Ikävän kokemuksen/trauman muuttuminen fantasiaksi.

[MolliMe]

On. Nuorena koettu seksuaalinen hyväksikäyttö, kun mun luultiin nukkuvan mutta en vaan uskaltanut liikahtaa tai paljastaa olevani hereillä. Kokemus muodostui erittäin merkittäväksi fantasiaksi, jota häpesin kuollakseni. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että olisin puhunut tapahtuneesta tai sen seurauksena syntyneestä fantasiasta kenellekään. Kertomista olisi seurannut kuolema. Kunnes terapian ja erinäisten muiden tapahtumien seurauksena aloin puhua asiasta, purkaa kokemusta ja siitä seurannutta häpeää. Yllättävä seuraus oli, että mua vuosikymmenet kiihottanut fantasia kuihtui, enkä enää kiihotu siitä lainkaan. Häpeän mukana katosi suurin osa pornon ja fantasioiden nautinnosta, mikä oli helkkarin yllättävä sivutuote muuten niin vapauttavasta prosessista. Tällä hetkellä ihmettelen, josko häpeäfantasioinnin tilalle kasvaisi muunlaista kiinnostusta.

[subitar89]

Palaan tähän aiheeseen nyt lähes kahden kuukauden jälkeen, kun asioita olen miettinyt lisää ja muutoksia omassa itsessä on tapahtunut.
Tosiaan olen tietoisesti laihdùttanut normaalipainon sisällä vajaa kymmenen kiloa kevään ja kesän aikana. Pidän enemmän nykyisestä hoikemmasta vartalostani, jollainen minulla on ajoittain ollutkin kunnes olen alkanut syödä liikaa erilaisiin tunteisiin ja lihonut.
Minulla on ollut syömishäiriöoireilua nyt ajoittain jonkin verran, mutta pahimman olen saanut jätettyä taakse sopimalla, etten saa ahmia enkä oksentaa.

Tässä joitakin viikkoja sitten sessiomme aikana Omistajani käski minun nousta vaa'alle, kun silmäni oli peitetty. Hän halusi nähdä, puhunko painostani totta. Tosiasiassa hän ei painoani katsonut, vaan hän tahtoi nähdä reaktioni. Se oli paniikki ja kaikki vanhat muistot sairaala-ajoilta tulivat mieleen. Tottelin kuitenkin, vaikka olisin voinut käyttää turvasanaa. Tästä kirjoitinkin sessiokertomuksen Trauma.

Tämä herätti minussa paljon tunteita ja ajatuksia. Aloin pohtia syömishäiriön vaikutusta elämääni ja miten se taas oli ajamassa minua kohti epäterveitä itselleni tuhoisia käyttäytymismalleja. Ja se ahdistus. Se on pahinta. Aloin pohtia itsekseni, että voisinko siirtää vallan sairaudelta edes osittain Omistajallenì. Että voisimmeko hyödyntää meidän turvallista ja hyvin toimivaa valtadynamiikkaamme taistelussa syömishäiriötä vastaan. Ajatus jäi päähäni pyörimään ja toimi edelleen myös kiihokkeena.

Satuin sitten juttelemaan erään tutun pikkuisen kanssa. Hän kertoi syömisistään D:ĺleen ja heillä oli jonkinlainen sopimus liittyen ruokailuihin. Aluksi ajatus oli, etten itse kestäisi sellaista. Sitten se alkoi kuitenkin kiinnostaa ja juttelin tästä Omistajani kanssa. Ajattelin, että syömishäiriö on tehnyt mulle paljon pahaa. Hajottanut hampaat, lihottanut, laihduttanut liikaa, aiheuttanut suunnatonta ahdistusta ja itseinhoa. Voisiko vallan antaminen ihmiselle, keneen luotan ja joka tahtoo minun voivan hyvin, olla pahempaa? Kun valta ei kerran nytkään ollut minulla, vaan sairaudella. Ehkä voisimme hyödyntää suhdettamme selättämään nämä ongelmat.

