Suru on kunniavieras

[Lunttu]

Uskon, että suurimmat sydäsurut suhteessa kuin suhteessa, ovat seurausta kommunikaation puutteesta, pettymyksistä toiveissa joista toinen ei ole välttämättä ollut edes tietoinen ja joita ei siksikään ole voinut täyttää. Onneksi kuitenkaan mikään ei vain ota vaan myös antaa, "suru joskus käy ja ikävää riittää" mutta "kantaa laineet laivankin". Suru opettaa, sen kääntöpuolella on onni jostain mitä on saanut kokea ja mikä ei häviä mihinkään vaikka suhde päättyisikin, puhumattakaan mitä kaikkea muuta tämän matkan varrelta on jäänyt "käteen".

[Nvriih]

Hyvää pohdintaa aiheesta, johon varmasti moni törmännyt.

Kun alkuvuonna meinasi tulla stoppi noin 1,5v kinky"suhteelle" niin olihan se aikamoista. Ei ollut oikein ketään kenelle avautua. Töissä ei voinut puhua mikä painaa, puolison kanssakin tuntui erikoiselta asiaa käydä läpi (vaikkakin kyllä mainitsin että nyt on paska olla kun näin kävi). Yhdelle vaniljaystävälle sitten aiheesta uskouduin ja sain jonkinsortin tukea. Mutta vaikea se on saada lohtua kun on vaikea pukea sanoiksi toiselle, mitä on menettämässä. Kun onhan mulla kuitenkin se puolisokin. Vaikea ilmentää mitä ne koetut tunteet on, kun kyse ei ole rakkaudesta - sen päättymistä ja sen loppumista muutkin ymmärtää.

[Selina]

Hienosti asetettuja sanoja. Oli haikeaa, mutta lohduttavaa lukea, sillä on sattunut tismalleen myös omalle kohdalle. Jotenkin kiva tietää, että joku muukin on ajatellut asioista näin.

Itsellä on se haaste, että siviilissä olen huomattavasti enemmän tekemisissä monogaamisten vaniljoiden, kuin monisuhteisten kinkyjen kanssa, vaikka jälkimmäiseen osioon itse kuulunkin. Välillä päätä kiristävä vanne menee totaalisen tiukalle juuri siitä syystä, ettei kirjoituksesi kaltaisista suruista yksinkertaisesti voi puhua lähipiirille sanaakaan. Kyse on kuitenkin oman elämän sisällä olevista erittäin isoista asioista. Ne surut on vaan nieltävä ja koitettava löytää joku muu purkautumiskeino, kuin sanat. Ja se ei pitkällä tähtäimellä tosiaan ole hyvä keino. Onneksi nykyään muutama vanilja-ystäväni jo tietää vähän elämästäni.

[bmasteri]

Nyt kaipaisi sitä muualta tuttua tykkäys -nappia. Kolumnin pohdinta osui itseen tosi hyvin, kun on viimeisen vuoden aikana ollut eroja ja ”eroja” pitkistä parisuhteista ja intensiivisistä kinkysuhteista. Tähän päälle uusia alkuja joihin on lähdetty takki auki sillä periaatteella, että tunteita ja mieltymyksiä ei tarvitse kätkeä ulkomaailman tunnustamiin kategorioihin. Suru on kunniavieras, joka pahimmillaan tukahduttaa ja parhaimillaan auttaa kasvamaan ja siirtymään elämässä vaiheesta toiseen.

[Ms. M]

Kaikkein pahiten minun sydämeni on särkynyt juuri kinky suhteessa. Asiasta on reilu vuosi, ja silti välillä edelleen sattuu niin pirun paljon. Sen tapauksen jälkeen en enää ole halunnut pitkällä tikullakaan koskea D/s-juttuihin. Vain masokisti on jäljellä. Koko pervoskene tuntuu vieraalta, enkä oikein usko, että enää alistuisin kenellekään. Kenenkään pervon kanssa en ole asiasta oikein puhunut, tai tilittänyt tunteitani.

Suru on kunniavieras kyllä, mutta eteenpäin on menty. Uusi elämä. Haamuja menneestä tulee edelleen vastaan. Tiettyjä biisejä pitää vältellä.

Toki on tullut havaittua, että olin paljon heikompi silloin, kuin nyt. Ja jos olin hankala silloin, niin nyt olen mahdoton.

[Lunttu]

Toki on tullut havaittua, että olin paljon heikompi silloin, kuin nyt. Ja jos olin hankala silloin, niin nyt olen mahdoton.

Pidän tästä! Ja niinhän se on että enitenhän ne vaikeudet vahvistaa!