Pahamaineiset nettirunkkarit

[Kolumnisti]

Pahamaineiset nettirunkkarit


Nettirunkkari on termi, jota viljelemme ihmisistä, jotka viettävät aikaansa tälläkin sivustolla tavoitteenaan saada juttuseuraa, ilman aikomustakaan esimerkiksi tavata ketään ikinä. Useimmiten heitä ei nähdä kovin positiivisessa valossa. Ajattelin tehdä poikkeuksen sääntöön ja kertoa oman tarinani. Minullehan kävi niin, että rakastuin nettirunkkariin.

Syitä sille, miksi haluaa lähinnä ruokkia fantasioitaan keskustellen netin yli, voi olla monia. Kenties juttuseuraa netissä vaaniva likainen ja limainen nettirunkkari on varattu, muttei pääse suhteessaan toteuttamaan kinkympää puolta. Ehkä hän on ujo. Tai hänellä on heikko itsetunto, eikä hän usko menestykseensä parisuhdemarkkinoilla, mikäli suhteessa pitäisi olla kokonaisena: verta ja lihaa.

Minäkin olin joskus nettirunkkari. En minä runkkufantasioita etsinyt, vaan viihdettä niihin iltoihin, jolloin ei ollut mahdollista saalistaa oikeassa elämässä. Niinpä kirjauduin johonkin chattiin ja katsastin tarjonnan. Kauaakaan en ehtinyt tuota harrastaa, ennen kuin törmäsin tyyppiin, joka vei kirjoittaen jalat alta. Satunnainen törmäily netissä vaihtui nopeasti säännöllisemmäksi yhteydenpidoksi. Mitään suhdetta ei pitänyt ikinä tulla, mutta tuli kuitenkin. Jossain vaiheessa tajusin, että tällä tyypillä ei ole aikomustakaan ikinä tavata minua. Enkä tiennyt miksi ei.

Oivaltaminen aiheutti kipuilua ja päätyi eroonkin. Hyvin nopeasti tajusi kuitenkin menettäneensä elämästään osan, jota ei halunnut menettää. Tuntui kurjalta, kun ei ollutkaan enää sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa pikkujuttuja ja keskustella illat pitkät. Oli ikävä ihmistä. Sitä, jonka kanssa kaikki natsasi. Kaikki paitsi se, ettei pitkänkään ajan jälkeen saanut selitystä sille, miksi hien sijaan pääsi maistelemaan vain hänen sanojaan.

Palasin nettirunkkarini luo. Tietoisena siitä, että tilanne ei ehkä ikinä muutu. Käsittäen, että hän on ehkä nettirunkkari, mutta haluan hänen olevan oma nettirunkkarini.

Usein seuranhaun yhteydessä puhutaan niistä kemioista. Niistä, jotka lopulta ratkaisevat sen, onko suhteella tulevaisuutta. Moni kertoo, miten suhteet ovat toimineet kirjoitustasolla, mutta tapaaminen onkin ollut pettymys. Tai toisinpäin. Rohkaistaan ihmisiä tapaamaan mahdollisimman pian uusi ihminen.

Minäkin tapasin lopulta nettirunkkarini. Sain huomata, etten ollut erehtynyt kemioiden olemassaolon suhteen. Se sama sähkö ja kipinä oli olemassa jokaisessa kosketuksessa. Hän vei jalat altani uudestaan ja uudestaan, käyttipä hän kirjaimia, ääntään tai käsiään. Rakkaus oli tässä tapauksessa sokeaa, mutta kyllä se ihan oikeaa rakkautta oli. Alusta asti.

Miksi oikeastaan suhtaudumme niin negatiivisesti ihmisiin, jotka haluavat vain kirjoitella? Keneltä se on pois, jos tuhlaat kaikkien pikaviestisovellusten ja keskustelupalstojen viidakossa aikaasi mukavaan jutusteluun, jos sillä hetkellä kaipaat itsekin lähinnä juttuseuraa? Missä kohtaa nettirunkkarius on väärin?

Itse vetäisin rajan valehteluun. Jos antaa tietoisesti väärän kuvan itsestään tai odotuksista, ei toimi oikein toista ihmistä kohtaan. Meidän tulisi kuitenkin muistaa, että näillä hirveillä, kamalilla ja iljettävillä nettirunkkareillakin on omat demoninsa. Eivät he välttämättä ole hyväksikäyttäjiä tai valehtelijoita. Eivät he ehkä itse halunneet olla vain nettirunkkareita. Kaikkeen on usein syynsä, mutta toista ihmistä ei voi ymmärtää, ellei hän itse anna siihen mahdollisuutta. Tuo mahdollisuus syntyy avoimuuden kautta. Toisaalta, kukapa meistä haluaa pysyvää suhdetta ihmiseen, jota ei voi koskea. Etenkään, jos kyseessä on ainoa suhde. Kestävässä suhteessa on laitettava itsensä likoon. Annettava itsestään jotain. On sitten osapuolista kiinni, mikä on tarpeeksi annettu.