Näiden pohdintojen lopputuloksena teimme sopimuksen. Määritimme minulle rajat, joissa painoni saa vaihdella. Sovimme aterioista ja liikunnasta. Näin minulla on turvalliset raamit, joissa toimia. Ylimääräinen napostelu, ahminta ja paastopäivät jäävät pois. En liiku liikaa, enkä liian vähän. Mun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä jäätelöstä, kun siihen on lupa. Eìkä miettiä pitäisikö laihtua vielä pari kiloa, kun niin en saa tehdä. Siis tietyn rajan jälkeen. Enää syömishäiriö ei ole se, joka sanoo mitä mä saan syödä, paljon liikkua ja kuinka paljon painaa. Toki se sanoo vastaan, kun valta otetaan siltä pois. Mutta nyt mä saan myös muualta ohjeet ja tuen, kuinka toimia. Ja tiedän, että se mitä Omistajani sanoo on minun parhaakseni. Ja minulla on Omistajani kanssa toimiessani aina turvasanat käytössäni. Syömishäiriö ei niitä tunne. Mä oon itkeny nälkääni tai oksentamisesta kipeää kurkkuani ja toivonut saavani syödä jotain ilman seuraamuksia (ahdistus) tai lopettaa oksentamisen. Mutta se ahdistus toisin toimimisesta on ollut liian suuri. Kun olen yrittänyt uhmata sairauden valtaa, niin se on ollut aina vain julmempi. Ja ajanut minua jatkuvasti voimaan vain yhä huonommin. Siksi ajattelin, ettei tämä voisi ainakaan aiheuttaa mitään pahempia seuraamuksia kuin sairauden tahdon mukaan toimiminen. Teimme nyt siis sopimuksen, jota aloimme noudattaa. Aluksi melko kevyen, jota täydennämme kun olen valmis. Turvasanat ovat molemmilla käytössä ja asioista ja tunteista puhutaan avoimesti. Sovimme ettei tämän toimivuus tai toimimattomuus uhkaa parisuhdettamme tai vaikuta siihen. Tämä on erillinen projekti, osa valtadynamiikkaamme minun ja meidän parhaaksi. Voin myöntää, että pelon tunteitakin tulee. Mitä jos tämä ei toimikaan? Mutta ainakin meillä on tahtoa yrittää. Olen hyvin toiveikas. Onnistuessaan tämä voi tuoda mukanaan paljon hyvää.
Mainittakoon vielä, että Omistajani tuntee erään syömishäiriöisiä hoitavan terapeutin, jonka kanssa hän on keskustellut tästä projektistamme. Hän oli sitä mieltä, että tätä on turvallista kokeilla ja piti oikein hyvänä asiana.
Kirjoitan tänne myöhemmin vielä tuntemuksiani ja miten tämä matka etenee. Ja toki myös minulla on vastuu. En ajattele, että pääsisin näin helpolla. Helppoa tämä ei tule olemaan. Mutta nyt jos päässäni herää haitallisia ajatuksia, niin mulla on joku joka sanoo mulle kuinka minun olisi parempi toimia. Ennen mä olin yksin niiden tunteiden kanssa, enkä pystynyt kyseenalaistamaan niitä, saati toimimaan niitä vastaan. Siksi uskon, että tästä voi olla suurta apua minulle.

[Louhi]

Kiitos hienosta, tärkeästä ja rohkeasta avauksesta!

Fantasiat on aina oikein. Tämä keskustelu herätteli myös huomaamaan, miten viisas oma mieli voi parhaimmillaan olla! Jos on turvalliset puitteet, niin traumoja voi päästä työstämään fantasioinnin, tarvittaessa myös turvallisen toteuttamisen ja keskustelujen kautta.

Kiitos vielä.

[Fatal Foot Fetish]

Vähän taustoja.

Olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni pelon ja alistamisen keskellä. Olen joutunut kokemaan raakaa väkivaltaa. Niin henkistä kuin fyysistäkin. Minua on kuristettu, perse on hakattu verille sähköjohdolla, kepillä, vyöllä ja milloin milläkin.
On myös hakattu päätä seinään, lattiaan ja auton ovea vasten hiuksista repien. Jokunen yö tuli myös vietettyä ulkona vähissä vaatteissa. Tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin joutua jälleen kerran hakatuksi ja nöyryytetyksi.

