Huomaa mut!

[Morticia]

Tässä vastauksia lukiessa tuli mieleen tämä muiden ihmisten tarve kertoa meille huomiohoroille, missä menee riittävän raja. Halutaan jotenkin kertoa, että tämä kilo, metri tai mikä mittayksikkö siihen nyt voisikin sopia on "riittävä". Vähän ehkä ontuen vertaan siihen, että harva meistä menee toiselle sanomaan, että sinun täytyy nyt pärjätä vaikka 0,5:llä litralla vettä päivässä koska se on minulle normin määre ja minä pärjään sillä, tai että 5h:lla yöunia pitää pärjätä kosks itse porskutan oikein hyvin sellaisilla yöunilla. Minusta on jotenkin hassua, että ulkopuolinen ihminen menee sanomaan toiselle että tarvitsemasi määrä huomiota on epänormaalia....

[toysnstuff]

En oikein pidä negatiivisista ilmaisuista "huomiohuoraamisesta". Ahkerana nettirunkkaajana sanoisin, että kuvamme kinkyilystä olisi huomattavasti yksipuolisempi, jos kukaan ei lataisi omia kuviaan kinkysaiteille. Tai mitä olisikaan keskustelufoorumi tai chatti, missä kukaan ei kirjoittelisi mitään huomiohuoraamisen pelossa. Tässä luterilaisessa kulttuurissa arvostetaan näkymättömyyttä ja vaatimattomuutta, mun mielestä joskus vähän liikaakin. Kaikkihan tahtoo saada kehuja ja huomiota, joka muuta väittää, se valehtelee. Ajattelen kyseessä olevan kuitenkin perustarve.

Tässä kolumnissa oli mielestäni lähtökohtaisesti hyväksyvä ja leikillinen suhtautuminen tuohon "huomiohuoraamisen" ilmaisuun, jolloin sitä ei mieltänyt siinä negatiivisessa merkityksessä, jossa sitä toisenlaisessa yhteydessä voitaisiin käyttää. Ehkä asetelma menee niin, että jos molemmat osapuolet tietävät kyseessä olevan huomion kerääminen ja hyväksyvät sen tilanteen olennaiseksi osaksi, niin asiasta ei tarvitse pahastua. Jos taas huomiota haetaan ja toinen ei sitä anna, vaan suorastaan lyttää sen hakemisen (siis torjuu ja mitätöi) toteamalla toiminnan huomiohuoraamiseksi, niin pahastumiseen on selkeät syynsä. Tai joku vieras tulee kirjoittelemaan sinne tissi- ja pyllykuvien kommentteihin kehujen väliin jotain ikävää. Mutta eikö lähtökohtaisesti huomiohuoraamisen olisi hyvä olla tiedostettu 'tarve', jolloin sen saamaan vastaanottoon voi suhtautua tilanteeseen sopivalla tavalla?

Tämä on sitten suorassa ristiriidassa sen kanssa, mitä kolumnissa esitettiin negatiivisen palautteen seuraamukseksi: jos huomionhakuisuudesta huomautetaan, seuraa häpeä.

Voiko tällaisesta 'huomiohuoran' huomionkipeydestä tulla hyväksytty tarve? Siihen pisteeseen saakka, että ihminen voi vastata toisen negatiiviseen kommenttiin "Kyllä vain, haluan huomiota. Tykkään siitä. Entä sitten?"

Vai menisikö se niin, että jos tarpeesta tulisi hyväksytty ja siitä poistuisi häpeän komponentti, ihmisen tarve hakea huomiota tuolla tavoin ja noissa määrin olisi jo hiipunut? Onko täällä ex-huomiohuoria, jotka osaisivat kommentoida omasta puolestaan?

