Stereotyypit BaarissaAina toisinaan keskustelufoorumeita kahlatessa herää kysymys, noinkohan tässä ovat oikeasti aikuiset ihmiset toistensa kanssa tekemisissä. Joskus tulee mieleen amerikkalaiset high school -komediat stereotyyppisine hahmoineen, iänikuisine draamoineen ja yliampuvine farsseineen. Vai eikö teistä muka meillä täällä Baarissakin ole jo täysi kavalkadi karikatyyrejä B-luokan teinileffan tarpeisiin?
Tämän foorumin ilkeät tytöt ovat ehdottomasti teräväkieliset dommet eli niin sanottu dommemafia. Nämä kiertelevät keskusteluketjuja saalistaan vaanien, ja iskevät kyntensä kiinni samantien, jos joku jossain yhteydessä luulee olevansa jotakin. Sellainen ajatteluhan on kitkettävä alkuunsa.
Fettarit ovat selkeästi niitä matikkakerholaisia, jotka viihtyvät lähinnä omissa oloissaan. Aina joskus niitä jossain vilaukselta näkee, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä ne sitten puuhaavat tai ovat mistään mieltä. Ovatkohan ne?
Yleistä nuhdetta ja järjestystä ylläpitämässä meillä on ikiomat nöpönuukat oppilaskunta-aktiivimme. Mitä, avasiko joku uuden ketjun vaikka aihetta on käsitelty jo vuoden 2010 lokakuussa täällä *link*! Tähän täytyy viipymättä puuttua.
Sitten on niitä anarkistisia pikku paskiaisia, joiden järkähtämättömän aatteen mukaisesti kaikki on aina jo lähtöjään peruuttamattomasti pilalla. Ylläpito on lahjottu, kaikki D:t lampaita ja luopioita, subit salakavalia susia, switchit pelkkiä pilipalipilotteja. Joka sorkka sokeita surkimuksia, joilla ei ole kapasiteettia käsittää sitä vallitsevaa todellisuutta, joka on näille ilopillereille valjennut.
Aina silloin tällöin baarissakin muodostuu mätsejä, joiden keskinäinen kommentointi muistuttaa totisesti teinien dry humpingia koulun käytävillä. Sivulliset voivat vain vaivaantuneita odotella, milloin toiminta siirtyy foorumilta omppuhotellin puolelle, ja sieltä luonnollisena jatkumona shoutboxiin puolikryptisinä solvauksina. Loukattu ylpeys kun käy kovin mielellään loveen lankeamisen jalanjäljissä.
Mukaan mahtuu myös niitä sinänsä sympaattisia opettajahahmoja, jotka sinnikkäästi koittavat perehdyttää asenneongelmaisia jästipäitä suvaitsevaisuuden saloihin selittäen seikkaperäisesti ajatuskulkuja erilaisten näkemysten takana. Ongelma piilee vain siinä, että niille jotka viitsivät näitä selontekoja lukea asia on jo itsestäänselvä, ja ne puolestaan, joiden ymmärrykselle pieni avartuminen ei olisi ollenkaan pahitteeksi, viis veisaavat moisista monologeista.
Allekirjoittanut tunnistaa itsessään ehdan pilvipäisen taidehyypiön, raivostuttavan ylianalyyttisen intohimohumanistin. Keskustellaan sitten anaalitapeista tai armokuolemasta, meikäläiset ovat kärppänä paikalla roiskimassa sydän- ja kuukautisverta yltympäriinsä. Kaikki otetaan ensin hemmetin henkilökohtaisesti, yleistetään sitten yhteiskunnalliseksi epäkohdaksi, minkä jälkeen otetaan entistä ehommalla eetoksella ja antaumuksella itteensä. Olipa kysymys mistä hyvänsä, vastaus kattaa pohdinnat kysymyksenasettelun semantiikasta, muiden mahdollisista olettamuksista vastaajan kannasta ja siitä miltä se kaikki tästä tuntuu, sekä arviot siitä mihin koko hela hermeneuttinen kehäpäätelmä loppujen lopuksi juontaa juurensa, sikäli kun mitään lopullista nyt mistään voidaan sanoa.
Varsinaisia luokan pellejä joka iikka, eikö.
Foorumikirjoitukset edustavat vain hyvin kapeaa siivua itse kunkin persoonasta. On normaalia ja ymmärrettävää, että toisten tyypillinen tapa tuoda ajatuksiaan esille aina toisinaan ottaa hermoon, niistä näkemyksistä nyt puhumattakaan. Kaikki me olemme ärsyttäviä ääliöitä omalla tavallamme, ja toistamme itseämme naurettavuuteen saakka. Joutavaa sen tähden on toisen koko persoonaa kyseenalaistaa ja ryhtyä julkisesti naljailemaan.
Olen ollut huomaavinani, että baarin ilmapiiri on käynyt aiempaakin ahtaammaksi. Huomioiden, miten heterogeeninen ja löyhästi yhteiseen toimintaan sitoutunut ryhmä me olemme, minusta on kuitenkin pieni ihme, että onnistumme olemaan näinkin sopuisasti keskenämme. Vaalikaamme sitä ihmettä. Otetaan toisemme tosissaan, muttei tosikkomaisesti, eikä nyt hyvän tähden viitsitä ottaa
itseämme niin pahuksen vakavasti. Pistetään joskus nauruksi sen sijaan, että kaivetaan verta nenästämme ja tökitään toisiamme tikulla silmään hamaan loppuun asti. Riidan haastamisessa kun on se ansa, että riita voittaa aina. Jos me kerran olemme kuin kliseisestä teinikomediasta, niin eiköhän oteta ja hekoteta sille oikein kunnolla, yhdessä.
Ja ehkä, vain ehkä, jokainen voisi aina joskus tahollaan tarkastella, jättääkö oma karaktääri jälkeensä varjon, vai tuoko se tullessaan valoa.
Tietoisesti kärjistäen, toivottavasti silti kenenkään mieltä pahoittamatta,
pikkusisko