Painavin sanaIhmisen eloonjäämisen kannalta on ollut eduksi, että tämä olettaa mieluummin toimijuutta siellä missä sitä ei ole kuin päinvastoin. Jo kaukaiset esi-isämme pomppasivat säikähdyksestä hetimmiten takaisin puuhunsa nähdessään maassa sopivan kokoisen kepin - parempi tietysti näin päin, kuin tulla potkaisseeksi kuolettavaa käärmettä kädet taljan taskussa puuskaisten: "keppi varmaan".
Tämä perimäämme piiloutunut lähtökohta lienee osaltaan syynä siihen miten suunnattoman vaikeaa ihmislapselle on hyväksyä, että jokin asia
vain on näin taikka noin. Jos jotain tapahtuu, oletusarvo on, että joku tai jokin sai sen aikaan. Ja kun jossain on tapahtunut virhe, sen virheen tekijä on löydettävä ja saatava tilille teoistaan. Jonkun on oltava pahoillaan. Jollei tämä töpättyään tajua sitä itse olla, löydetään kyllä konstit mitä moninaisimmat jotta se mielipaha sieltä saataisiin tulemaan. Tuntuu väärältä, suorastaan moraaliselta mokalta jättää asia sikseen.
D/s-suhteissa anteeksiantaminen on usein erityisen vaikeaa. Koska keskinäisen luottamuksen on oltava väkivahva, tuntuu sen pettäminen verisimmältä mahdolliselta loukkaukselta. Omat koirat purevat kaikkein kipeimmin. Tuntuu siltä että koko maailmassa on yhden ihmisen kokoinen virhe, kun kaltoin kohteleekin se jonka on sallinut oikean ja väärän vaakaa säätää, tai joku jota on pitänyt omaisuutenaan. Niin ikään minkä tahansa muunkin kieron taipumuksensa toteuttaminen toisen kanssa tapaa olla sen verran intiimi kokemus, että homma menee helposti tunteisiin myös skaalan synkemmässä päässä. Pervo-eroilla näyttäisikin olevan vähintään yhtä vahva tendenssi kuin valtaväenkin keskuudessa äityä jossain vaiheessa likaisiksi.
Kaiken tragedian keskellä jää helposti vähemmälle huomiolle, miten loppujen lopuksi ei ole kyse mistään ollenkaan tavattomasta. Paskaa sattuu itsestäänkin, minkä lisäksi ihmiset tuppaavat niitä virheitä perin luontevasti aika ajoin tekemään.
"That's why they put erasers on pencils." Jospa kummankaan ei aina tarvitse olla se pyöveli eikä petturi, vaikka kalpaten sitten kävisikin, vaan asiat lukuisten tekijöiden seurauksena vain menevät niin kuin ovat olleet mennäkseen. Ehkei kenenkään tarvitse olla syyllinen, vaikkei täysin viattomia oltaisikaan.
Ei. Sen käärmeen on oltava jossain. Jompikumpi on käyttänyt asemaansa väärin, ja kummallakin taholla se tunnetusti taidetaan kyllä. Dominoivat dominoivat tavoilla joilla ei saa, ja alistuvien on polviltaan rikollisen helppo iskeä vyön alle. Tahdotaan ja tehdään pahaa, näin oletetaan, koska vain pahaa tekemällä pahaa voi tulla. Mikään muu selitys ei loukattujen tunteiden kirvellessä tunnu käyvän järkeen. Taannumme takaisin tasolle, jossa häntäluulla on enemmän virkaa kuin mielen teorialla. Sovinnolla ei ole mitään merkitystä niin kauan kuin sovitusta ei näy eikä kuulu.
Siinä pisteessä kun
anteeksi on sana jota ei lunasteta pois sydämeltä lausumalla se ääneen, se muuttuu kirosanaksi. Eikä ole olemassa mitään niin raskasta kirousta kantaa kuin anteeksi jota ei ole saatu tai annettu. Siksi on syytä punnita tarkoin, mitkä kivet pakkaa taakakseen ja mitkä jättää jälkeensä jatkaessaan eteenpäin. Silloinkin kun emme pysty antamaan anteeksi sen vuoksi ettei kukaan huoli ottaakseen, meille itsellemme on lopultakin paras vastustaa luontoamme ja antaa
vain olla, päästää irti. Yrittää ymmärtää, että menettelipä toinen miten väärin hyvänsä, kaiken pahan alku ja juuri on tuskin ollut yksin tämän käsissä. Se tuntuu hetken raskaammalta kuin pitää kynsin hampain kiinni katkeruudestaan, mutta se on ainut tapa jolla koetun pahan paino voi koskaan mennä pois.
Mitä vähemmän näemme ympärillämme anteeksiantamattomuuksia, sitä kevyempi meidän on omaa tietämme kulkea. Sitä enemmän voi olla armoa, sielläkin missä ei oikeutta ole tapahtunut.
Ompahan sitten toivottavasti mistä ottaa, kun tulemme itse sitä tarvinneeksi.
- pikkusisko, joka täten pidättäytyy kolumnien kirjoittamisesta aina syksyyn saakka. Suukkoja ja aurinkoa itse kunkin kinkyn kesään