Omalla kohdallani vaati aikaa ja vaivaa muuttaa oma rakas nettirunkkarini lihalliseksi olennoksi. Se oli kaiken sen arvoista. Ehdin jo varautua siihen, että ehkä asiat eivät koskaan muutu. Onneksi muuttuivat. Meidän suhteemme eteni varsin nurinkurisessa järjestyksessä. Tänään olemme siinä pisteessä, jossa voin vain ajaa hänen luokseen ja kohdata hänet kokonaisena. Sitä osaa arvostaa.

Kannustaisin muitakin antamaan elämälle ja kohtalolle tai universumille tai mille ikinä tilaisuuksia. Jos et usko maailmankaikkeuden voimiin, voit toki antaa tilaisuuden ihmiselle. Kukaan ei voi taata vuosisadan rakkaustarinaa, mutta ehkä voitte silti tehdä hyvää toisillenne niin monella tasolla? Täyttää jotain, mitä puuttuu. Jakaa arkea ja ajatuksia. Tuntea olevanne tärkeä ja läheinen jollekin. Kuinka välttämätöntä kaikissa ihmissuhteissa ylipäätään on päästä koskemaan ja haistamaan toisen osapuolen pierut?

Virtuaalitodellisuus on virtuaalitodellisuutta. Silti sielläkin voi törmätä johonkin hyvin aitoon. Eikä niin tehdäkseen tarvitse pitää silmiään auki, vain mielensä.


Kirjoittaja: lemmikki

[Griselda_80]

Kiitos. Kauniisti ja kannustavastikin kirjoitettu. Vaatii kärsivällisyyttä puolin ja toisin rakentaa luottamusta. Tuntuu, että sitä ei ihmisillä aina ole, vaan kiireellä pilataan moni hyvä alku, josta saattaisi kehkeytyä jotain aitoa ja kaunista.

Se nettirunkkarikin on tunteva ihminen siellä ruudun takana.

[D79Mies]

Jotenkin näen tässä kahta asiaa...

Ensinnäkin (varsinkin deittimarkkinoilla), ponnistuksen tahtoo tuottavan mahdollisimman varminta tuottoa suhteutettuna käytettyyn aikaan ja vaivannäköön. Tällöin kaikista epävarmimmat prospektit jättäytyvät varmimmin pois. Varsinkin, mikäli niitä aikoo validoida tapaamisissa kasvokkain jatkoon menijöiksi. Toki, tässä tilanteessa päätöksentekoa ohjaa tarjonnan määrä.

Toiseksi (ja tämä koskee eniten itseäni), pitkään kirjoitteluun pitäisi olla hyvä yhtenevyys motiiveissa. Yhteneväiset motiivit luovat kannustusta ja sitä myöten toimivat energiaa tuottavana ilmiönä. Olen kirjoitellut monien fiksujen ja mielenkiintoisten ihmisten kanssa, mutta oma kirjoittaminen on jäänyt osaltani energian puutteeseen.

[Jayteasee]

Hmm. Olin paikalla, kun Lemmy pohdiskeli kirjoittavansa tästä.

Hyvä kirjoitus tulikin. Tämäkin ajatus piti saada ilmoille, koska se oli hyvinkin positiivinen ja laittaa monia skenessä kohtaamiamme asioita perspektiiviin.

[Light]

Kiinnostava teksti, pisti pohtimaan.

[vila]

Tässä on varmasti eroja sen suhteen kuinka ihmiset yleensä käyttää näitä foorumeita, someja ja Internettiä yleensäkin.

Toiset aktivoituu somessa ja foorumeilla vasta kun haetaan seuraa (oli se sitten sessioseuraa, elämänkumppania tai vaikka uusia kavereita). Toiset taas on ehkä enemmän digi-ihmisiä, joille on ihan normaalia että somessa voi hyvin viettää aikaa ihmisten kanssa ilman että näkee tai edes aikoo nähdä. Vähän samalla tavalla kun toiset tarkistaa ennen seksiä henkkarit ja väestörekisteriotteen, toisille riittää nimimerkki. Ja sitten kun toisen preferenssit on erilaiset niin se koetaan kovin loukkaavana.

