Kinkyileminen liittyy vahvasti myös session ulkopuolelle. Vaikka pääsemmekin toteuttamaan itseämme toiminnallisesti, niin se ei tarkoita että ajatuksen virta lakkaisi palattuamme takaisin arjen pariin. Moni arkinenkin asia muistuttaa fantasioistamme ja kokemuksistamme. Minulla kävi varusmiespalvelusta suorittaessani niin, että olin tilanteessa, mikä olisi jossain määrin vastannut ajatuksena bdsm sessiota. Ainakin näin jälkikäteen muistellessani en voi olla ajattelematta tilannetta "kinkylinssien" läpi.
Jätän seuraavaksi tarkoituksenmukaisesti kertomatta sen enempää nimiä kuin sijaintiakaan. En halua kenenkään anonyymisyyttä loukattavan saati paljastaa mitään arkaluontaista puolustusvoimista. Jos joku tuttu ehtii tunnistamaan minut tarinan ja sen kontekstin perusteella, niin..
MORJESTA! HOP HOP!
Eiköhän tuo riitä.
Tästä on jo siis jokusen vuotta aikaa kun suoritin varusmiespalvelusta. En aran selkäni vuoksi suostunut menemään yliluutnantin suosituksellakaan johtajakoulutukseen. Olin jossain määrin pettynyt, että tuhlaisin lopun aikaani vain olemalla perussotilas. Eikä minulle jäisi mitään kotiin tuotavaa opittua taitoa, muuta kuin tieto siitä että rynnäkkökivääri toimii naisenkorvikkeena niin tunteellisesti ja ehkä äärimmäisessä tapauksessa myös fyysisesti. Erikoistuin sitten lääkintämieheksi. Lääkintämieskoulutuksesta kerkesin saamaan kaksi ensimmäistä ensiapukoulutusmerkintää ja suhteellisen mielekkään koulutuksen. Mutta halusin vielä enemmän opittua taitoa. Oli sattuman kauppaa, että huomasin mahdollisuuden erikoistua uinninvalvojaksi. Aluksi epäröin kovasti, sillä en ollut koskaan ollut hyvä uimari. Hyvä jos osasin uida kahta sataa metriä, sukeltamisesta puhumattakaan. Onneksi minut sai kuntotalon fysioterapeutti ylipuhuttua ottamaan homman vastaan. Tästä alkoi yksi elämäni upeammista puolen vuoden jaksoista nuoruudessani.
Kuukauden koulutuksen jälkeen opin uimaan ja sukeltamaan, vaikka pidin näitä asioita käytännössä mahdottomana heti ensinäkemältä. ”Noniin pojat tuon uinninvalvojan testin tulette suorittamaan kuukauden päästä.” Hahaha niin varmaan! Minulta katosi itseluottamus saman tien kun minulle kerrottiin, mitä uinninvalvojan testi piti sisällään. Kuitenkin mahdottomasta tuli lopulta mahdollista. Pidin pätevyyden saatuani työkseni huolta kasarmimme kuntotalon toiminnasta, yhdessä muiden valmistuneiden uinninvalvojien kanssa.