Niiden takana on myös tarve saada hyväksyntää, arvostusta, ja tuntea olonsa halutuksi. Panostan paljon ihmissuhteisiin, ja haluan palvoa minua dominoivaa henkilöä. Mutta se ei ole yksisuuntainen tie. Kun itse panostaa, lähettelee kuvia ja kehuu, on se varsin tympeää jos toiselta ei tule minkäänlaista reaktiota. Silloin sitä miettii mikä järki itsekään panostaa. Hyvännäköinen ihminen tietää näyttävänsä hyvältä, kehujen saamisen pointti ei ole vahvistaa sitä käsitystä. Kehujen saamisen pointti on tuntea olevansa tärkeä. Koen sen jopa ihmissuhdetta vahingoittavana, jos positiivista palautetta ei tule. Koski se sitten käytöstä, seksihommia, luonteenpiirteitä, mitä tahansa. Joissain, joskin hyvin harvoissa, ihmissuhteissa olen itsekin joutunut miettimään, kuinka paljon ja millä keinoin on ok kerjätä huomiota, jos toisen vastaus on radiohiljaisuus.

Tämä on juuri sitä mitä mietin. Että missä kohtaa ja millä tavoin toisen ihmisen on hyvä ilmaista, että hei, tää menee nyt liian pitkälle. Kehuissakin on eri asia antaa niitä silloin, kun ne lähtevät itsestä spontaanisti ja silloin, kun toinen tekee asioita saadakseen niitä - esimerkiksi yrittää varta vasten kiinnittää huomiota siihen asiaan, minkä haluaisi toisen huomioivan ja mistä haluaisi kehuja. Jos nainen heruttelee pyllyään siihen malliin, että toivoo selkeästi huomiota, niin oma sisäinen kokemus on kovin erilainen kuin silloin, kun nainen vaikkapa 'vain' kävelee luottaen siihen, että hänen oma femiini viehättävyys tekee tehtävänsä. Silloin tekee mieli sanoakin jotain, kun se on lähtöisin omasta tunnekokemuksesta. Esteettisestä vaikutelmasta, seksikkään kauneuden elämyksen aikaansaamasta vaikutuksesta. Tarkoituksella tehty ele on aina jotain muuta. Se ei herätä samaa hetkellisen lumoutumisen henkeä.

[Meeri]

Tämä on juuri sitä mitä mietin. Että missä kohtaa ja millä tavoin toisen ihmisen on hyvä ilmaista, että hei, tää menee nyt liian pitkälle. Kehuissakin on eri asia antaa niitä silloin, kun ne lähtevät itsestä spontaanisti ja silloin, kun toinen tekee asioita saadakseen niitä - esimerkiksi yrittää varta vasten kiinnittää huomiota siihen asiaan, minkä haluaisi toisen huomioivan ja mistä haluaisi kehuja. Jos nainen heruttelee pyllyään siihen malliin, että toivoo selkeästi huomiota, niin oma sisäinen kokemus on kovin erilainen kuin silloin, kun nainen vaikkapa 'vain' kävelee luottaen siihen, että hänen oma femiini viehättävyys tekee tehtävänsä. Silloin tekee mieli sanoakin jotain, kun se on lähtöisin omasta tunnekokemuksesta. Esteettisestä vaikutelmasta, seksikkään kauneuden elämyksen aikaansaamasta vaikutuksesta. Tarkoituksella tehty ele on aina jotain muuta. Se ei herätä samaa hetkellisen lumoutumisen henkeä.

Niin, missä vaiheessa se menee liian pitkälle. Varmaan se, jolta huomiota odotetaan, määrittelee sen milloin huomion antaminen muuttuu negatiiviseksi ahdistusta aiheuttavaksi, tai tuntuu pakolta. kysehän on vaan omien rajojensa määrittelystä. En mä oikeastaan osaa edes samaistua siihen, että huomion antaminen voisi tuntua pakolta tai ahdistaa. Kun itse hehkuttaisin kumppaniani vaikka yöt ja päivät läpeensä, ja tuijottelisin hänen kuviaan jatkuvasti, mikäli mulla kumppani olisi.

