Everstinna on outo kirja. Tuulikki Poutiainen luonnehtii Etelä-Suomen Sanomissa 7.9.2017 julkaistussa arviossa, että Rosa Liksom käyttää Everstinnassa sekä modernismin että postmodernismin tyylikeinoja sen mukaan kuin teos niitä tarvitsee. Näiden tyyliratkaisujen ja peräpohjalaisen murteen yhdistelmä etenee oudosti milloin hengästyttävän nopeasti milloin taas yksityiskohdissa pitkään viipyillen. Everstinna tuo paikoitellen murteessaan, yhteisöllisyydessään ja seksuaalisuuden kuvauksessaan mieleen Bengt Pohjosen romaanit, joissa käsitellään korpelalaisuutta, pohjoisen liikettä, joka uskonnollisen hurmoksen nimissä pyrki vapauttamaan jäsentensä aistillisuuden, saamaan nämä "hullusillensa".
Kirjan päähenkilö on isänsä ikäisen Everstin, Saksan-jääkärin, fasistin ja myöhemmän aviomiehensä hyväksikäytön uhri. Everstin vaikutusvallassa ja lumoama hän on ollut lapsesta asti.
"Olin mieki nuoresta iästä huolimatta haistanu ja nähnykki sen vihan hurmoksen Everstin tiukoissa naamalihaksissa, puhheissa, anturoitten kopseessa ja liikkeissä, ko se nousi ja istu, käveli eestakasin, nyki, pomppi ja oli välistä kovastikin levoton. Sehän ei oikeastaan etes yrittäny peittää sitä mitä soli. Kaikki oli näkyvissä, ja se justhiinsa veti puohleensa ko se oli niin outoa ja kummallista. Mie aattelin, että se viha pyssyy pitemän pääle sotatantehreela eikä tule kotia asti. Ja kaikkein vähiten meän kahen välhiin. Että mie paranan hänet rakhauella."
"[M]itä enempi Eversti alisti minua, sitä vähempi olin olemassa. Loppujen lopuksi olin olemassa ainoasthaan silloin ko kirjotin, muuten en."
"Aina eron hetkelä puhuima toisillemma vain saksaa. Se oli meän rakhauen kieli. Erotesa itkimä molemat ko hullut kläpit [lapset]."
"[V]aihmoon upotetut rahat on tuhlausta, rakoihmistä pitää pieksää, että siitä tullee rakastava ja hyvä."
"Mie viskau'uin itteni yläpuolelle, sielun ja ruumiin harhmaale alueheele ja katoin katosta käsin, kuinka se ruoski, makasi väkisin ja kusi minun pääle ja lopuksi sullo minut vaatekaaphiin."
Päähenkilön suhteessa ja myöhemmin avioliitossa vielä alaikäisen Tuomaan kanssa roolit kääntyvät päälaelleen.
"Ensin mie aattelin, että kläphiin sekkaantuminen on väärin, mutta sitte, että mieheltähä tuo näyttää, ja mie nousin läskeineni sen pääle ja heti ko Tuohmaan kulli luikahti minun sisäle, mie laukesin."
"Mie tehin Tuohmaale kaiken sen, minkä Eversti oli tehny mulle sillon ko met ensin seurustelima ja sitte olima vuosikauet salakihloissa, ja Tuomas oli vetelää vahhaa."
"Tuomhas alko kortteeraahmaan minun tykönä koulula [ja] siirty opettajan asunosta päivän ajaksi minun oppihlaaksi. Se oli keskinkertanen laskennossa, mutta piirustuksessa se oli hyvä."
"Mie kasusin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta ennen."
Rosa Liksomin tekstistä voi löytää näistä lainauksista vaistottavan voiman ohella paljon kulttuurisia viittauksia. Niistä mainittakoon kaappiin telkeäminen, joka löytyy Søren Kierkegaardin ja hänen kihlattunsa suhteesta ja naarasuroshirvi, jonka voi nähdä viittauksena niihin rooleihin, joiden kautta eräiden perinteisten yhteisöjen kokeneimmat naiset saavuttavat valtaa ja "täydentyvät" miehisillä ominaisuuksilla.
Sivustoa kannattaa