Tykkäsin aivan suunnattomasti kuntotalolla työskentelystä. Vaikka olin vielä nuori ja naiivi enkä kyennyt erilaisilta ongelmilta selviämään, niin kantavaksi voimaksi ja suurimmaksi motivaatiokseni tuli mahdollisuus voida jatkuvasti kehittää itseäni kuntotalolla. Ja se tarkoitti sitä, että sain koko tuon puolen vuoden ajan uida ja sukeltaa monta tuntia joka päivä ja treenata ja hioa noita taitoja. Zero to hero – mentaliteetilla tunsin oloni hyväksi. Sisäallas ei ollut kovin suuri, vain 25 metriä, mikä syveni 4,7 metriin. Juurikin tuo syvyys teki altaasta kivan leikkipaikan harjoittelemiselle. Normaaliin vapaasukeltamiseen kuului esimerkiksi salipainokiekkojen kanssa uppoaminen. 15 kilon levy kouraan ja sen kanssa upposi kirjaimellisesti kuin kivi. Altaan pohjalta pystyi myös noukkimaan muovirenkaita tai kevyempiä salipainoja, mikä kehitti sukeltamisen sujuvuutta. Varsinaista uinninvalvontaa, mitä suoritettiin aina yksin, ei koskaan ollut useampaa tuntia päivässä enempää, joten toiminimemme ”uinninvalvoja” oli melko harhaanjohtavaa. Onneksi tilanne olikin tämä, sillä uinninvalvominen oli suuuuuuunnattoman tylsää
Se oli joka kerta mentaalinen kamppailu väsymystä vastaan.
Vaikka olinkin innoissani ja motivoitunut harrastelija, niin en ollut altaalla ainoa, joka kehitti itseään. Toki muiden uinninvalvojien lisäksi, paikalla oli säännöllisesti myös korkeampiarvoisia henkilöitä treenaamassa. Kiinnitin huomioni erityisesti erääseen korkea-arvoiseen mieheen, joka kävi treenaamassa sukeltamista ja uimista tosissaan. Ja siis hän oli uskomaton. Koko kroppa treenattu ja trimmattu niin, että kirjaimellisesti jokainen lihas näkyi. Olin nähnyt sellaisia kehoja vain kansikuvissa kaupan hyllyllä, jos sielläkään, ja elävänä se sai minut ihmettelemään suu auki näkemääni. Se motivaatio, mikä hänellä oli altaalla, antoi hyvän roolimallin. Innostuin itsekin treenaamaan lisää ja totisemmin. Mietin myös, että mikä oli hänen tavoitteensa tuolle kaikelle harjoittelulle ja sain selville, että hän oli pyrkimässä taistelusukeltajaksi. Kova juttu.
Eräänä päivänä olin valvomassa altaalla yksin ja paikalla oli pelkästään tuo samainen mies harjoittelemassa. ”Ei mitään uutta auringon alla”. Ei ollut onneksi kovin tylsääkään valvoessa, kun seurasin innokkaasti, miten mies harjoitteli – josko olisin oppinut jotain uutta ja soveltanut hänen metodejaan omiin harjoituksiini. Olin alkanut ihailemaan häntä ja poikamaisesti kannoin ylpeydellä myös omaa harjoitteluani, josko minustakin tulisi yhtä hyvä sukeltaja ja uimari kuin hänestä. Mutta sitten jotain uutta pääsi tapahtumaan. Kesken valvomiseni paikalle ilmestyi normaalit sotilasvaatteet päällä todella karskin näköinen, oletettavasti korkea-arvoinen, mies. Ja siis en nyt vähättele karskiutta hänessä ollenkaan. Hän näytti tappajalta. Kehon eleet, kasvojen jäykkyys ja tanakka olemus herätti automaattisesti kunnioitusta. Minulla ei tullut edes mieleenkään alkaa pullistelemaan lihaksiani ja alitajuisesti ottamaan hänestä mittaa. Jos hän olisi käynyt päälle, niin olisin juossut karkuun. Ei kysymystäkään. Hän siis tuli vaatteet päällä altaalle ja nopeasti moikkasi minun suuntaani. Yllätyksekseni huomasin, että hän meni altaalla harjoittelevaa miestä vastaan. Mitä ihmettä oikein oli tapahtumassa? Mies nousi altaasta ja molemmat kättelivät tervehdyksen merkeiksi.