Musta on jotenkin tosi kylmää ajatella ihmissuhteita sen kautta, että "saanko palkinnon tästä mun vaivannäöstä nyt tän ihmisen suhteen". Mulle itselleni netti on vaan yksi tapa kohdata mielenkiintoisia ihmisiä, vaihtaa mielenkiintoisia ajatuksia ja avartaa omaa maailmaa. Jo itsessään se keskustelu on se palkinto, se on palkitsevaa. Onko sillä väliä onko toinen rehellinen vai ei? Henkilökohtaisesti en uusia ihmisiä netissä kohdatessani edes ajattelee asiaa, paitsi tietyissä tilanteissa.

Itse olen löytänyt netistä vuosien varrella monta ystävää (siis sellaista, joiden kanssa nykyään tavataan enemmän livenä) ja puolisonkin, mutta millään kerralla en ole etsinyt ketään. Vaan halunnut vain jutella ja kirjoitella ihmisten kanssa, ja sitten joidenkin kanssa se juttu on vaan luonnollisesti siirtynyt netin ulkopuolelle.

[Blondie77]

Mun mielestä pääasia on yhteinen konsensus - ei luvata sellaista mitä ei voi/halua pitää (esim. tapaaminen, suhde jne) ja pitää mielessä myöskin se, että toisen tarina voikin olla täyttä petosta ja oletkin ihastunut/rakastunut/viehättynyt valheelliseen mielikuvaan ja ruokit ainoastaan tämän nettirunkkarin omia fantasioita (näitä catfishejä on meri täynnä). 

[Pulse]

Tämä 

Itse seikkailin "osin nettirunkkareidenkin suosimassa secondlifessä 7vuotta". Tuona aikana syntyi satoja ystävyyssuhteita. Näin kohta vuosikymmen myöhemmin pohtiessani tuota aikaa, uskon yhä että tärkein nimittäjä oli kanssakäyminen, yhteisöllisyys ja jopa kokukuttava ajanviete, businesskin monella. Se kuka oli lopulta aito ja rehellinen keskusteluissa taisi olla lopulta sivuseikka, ehkä ihmiset kulttuurieroihin katsomatta tuolloin mielsivät alustan ja virtuaalisen netin ylipäätään fantasiaksi joka tarjosi halukkaille mahdollisuuden toteuttaa esim. rinnakkaispersoonia,tms. erilaisia identiteettejä moninaisten hahmojen ja avattarien suojissa.
Nyky netti kun on mielestäni vääristynyt eräänlaiseksi postmoderniksi korvikkeeksi entisaikojen "valokuva ei valehtele" sloganille, jonka oletusarvoisesti ihmiset haluavatkin olevan totuudellista!? Miksi anonyymin kirjoittelun pitäisi olla muuta kuin puhdasta proosaa!? Samallalailla kuin informaatio ja uutiset vaativat taitoa ja tietoa erottaa tosi epätodesta ja lobbauksesta.. pitäisi myös jokaisen meistä muistaa surffata netissä vähemmän sinisilmäisesti kaikkeen luottaen! Mun mielestä vastuu on yhä ainoastaan lukijan, myös nettirunkkareita vastaan.

[semar]

Hyvä, mietteitä herättävä kirjoitus. Tarpeita ja tilanteita on monia. Siinä ei liene mitään pahaa jos ei koskaan halua tavata, kunhan kertoo sen toiselle osapuolelle heti alkuun. Vaan entä jos kummankin on tarkoitus tavata, mutta niin ei koskaan käykään? Voiko meistä tulla pahamaineisia nettirunkkareita tahtomattamme?

