistattaa vitut, kun menet kysymään, onko hänellä kyytiä kotiin keskiyöllä kännissä. Tai on se perhe, jossa aivan selvästi on haasteita jaksaa. Tai alkoholin kanssa vähän turhan tiuhaan seurusteleva kaveri. Tai opiskelutoveri, jolta tuntuu jäävän jostakin syystä kaikki tehtävät rästiin.

Ei se ole helppoa ammatikseen huolestujalle ja aivan samat kysymykset joutuu mielessään kysymään oikeutuksesta astua toisen alueelle. Ja aivan yhtä paljon jännittää, että miten se toinen ihminen reagoi. Mutta yleensä ammatikseen huolestuja tekee työtään siksi, että kukaan läheinen ei ole tosissaan huolestunut, istunut alas, tarjonnut tukea ja auttanut - Kun mitä se loppujenlopuksi muille kuuluu. Jokainen taaplaa tyylillään. Kyllähän aikuisen ihmisen pitäisi tajuta. Mitä sitä toisten asioihin puuttumaan. Jne.