Ymmärsin tilanteesta, että vaatteissa tullut karski mies oli jonkinasteinen kouluttaja, oletettavasti taistelusukeltajien kouluttaja ja korkea-arvoisempi. Olin haltoissani! Pääsisin näkemään, kuinka kouluttaja treenaa harjoittelijaa! Trimmattu mies, kutsutaan häntä nyt vain mieheksi, valmistautui suorittamaan jonkinlaista testiä, mitä kouluttaja oli laatinut häntä varten. Olin tilanteessa vain vierestä seuraaja, eikä minuun kiinnitetty huomiota.
Okei, testi näytti alkavan. Mies nousi seisomaan altaan syvässä päädyssä sijaitsevalle hyppykorokkeelle ja jäi odottamaan. Hän ei näyttänyt liikuttavan lihastakaan, kunnes kouluttaja antoi nopean lähtöhuudon. Mies teki kädet edellä uimahypyn altaaseen. Sen sijasta, että hän nousisi pintaan, niin hyppy jatkui vapaasukelluksena altaan toiseen päätyyn saakka. Eli hän sukelsi 25 metriä pinnan alla. Altaan matalammassa päädyssä miehen pää pilkahtaa esiin, hän otti happea ja alkoi uimaan takaisin 25 metriä. Lopulta hän oli lähtöpisteessä ja nosti itsensä ylös altaan reunalta. Yllätyksekseni huomasin, että kun mies oli nostanut itsensä ylös altaasta, hän käveli kouluttajan eteen, varmaan vain metrin päähän kouluttajasta kasvokkain, ottaa (armeijatyylisen) asennon ja vetää käden lippaan (eli asettaa oikean kätensä ohimolleen kunnioittamisen osoitukseksi). Vau tämähän näytti ihan jo rituaalilta, mutta tarpeeksi totiselta touhulta kuitenkin.
25 metriä sukellusta ja sen jälkeen takaisin 25 metriä uimista, altaasta itsensä ylös-nostaminen ja asentoon kouluttajan eteen. No tuohon nyt pystyisi moni muukin – ajattelin. Sitten kouluttaja antaa käskyn miehelle mennä takaisin hyppykorokkeelle. Mies kävelee takaisin ja ottaa asennon korokkeella eikä liikahda lihastakaan. Mies sai lähtöhuudon uudestaan ja hän toisti kaiken täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Otti vieläpä uudelleen asennon kouluttajan edessä ja veti käden lippaan. Onko tämä jokin rituaali vai testi? Pidin tilannetta jotenkin hassuna.
Mutta siinä kohtaa, kun tilannetta oli toistunut jo kuudetta kertaa, niin aloin miettimään, kuinka paljon moinen suoritus vaatii fyysisesti. Tiesin sukeltamisesta sen verran, että happi/hiilidioksidin tasapaino kehossa on kaiken A ja O, mikäli haluaa välttää tajunnan menetystä kesken sukeltamisen. Huoleni alkoi kasvamaan. Pystyin jokaisen toiston jälkeen näkemään, kuinka mies alkoi pikkuhiljaa väsymään, väsymään ja väsymään. Hän suoritti toistot täysillä, mutta jokaisen toiston jälkeen hänen vauhtinsa yksinkertaisesti hidastui.
Jokaisen toiston aikana kouluttaja tepasteli altaan reunalla rennosti ja vakava ilme päällä. Ja hänen asenteensa ei antanut periksi ollenkaan. Toistoa toiston perään, kouluttajan jäykkä ilme kasvoilla, uudestaan antamassa käskyä toistaa suoritus. Siis ei mitään armoa. Mies selvästi alkoi jo näyttämään väsyneeltä kaikesta suorittamisesta. Hän ei kunnolla kyennyt nostamaan itseään ylös altaan reunalta ja vaivalloisesti käveli ottamaan asentoa kouluttajan eteen. Nyt testi näyttäisi loppuneen, oletin. Mietin, että olipa hieno suoritus mieheltä. Hän jaksoi noinkin raskaan suorituksen loppuun asti. Yllätyksekseni kouluttaja ei näyttänyt elettäkään, että testi olisi päättynyt. Tiukalla ilmeellä hän lähetti miehen takaisin hyppykorokkeelle. Ajattelin, että moinen suorittaminen ei enää tunnu kivalta. Tiedän mitä happivajeinen fyysinen suoritus on ja se ei tunnu mukavalta ollenkaan – silloin koko keho on tulessa ja huutaa lepoa. Mies hyppää uudestaan veteen. Jo hänen hyppy oli vaivalloisen näköistä ja tyylipuhdas suoritus ei näyttänyt olevan enää suuressa arvossa. Mies sukeltaa ja kesken kaiken nostaa päänsä ylös ja alkaa haukkaamaan happea. Hän sai koottua itsensä ja jatkoi sukeltamista loppuun asti. Hän sai uitua ja tällä kertaa erittäin vaivalloisesti nosti itsensä ylös altaasta.
