Erittäin muhkuraisena, arpisena, pehmeän pyöreänä riippurintaisena, lättäperseisenä kasvoilta täysin tavallisena keski-ikäisenä (!!) naisena ihailen niitä rohkeita, jotka kuviaan lataavat jakoon. Koska jokainen, joka kehonsa kantaa ylpeydellä, on kaunis.
Itsellä kuvat profiilissa kuitenkin tarkoin rajattuna.
Ennen eilistä.
Miksi? Mikä muuttui?
Olin jutellut ystäväni kanssa asiasta ihmisen keho.
Tajusin, että mulla ei ole ikinä ollut ongelmia riisua vaatteita pois ja olla katseen kohteena. Edes vieraan ihmisen edessä. Kaksin tai useammankaan nähden.
Hei c'moon; minussa riittää katsottavaa!
Mutta katseltu muisto haipuu, pehmenee. Kuva on ikuinen.
Toki maailmassa on paljon ihmisiä, jotka todennäköisesti voisivat fyysisesti pahoin, jos näkisivät kehoni alasti.
Onneksi heistä harva tulee joutumaan siihen tilanteeseen. Liikun harvoin täysin alasti ja nämä henkilöt, joille ulkonäkö on tärkeä, eivät päädy kanssani siihen tilaan, missä vaatteita riisutaan.
Olen ehkä kerran kuullut kehoni olevan kaunis. Sillä hetkellä mietin lähinnä, että käynti optikolla auttaa.
En pidä itseäni kauniina. Mutta en oikeastaan rumanakaan. Olen kasvanut nahkoihini, tunnen jokaisen kohdan kehostani.
Minä oon minä. Minun keho on tämmöinen. Joka arvella on tarina. Kaikkia en edes muista.
Mun muhkurat on osa minua.
Ne on vähentyneet urheilun myötä. Urheilen koska haluan pudottaa painoa, että selviän vielä hetken ilman diabetes-diagnoosia. En ulkonäköni vuoksi
Onko se sitä "tervettä kehopositiivisuutta"?
En tiedä.