Itse ajattelen kuvien lähettämisen enemmänkin toisen miellyttämisenä kuin huomion kerjäämisenä. Kuvien ottaminen vaatii panostusta, ja sillä haluaa osoittaa kumppanin olevan niin tärkeä, että häneen panostaa aikaansa. Olen exhibitionisti, joten seksuaalisessa suhteessa ajattelen kuvien vaihtamisen myös osana seksuaalisuuden toteuttamista kumppanin kanssa. Toki randomilla ei kannata kuvia lähetellä, vaan sitä on edeltänyt jonkinlainen yhteinen konsensus siitä että se on toivottua. Olen itse myös tottunut saamaan positiivista huomiota kuvillani, joten helposti aiheuttaa riittämättömyyden tunteen, jos joltain kumppanilta ei sitä palautetta tule. Mun mielestä tasapainoisessa suhteessa kumpaakin huomioidaan, ja itseäni ilahduttaa suuresti saada kumppaneiltani kuvia. Seksuaalisessa suhteessa ollessani himoitsen kumppaniani suuresti, ja hänen kuvansa saavat kiihotusta aikaan. Saatan vaan tuijotella hänen kuviaan, ja miettiä miten komea hän on.
Ajattelisin suoriltaan minulle epäsopivaksi kumppaniksi sellaisen, jonka mielestä vaadin liikaa huomiota tai olen jotenkin liikaa. Itseasiassa se on minulle jopa triggeri, kun joissain suhteissa olen saanut kuulla olevani liikaa sitä tai tätä. Liian pervo, liian seksikeskeinen, liian kiimainen. Jos ihmiset ovat yhteensopivia, ei tarvitse sanoa toiselle että hän on liian jotakin, tai vaatii liikaa jotain. Joten kai tässäkin on puhtaasti kyse vain erilaisten persoonien yhteensopivuudesta tai sopimattomuudesta.

[toysnstuff]

Yhteensopivuus tulee tosiaan persoonallisuuden osalta olennaiseksi siinä huomion haluaja - huomion antaja -dyadissa. Jotkut on enemmän miellyttämiseen ja kannattelemiseen orientoituneita, osana persoonaksi kutsuttua sosiaalista selviytymisstrategiaansa, toiset taas voivat suorastaan haluta ajaa toisen tähän rooliin oman narsisminsa peileiksi. Kohtuullisuuden tasot voisi ajatella määrittyvän sen mukaan, millaisessa keskinäisessä dynamiikassa kumpikaan ei joudu venyttämään itseään pidemmälle kuin mihin henkisen hyvinvoinnin rajat yltävät. Toisaalta, kitkaa voi ilmetä siinä kohtaa, kun jompi kumpi osapuoli alkaa tarvita vähemmän huomiota ja kannattelua, tai toinen ei ole enää yhtä halukas tarjoamaan niitä. Tältä osin perinteinen "tämä ja tämä sopii yhteen"-ajattelu kokee rajansa: kun toinen osapuoli muuttuu joltain osin, se voi aiheuttaa toisessa osapuolessa epämieluisaksi koettuja tuntemuksia ja ajatuksia. Jos silloin aletaan esittää toiveita "enemmästä" huomiosta tai "vähemmästä" huomionhakuisuudesta, keskinäinen asetelma päätyy muutoksen kouristuksiin ja on aika päättää, meneekö oma vai toisen hyvinvointi edelle.

Niin, missä vaiheessa se menee liian pitkälle. Varmaan se, jolta huomiota odotetaan, määrittelee sen milloin huomion antaminen muuttuu negatiiviseksi ahdistusta aiheuttavaksi, tai tuntuu pakolta. kysehän on vaan omien rajojensa määrittelystä. En mä oikeastaan osaa edes samaistua siihen, että huomion antaminen voisi tuntua pakolta tai ahdistaa. Kun itse hehkuttaisin kumppaniani vaikka yöt ja päivät läpeensä, ja tuijottelisin hänen kuviaan jatkuvasti, mikäli mulla kumppani olisi.

Mitä olen tässä kirjoitellut on liittynyt nimenomaan tarkoituksellisesti haettuun huomioon. Lasten kanssa tämä on yleinen ilmiö ja varmasti monille tuttu fiilis: "**ttu, eikö se yhtään pärjää itsekseen, eikö nyt saisi edes hetken olla rauhassa.."