Katsoin tilanteen muistuttavan enemmänkin rääkkäystä, kuin testin suorittamista. Olin lukenut kirjaa suomalaisesta muukalaislegioonalaisesta, Pietiläisestä, joka kertoo kokemuksistaan ollessa muukalaislegioonassa. Pietiläinen kertoo mm. mitä karkureille tehtiin vankiloissa: Selkään kiinnitettiin rinkka, mikä täytettiin märällä hiekalla ja karkuri pistettiin juoksemaan kehää sotapoliisikoirien pitäessä tahtia yllä. Eli rääkkäystä. Ja tämä tilanne altaalla toi mieleeni juurikin samaisen viittauksen Pietiläisen kertomukseen.
JA UUDELLEEN! En ollut enää uskoa silmiäni. Kuinka tuo mies pystyy moiseen? Kesken miehen ontuvan suorituksen, kouluttaja jo tuttuun tapaan rauhassa tepasteli altaan vierellä ja yhtäkkiä hän katsoi minun suuntaan. En ollutkaan enää vierestä seuraaja vaan kouluttaja viittasi kädellään minulle eleen, minkä ymmärsin niin että ”Seuraa tarkkaan häntä, hän saattaa menettää tajunsa”. Jep, tilanne päällä! En olisi uskonut, että testi menisi tähän pisteeseen. Valmistauduin nopeasti ja odotin altaan reunalla jännittyneenä. Onneksi tiesin pelastamisesta ja tilanne oli tässä mielessä hallinnassa.
Mies selvisi kuin selvisikin, mutta täysin uupuneena. Hän ei kunnolla päässyt ylös altaasta enää omin voimin. Hän veti viimeisen kerran käden lippaan ja testi oli ohi. Molemmat miehet rentoutuivat heti ja kouluttaja onnitteli miestä. Enää hänellä ei ollut niin tiukkaa ilmettäkään kasvoilla. Molemmat lähtivät sitten altaalta pois. Minä jäin altaalle valvomaan ja kelaamaan ajatuksiani, että ”mitä ihmettä juuri oli tapahtunut?!”
Pidin tilannetta aivan mahtavana, erityisesti erinomaisena opetuksena mielen lujuudesta ja sisusta.
Minulle tämä tilanne jäi mieleeni ja pidän sitä jossain määrin analogiana myös bdsm sessiosta, sillä kouluttajalla oli täysi auktoriteetti mieheen, joka laitettiin totaalisesti kärsimään, armotta, vaikka kyseessä olikin vain testi. Tämä tilanne saattoi olla minulle se kokemus, mikä johti kiinnostukseni ns. fearplayhin. Avuttomuuden, pelon ja kivun sekoitus on suunnattoman kiinnostava yhdistelmä. Jälkikäteen se samalla vahvisti ajatuksiani esimerkiksi D/s suhteista tai ylipäätään vallan antamisesta toiselle. Siinä on silloin olemassa kahdenkeskeinen luottamus ja kunnioitus, jolloin dominoiva voi viedä subin äärirajoille halutessaan.
Sivustoa kannattaa
