Aikalailla tässä menneen parin vuoden aikana kolmen vuoden psykoterapian myötä. En sanoisi, että kinkyys on minusta kasvanut irti, sen koen erottamattomaksi osaksi identiteettiäni ja sosiaalista verkostoa.
Sen sijaan koko seksuaalisuus, identiteetti, minäkuva ja minuus on olleet aika kokonaisvaltaisessa myllerryksessä ja moni asia on muuttunut. Masokismin alta paljastui hylätyksi tulemisen ja kelpaamattomuuden pelkoa ja tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ihailemieni ihmisten silmissä. Dominoinnin alta löytyi kontrolloinnin tarve ja turvattomuuden pelko. Panseksuaalisuuden taustalla oli käsittelemättömät raiskaustraumat ja äitihaava. Polyamorian alla oli uskomus siitä, että en ole rakastettava enkä tule koskaan olemaan kenenkään ensimmäinen valinta, joten minun tulee tyytyä niihin rippeisiin, joita muilta jää. Pikkuisuuden alla on ollut käsittelemättömiä raiskaustraumoja, kaltoinkohtelua, väkivaltaa ja kaiken sen liian varhain aikuistumisen alle jäänyt hylätty sisäinen lapsi, joka on viimein saanut tilaa ja turvallisia ihmisiä ympärille.
Pienenä pintaraapaisuna, onhan tuon lisäksi ollut paljon muutakin pureskeltavaa. Nykyään menen varmaan jostain pehmopervosta monogaamisesta pikkuemännästä, joka haluaisi tulla konsensuaalisesti omistetuksi 1700-luvun tyyliin. Koko ajan vähemmän nousee pintaan sen kummempia viehtymyksiä. Köysiä, kamppailulajeja ja sadomasokismia harrastan koko ajan entistä painottuneemmin sinne harrastuneisuuden alalokeroon ajatuksella "no kun tätä nyt osaa ja tää on hauskaa yhdessä tekemistä", omat seksuaaliset mieltymykset ovat ihan muissa unelmoinneissa.
Joten kyllä sitä vähän jo joutuu tässä kinkytutkimuksen tekijän tittelillä ottamaan korvat punaisina hattua pois päästä ja myöntämään, että ehkä joissain niistä perversioiden mielenterveyskomorbiditeetti -väitteissä on jotain perää eikä kaikki aina olekkaan ihan niin ravitsevilta alkulähteiltä lähtöisin. Köh. Mut oon mie onneks ihan riittävän pervo vieläkin. Nyt vaan vähän paatuneempi ja tasapainoisempi.
Käykö tää seuranhakuilmoituksesta?