[D79Mies]

Haluanko antaa huomiota? Haluanko antaa huomiota silloin ja sillä tavalla, kun toinen sitä haluaa? Koenko, että tämä toisen halu huomioon on viaton pyyntö vai suoranainen (joskin "epäsuora") vaatimus? Mitä käy, jos en anna sitä? Voinko olla vapaa valitsemaan, milloin ja millä tavalla annan huomiotani, ilman seuraamuksia? Vai pitääkö minun toimia ja tanssia toisen äänettömän pillin mukaisesti? Toisin sanoen, olenko palvelussuhteessa, jos olen huomion antaja?
[...]
Mutta jos huomionhaku ei rajoitu pelkästään kehollisiin kehuihin, ulkonäköön ja itsensä ekshibitionistiseen esittelemiseen, päädytään minusta seilaamaan vaikeammille vesille. En vielä tiedä, miten toimia. Se käy jossain kohtaa raskaaksi.

Kun on lukenut sata kehukommenttia, on nähnyt jo kaiken. Kumppanilta saatujen kehujen takana piilee monimutkaisempia tarpeita, kuin tarve saada kuulla miten hyvältä näyttää tänään. Niiden takana on myös tarve saada hyväksyntää, arvostusta, ja tuntea olonsa halutuksi. Panostan paljon ihmissuhteisiin, ja haluan palvoa minua dominoivaa henkilöä. Mutta se ei ole yksisuuntainen tie. Kun itse panostaa, lähettelee kuvia ja kehuu, on se varsin tympeää jos toiselta ei tule minkäänlaista reaktiota. Silloin sitä miettii mikä järki itsekään panostaa. Hyvännäköinen ihminen tietää näyttävänsä hyvältä, kehujen saamisen pointti ei ole vahvistaa sitä käsitystä. Kehujen saamisen pointti on tuntea olevansa tärkeä. Koen sen jopa ihmissuhdetta vahingoittavana, jos positiivista palautetta ei tule. Koski se sitten käytöstä, seksihommia, luonteenpiirteitä, mitä tahansa. Joissain, joskin hyvin harvoissa, ihmissuhteissa olen itsekin joutunut miettimään, kuinka paljon ja millä keinoin on ok kerjätä huomiota, jos toisen vastaus on radiohiljaisuus.

Kehuissakin on eri asia antaa niitä silloin, kun ne lähtevät itsestä spontaanisti ja silloin, kun toinen tekee asioita saadakseen niitä - esimerkiksi yrittää varta vasten kiinnittää huomiota siihen asiaan, minkä haluaisi toisen huomioivan ja mistä haluaisi kehuja.

Huomiohuoraus sanan sen ymmärtämässäni merkityksessä sopii parhaiten bileisiin sekä kuvapainoitteiseen someen. Kenties kaukosuhteissa kylmiltään saadut kuvat ovat positiivisuuden puolella myös.

Ihmissuhteissa koen huomiohuorausta hankalampana asiana. Olipa työ- tai naisystävä, aivan liian pitkään pöydän pintaa koputtelevat uudet kynnet eivät minulta kommenttia saa, ellen pidä niistä. En tiedä, johtuuko tämä dominoivasta puolestani, mutta velvoittava huomiohuoraus voi saada aivan päinvastaisia reaktioita.

Minusta positiivisen palautteen tai huomion antaminen ei vaadi huomiohuorausta, minkä vuoksi pidän näitä ihan omina asioina. Positiivisuutta ajatellen mieleni juolahti, että huomiohuorausta voi harrastaa myös paheksuntaa herättäen, kunhan sen tekee tyylillä. Pointtina tässä on kai se, että monelle asialle on kysyntänsä sen omassa kontekstissa sekä tilanteessa.

Mikä tulee vuorovaikutukseen, niin itse koen palautteellani olevan arvoa. Esimerkiksi mikäli täällä Baarissa jokin pitämäni kuva saa paljon kehuja, niin saatan olla kommentoimatta ihan jo oman palautteeni inflaation vuoksi. Sinulla on Mary ihan kiva pylly (ja näytät tekevän hyvää työtä sen eteen), mutta myös kehuilla pitää olla jokin arvo.

Ihmissuhdepuolella nämä ovat joskus ns. henkipuolen asioita. Joskus vain sattuu natsamaan niin hyvin, että kaikki on liiankin helppoa. Toisinaan tökkii jo alkutervehdyksestä alkaen, vaikkei toista edes tuntisi.