Baarin kannatusmaksut
Tiedän kuinka kauheaa hellyydenosoitukset voi olla traumatisoituneessa mielessä mutta jos tuo on se jolla toinen saa susta tarvitsemansa kauhun irti ja kuitenkin myös itse siinä tilanteessa nautit kun rakkaus annetaan rajusti ja väkisin, niin tuo ei omaan korvaan kuulosta huonolta tavalta toimia. Kunhan turvasanat on käytössä jos jokin asia laukaisee sitten esimerkiksi mahdollisia väkivaltatakaumia, ja silloin on lupa suuttua jos niitä ei kunnioiteta.
Se on silloin sun tapas, ja kunhan just se sun mies tietää että se on vain miten just sinä reagoit rakkauteen ja osaa suhtautua asiaan sillä tavalla eikä aitona vihana, niin se on aivan ok eikä sitä tarvitse yrittää kitkeä väkisin pois. se rapisee sitten aikanaan ihan itsellään pois kun alat tuntemaan oloasi paremmaksi.
Mietin koko eilisen illan vastaanko tähän ketjuun vai en, koska menee tosi henkilökohtaiselle tasolle. Ja sitten kun on päättänyt vastata piti miettiä minkä verran haluan vastata, koska menee tosi henkilökohtaiselle alueelle.---Minulla on diagnosoitu PSTD, alatyypiltään C-PSTD. Suomessahan ei virallisesti luokitella PSTD:n alatyyppejä, mutta kun diagnoosia määriteltiin niin tästä puhuttiin. Minä elän suhteellisen normaalia elämää pitkässä parisuhteessa (suhteellisen tarkoittaa sitä, että taustani vuoksi tietyt asiat ehkä ylikorostuvat esim. egot ei mahdu meille ja tietyt perusturvallisuuteen liittyvät asiat on oltava koko hallinnassa). Ainakaan C-PSTD:sta varsinainen parantuminen ei taida olla mahdollista, mutta olen siinä pisteessä elämääni että se ei hallitse elämääni. Mukana se on loppuun asti, mutta suhtaudun siihen vähän kuin vaikka astmaan (pitää huolehtia itsestään, että pystyy elämään). Omat traumani ovat sen tyyppisiä, ettei niihin suositella muuta kuin nimenomaan PSTD-hoidossa hyödyllisiksi todettuja traumaterapiamenetelmiä. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että BDSM ei ole mikään terapiamenetelmä. Joo, jotkut BDSM-jutut voivat olla parantaviakin - mutta PTSD on ihan eri monsteri. Traumaterapia on (tässä ei lue "voi olla") vaarallista ihan ammattilaisellekin, joten se on sitä ihan varmasti amatöörillekin. Lisäksi traumamuistojen psykologinen jälkipuinti on jo aika kiistattomasti todettu potentiaalisesti vahingolliseksi, joten voi muodostua niitä lisätraumoja. PSTD-ihmisillähän on taipumusta traumatisoitua lisää. Olen itsekin lisätraumatisoitunut. Itse olen saanut aikanaan todella paljon apua traumaterapiasta, parisuhde on auttanut tervehdyttämään kiintymyssuhdetaitojani ja erilaiset keholliset harjoitteet ovat parantaneet kehotietoisuuttani. Se miten PSTD sopii yhteen parisuhteiden ja BDSM-seksin kanssa riippuu varmaan aika paljon siitä mikä PSTD:n aiheuttanut ja millä tavoin oireidensa kanssa toimii. Itsellä ehkä määrittävinä (ja myös ihan loppuelämän mukanani kulkevat) ovat lapsuudessa opittu ylitarkkuus sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja se että olen tosi itsenäinen (koska opin lapsena, että kukaan ei todellakaan pelasta minua yhtään mistään eli en ole koskaan oppinut pyytämään apua oikealla tavalla). Tutustun tosi helposti ihmisiin ja olen sosiaalinen, mutta ystävyyssuhteiden syventäminen on vaikeaa koska tarkkailen ihmisiä hyvin herkästi. Tämän vuoksi viehätyn etupäässä hyvin dominoivan persoonallisuuden omaavista ihmisistä, koska he käyttäytyvät kaikissa tilanteissa samalla tavalla. En pidä tätä sinänsä haitallisena ominaisuutena, josta pitäisi opetella pois. Mutta ennen kuin opin ymmärtämään itseäni niin tulkitsin kaiken "vaihtelevan" käytöksen osoitukseksi epäluotettavuudesta. Kuka tahansa voi ymmärtää, että saattaa vaikeuttaa elämää jos pitää 95% kohtaamistaan ihmisistä epäluotettavina. Nykyään ajattelen eri tavalla, nykyään vappumarssi lähtee liikkeelle vasta kun on selkeästi aihetta - enkä yritä pelastaa ketään. Paljonko ongelmia aiheutui siitä, että yritin saada muut näkemään jonkun toisen potentiaalisen vaarallisuuden. Nykyään hahmotan, ettei luottamus ole mikään joko-tai-kysymys vaan se on skaala. Toiseen voi luottaa toisessa ja toiseen toisessa. Enkä ole vastuussa muiden ihmisten pelastamisesta. Itsenäisyys taas on monissa ihmissuhteissa hankalaa, koska teen niin kauan omaa juttua kunnes toinen sanoo jotain. Jos toinen ei ikinä sano niin sitten vaan jatkan tekemistä. Minulla ei ole erityistä tarvetta "saada päättää asioista" ja sopeutan omaa toimintaani ihan mielelläni kun luotan toiseen ihmiseen, mutta tarvitsen sen että toinen ilmaisee tarpeensa selkeästi. En yhtään kestä sellaista "osoitan sanattomasti mitä mieltä olen"-viestintää. Toisaalta koska en ole dominoiva ihminen niin en myöskään kaipaa itselleni "seuraajia". Tuo huutaminenhan on ihan selkeä traumareaktio. Auttaako siihen oikeasti selibaattia? Tuskin. Olenko ymmärtänyt oikein, että mies ei ole aiheuttanut näitä traumoja - vaan hän on vain triggeröinyt niitä? Tunteet tai traumat eivät mene pois sillä, että niitä häpeää tai teeskentelee olemaan tuntematta niitä. Oletko jo huutanut ja itkenyt alkuperäisen trauman aiheuttamat tunteet? Se on auttanut minua todella paljon monissa asioissa. Pystyn nykyään suhtautumaan kaikkiin selkeisiin lapsuusmuistoihin neutraalisti, koska olen itkenyt ja huutanut niiden aiheuttamat tunteet loppuun. Traumapainajaisetkin ovat loppuneet kauan sitten. Mitä jos ensi kerralla kun trauma iskee päälle niin lähdet ulos ja menet metsään vihaamaan puita? Meillä on kotona nyrkkeilysäkki, jolla on ollut osan minun toipumisessani.