Kuvitellaanpa kinky-yhteisö, jossa siniset ja keltaiset ihmiset tykkäävät pariutua keskenään, mutta sinisiä on valtavan paljon enemmän kuin keltaisia. Sinisillä on varaa valita, joten heille muodostuu luontevaksi pitkittää tutustumista ja pitää mahdollisuudet auki. Jostakinhan voi aina löytyä vielä parempi ehdokas. Keltaisen tapaamisehdotukset ovat "liian aikaisia" tai muuten vain tapaaminen ei nyt sovi, vaikka muuten kaikki näyttää täydelliseltä. Keltaisen näkökulmasta sininen alkaa näyttää nettirunkkarilta, joka ei koskaan halunnutkaan tavata. Yksi sellainen voi mennä menojaan, toinenkin ehkä. Jossain vaiheessa keltainen kuitenkin alkaa antaa itsestään entistä vähemmän, koska ei yksinkertaisesti halua avata yksipuolisesti persoonaansa ja elämäänsä jollekulle, joka ei ehkä koskaan halua tutustua oikeasti. Antaa kuitenkin, koska uskoo jokaisen olevan yksilö ja ainutkertainen, ja näkee tässä mahdollisuuden. Pettyy sitten, ja päättää varmuuden vuoksi olla seuraavalla kerralla vieläkin varovaisempi, avata itseään vähemmän kuin edellisellä kerralla. Kas kummaa, pian ollaankin pisteessä, jossa keltainen alkaa näyttää nettirunkkarilta, kun ei halua edes kuvaansa antaa. Kärttää kyllä tapaamista, mutta ei suostu tapaamisen ehtona antamaan kuvaa ja kertomaan itsestään kaikkea.

Näemmekö toisemme nettirunkkareina, koska emme syystä tai toisesta halua antaa itsestämme tarpeeksi? Joko siksi, että haluamme leikitellä mahdollisuuksillamme, tai koska olemme oppineet varovaisiksi? Tai jostain aivan muusta syystä. Syitähän voi olla hyvinkin monenlaisia, kuten aloittajakin kirjoitti.

Moneen kinkysuhteeseen liittyy tarkoituksellista epäsymmetriaa. Olisiko nettirunkkariksi leimaamista ja leimautumista mahdollista välttää olemalla joskus vähän vähemmän truuu-sitäsuntätä? Pyytämällä toiselta vain sitä, minkä voi itsekin antaa? Kertoa avoimesti, jos tuntuu siltä ettei tämä nyt tunnu oikealta? Jos vaikka ihan koittaisi kohdella toista ihmisenä?

[Lila_]

Hyvä, mietteitä herättävä kirjoitus. Tarpeita ja tilanteita on monia. Siinä ei liene mitään pahaa jos ei koskaan halua tavata, kunhan kertoo sen toiselle osapuolelle heti alkuun. Vaan entä jos kummankin on tarkoitus tavata, mutta niin ei koskaan käykään? Voiko meistä tulla pahamaineisia nettirunkkareita tahtomattamme?

Kuvitellaanpa kinky-yhteisö, jossa siniset ja keltaiset ihmiset tykkäävät pariutua keskenään, mutta sinisiä on valtavan paljon enemmän kuin keltaisia. Sinisillä on varaa valita, joten heille muodostuu luontevaksi pitkittää tutustumista ja pitää mahdollisuudet auki. Jostakinhan voi aina löytyä vielä parempi ehdokas. Keltaisen tapaamisehdotukset ovat "liian aikaisia" tai muuten vain tapaaminen ei nyt sovi, vaikka muuten kaikki näyttää täydelliseltä. Keltaisen näkökulmasta sininen alkaa näyttää nettirunkkarilta, joka ei koskaan halunnutkaan tavata. Yksi sellainen voi mennä menojaan, toinenkin ehkä. Jossain vaiheessa keltainen kuitenkin alkaa antaa itsestään entistä vähemmän, koska ei yksinkertaisesti halua avata yksipuolisesti persoonaansa ja elämäänsä jollekulle, joka ei ehkä koskaan halua tutustua oikeasti. Antaa kuitenkin, koska uskoo jokaisen olevan yksilö ja ainutkertainen, ja näkee tässä mahdollisuuden. Pettyy sitten, ja päättää varmuuden vuoksi olla seuraavalla kerralla vieläkin varovaisempi, avata itseään vähemmän kuin edellisellä kerralla. Kas kummaa, pian ollaankin pisteessä, jossa keltainen alkaa näyttää nettirunkkarilta, kun ei halua edes kuvaansa antaa. Kärttää kyllä tapaamista, mutta ei suostu tapaamisen ehtona antamaan kuvaa ja kertomaan itsestään kaikkea.

Näemmekö toisemme nettirunkkareina, koska emme syystä tai toisesta halua antaa itsestämme tarpeeksi? Joko siksi, että haluamme leikitellä mahdollisuuksillamme, tai koska olemme oppineet varovaisiksi? Tai jostain aivan muusta syystä. Syitähän voi olla hyvinkin monenlaisia, kuten aloittajakin kirjoitti.