Pahin trauma jäi kuristamisesta jonka jouduin kokemaan 4-vuotiaana. Oltiin landella. Isäni taisi olla tapansa mukaan kankkusessa ja nelivuotiaan itkuhepuli kävi hänen hermoilleen. Muistan joka päivä sen tunteen, kun henki ei kulkenut ja taju alkoi hiipumaan. Nenä oli räkää täynnä itkun takia eikä henki kulkenut muutenkaan, koska olin jäykistyneenä pelosta jo muutenkin. Tuo oli kaikkia hakkaamisia ja suusanallisia häpäisyjäkin pahempi kokemus.
Mennäkseni tähän päivään. Esimerkiksi lääkärikäynnin yhteydessä kehoni jännittyy ja kädet puristuvat nyrkkiin, jos lekuri tunnustelee kaulaa esim. flunssan takia. Koen myös pelkän spatulan tunkemisen kitusiini lähes yhtä vastenmielisenä. Ikävät muistot tulvivat mieleeni jopa miellyttävän parturitädin asetellessa pehmein käsin paperikäärettä kaulalleni. Kaulaliinoja en ole käyttänyt koskaan. Talvipakkasilla korkeat kaulukset ja kaulurit hoitavat niiden virkaa.

Yläasteen viimeistä luokkaa käydessäni sain kokea todella pahan nöyryytyksen suuren yleisön silmien alla. Kysykää keneltä tahansa mieheltä hänen pahinta painajaistaan. Se on julkinen häpäisy. Tuon tapauksen jälkeen minusta hävisi kuin salamaniskusta kaikki arkuus, alistuvuus ja ujous.
Tuli seuraava kerta, kun faija oli taas tapansa mukaan mitättömästä syystä kimpussani ja heitti minut seinään. Tällä kertaa nousin ylös ja kohdistin voimakkaan kantapääpotkun hänen ylävatsan ja rintalastan väliin joka myös solar pleksuksena tunnetaan. Isän koristessa lattialla pitelemässä rintaansa henkeään haukkoen kävin vielä viimeistelemässä. Tuossa tilanteessa tuli saturaatiopiste vastaan kaikesta kärsimyksestäni joka purkautui ulos suunnattomana berserkkiraivona.
Tapauksen jälkeen olin pari viikkoa evakossa sukulaisilla, että saatiin pahin pöly laskeutumaan. Ollessani ysiluokalla ammattiapu noissa tilanteissa oli mitä oli. On sitä myös nykyään. Jotkut varmaan muistavat mitä Helsingin Puotilassa tapahtui jokunen vuosi sitten pienelle tytölle biologisen isän ja äitipuolensa toimesta.
"Ammattiapu" oli välissä ja saatiin perheessä asiat jokseenkin kuntoon. Väkivaltaa en joutunut enää kokemaan. Olin muutenkin kotoa poissa sen minkä pystyin.

Olen pahasti allerginen kaikelle dominoinnille ja voimannäytöille. En siedä edes leikillistä vihjailua siitä, että joutuisin missään tilanteessa alistujan tai vastaanottajan asemaan. Armeijastakin sain vapautuksen rauhanaikaisesta palveluksesta asenneongelmien takia. Auktoriteetti- ja kaikenlainen valta-asemaviha on minuun vahvasti koodattua.
Jo pelkkä poliisin tai tullivirkailijan läsnäolo nostaa verenpainetta. Pelkkä tieto jonkun tahon rankaisuvallasta tai muusta vallasta aiheuttaa negatiivisen tunnemyrskyn.

Galleriassa on lukematon määrä kuvia piiskatuista perseistä ja vastaavista. Aiheesta on myös kirjoituksia suunnilleen parin Raamatun verran. Moni tuntuu saavan nautintoa ja kiihoketta alistumisesta, häpäisystä ja kivun vastaanottamisesta. Asian juurisyyt kutakuinkin tiedän eikä ole tarvetta kysyä aiheesta enempää.

Sen sijaan kysyn;

Onko täällä ketään kivusta, alistumisesta ja nöyryyttämisestä tykkääjää/kiihottujaa jotka ovat kokeneet ruumiillista kuritusta lapsuudenkodissa??

Joku on joskus sanonut, että trauman kohtaaminen ja käsittely hoituu parhaiten kohtaamalla se kasvokkain. Olen asiasta vahvasti eri mieltä. Freudilaiset ajatukset ovat hyvää viihdettä, mutta siihen niiden käyttöarvo suunnileen loppuukin. Erikoislääkäritkin tekevät virhediagnooseja tämän tästä ja monet potilaat päätyvät Honkanummelle terveen loppuelämän sijasta.