Moneen kinkysuhteeseen liittyy tarkoituksellista epäsymmetriaa. Olisiko nettirunkkariksi leimaamista ja leimautumista mahdollista välttää olemalla joskus vähän vähemmän truuu-sitäsuntätä? Pyytämällä toiselta vain sitä, minkä voi itsekin antaa? Kertoa avoimesti, jos tuntuu siltä ettei tämä nyt tunnu oikealta? Jos vaikka ihan koittaisi kohdella toista ihmisenä?

Tämä. Veikkaan että monella keltaista edustavalla, oikeasti sitä seuraa/suhdetta hakevalla olisi varmasti kivempi olo tällä foorumilla jos asioista puhuttaisiin heti suoraan ja rehellisesti.

Jos ei ole aikomustakaan koskaan tavata toista, miksi uskotella muuta? Miksei rehellisesti myönnetä että ollaan vaan fantasioimassa ja that´s it? Miksi rakentaa valheellisia pilvilinnoja ja unelmia, tehdä jopa yhteistä tulevaisuutta koskevia konkreettisia suunnitelmia ja rahaa vaativia hankintoja, jos sitten toiminnan tasolla ei tule koskaan tapahtumaan mitään nettirunkkariutta enempää?

Tai jos päästään sinne tapaamis/tapailuasteelle niin...

Jos ei oikeasti olla vapaita sinkkuja vaan luvatta/luvalla liikkuvia varattuja, miksei sitä kerrota heti suoraan vaan aletaan kiemurtelemaan ja myöntämään asioita vasta sitten kun on pakko? Miksei rehellisesti anneta toiselle mahdollisuutta päättää haluaako leikkiä/heilastella/käyttää aikaansa varatun ihmisen kanssa?

Jos ei ole oikeasti monogaaminen tai kykene siihen, miksi väittää olevansa jotakin muuta? Miksei rehellisesti kerrota että olen pesunkestävä poly enkä muuksi muutu tai että ikisinkkuna tykkään pyörittää useampaa kerralla? Siksikö että sitten saa pakit monolta?

Jos ei oikeasti hae parisuhdetta vaan pikku kivaa, salaseuraa tai pelkkää seksisuhdetta, miksi uskotella toiselle että etsii syvempää yhteyttä? Että ajan ja tutustumisen (ja sessioiden!) myötä parisuhdekkin on mahdollinen. Ja sitten kumminkin kiemurrellaan kuin onkimato siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa rakentamaan muutakin kuin sessioita ja sitä seksipuolta. Kun oltiin sitten kuitenkin vain hakemassa sitä koloa/kalua.

Säästäisi monenkin ihmisen aikaa ja tunteita kun jokainen olisi rehellisesti sitä mitä oikeasti on, lupaisi vain sen mitä oikeasti voi antaa ja puheet ja kirjoitukset vastaisivat tekoja ja toimintaa.

Kinkysuhteiden epäsymmetriaa voi tosiaan, ikävä kyllä, helposti käyttää hyväkseen: aina voi keksiä uusia ja uusia syitä miksi ei vieläkään olla siinä pisteessä että voitaisiin nähdä/sessioida/seurustella/ottaa omaksi/mitä vain.

[orjamies]

Olen vanhankansan miehiä viestejä voi aikansa laittaa aika pian haistan runkkumatskun hakijan jos on tylsää jatkan jonkun aikaa " siihen 1 kahvitreffiin " jota ei tietenkään tule  EN  täysin tuomitse tuommoisia ihmisiä tuollahan noita syitä lueteltiin miksi asiat voi mennä tuohon  suomi on mm pitkien välimatkojen maa mietin tyyppiä jossain nuorgamissa  tuskin hirvein usein on edes mahdollisuutta tavata ketään 500km säteellä.

[tiltu]

Mie olen "nettirunkkari", mutta kerron heti alussa, jos minulla ei tavoitteena/aikomuksena tavata ihmistä. Usein tämä tarkoittaa myös sitä, että kummankaan ei tarvi olla kirjoittelussa mielinkielin tai kuvitella miltä toinen näyttää tai millään sellaisella ulkoisella ei ole mitään väliä.

Sitten toisaalta teen hyvin selväksi, jos haen seuraa, jonka kanssa toiminta perustuu fyysisiin tapaamiisiin (lue seksiin). Silloin ykkösasia on kumppanin halu ja kyky tavata livenä. Silloin jätän sivuun ne tosi sympaattiset "turkulaiset" sekä varatut.

Kaikkein ärsyttävimpiä on ne tyypit, joihin törmää, kun hakee pure-seksiseuraa. Tyypit on aluksi olevinaan samaa mieltä, mutta hyvin pian huomaan, että ne haluaa vain tuhmia kuvia ja viestejä - ei muuta.