Suhteettomuusteoria

[Chmlnidae]

Niin. Ovathan nämä ikäkausijuttujakin osaltaan varmasti.
Tosin minä ymmärrän hyvin hiukan varttuneempiakin jotka pitävät suhteet pinnallisempina. Yhtä hyvin sellainen  voi olla iän tuomaa itsetuntemusta siitä miten tässä maailmassa haluaa elää. Oleellista on tuo rehellisyys itsen lisäksi myös muille. Riittävän kokeneena ja kypsänä halu miellyttää ja elää valmiiden kaavojen ja hyväksyttyjen muottien mukaan vähenee (ainakin monilla). Ei siinä aina ole kyse jostain kyynisyydestä tai katkeruudesta. Ihan voi olla kyse paremmasta niin itsen kuin maailman ja eri suhteellisuuksien hahmottamisesta.
Toki nyt tulee tajuta että kirjoitan ihmissuhdeanarkistin näkökulmasta. Minulla on takanani se villinvallaton nuoruuden pörräminen, yhteiset omakotitalon rakennukset lapsineen ja lainoineen kuin myös yksin elämisen haasteet ja palkitsevuus. Kaikissa on puolensa, ja aika aikaa....En liputa minkäänlaisten glorfioitujen papinaamenten siunaamisia sen enempää kuin vapaaehtoista erakkouttakaan erämökissä tai betoniviidakossa. Tärkeintä että valinta on oma, tai yhteinen asiaan kuuluvilla, ja sen kanssa ollaan sujut (noin ainakin pääpiirteittäin).
Ja ihmissuhdeanarkia ei tarkoita mitään suhdemoottoriteitä pikaruokaloineen. Se voi olla ihan hyvin niin poly- kuin avoimeen tai monoon jopa liittyvää ajattelua siitä miten ja mikä on oleellista omissa suhteissa.

Ja pusut Niksulle.

[onez]

Mielenkiintoinen aihe.

Itse oon aika ummikko parisuhdeasioissa, syvempää kokemusta ei vielä moisesta ole. Parin viime vuoden aikana oon kuitenkin kokenut läheisyyttä ja yhdessäoloa, sekä kulkenut sitä parisuhteeseen vievää polkua pitkin. Siinä on päässyt tarkkailemaan omia fiiliksiä parisuhteeseen liittyen. Oon huomannut että parisuhde on aika myrkyllinen käsite mulle. Ja aina kun suhde tiivistyy, huomaan pyristeleväni pois siitä häkistä jollaiseksi sen tiiviin yhdessäolon koen.

Niitä myrkyllisyyden syitä pohtiessa ensimmäisenä mieleen tulee vanhempien rikkinäinen parisuhde missä molemmat olivat onnettomia, ja mistä me lapset saimme kärsiä. Se on aina pelkona takaraivossa, se että ajaudun samanlaiseen suhteeseen jossa olen vankina samanlailla kun vanhempani olivat. Heidän suhteessa me lapset kai olimme se vankila.

Toinen syy voi olla se että tarvitsen yksinkertaisesti niin paljon aikaa omiin juttuihini. Ehkä homma toimisi toisen ocd tyypin kanssa joka myös puuhailee omiaan sen sijaan että kokoajan pitäisi tehdä jotain yhdessä.. en tiedä. Sitä mahdollista tunnepuolen kipua en varsinaisesti pelkää. Oon sitäkin päässyt maistamaan eikä se kivalta tietenkään tunnu. Mutta siinä kivussa on myös aina se syvällinen puoli mukana. Se joka pysäyttää koko elämän, rikkoo kaikki muotit ja laittaa ajattelemaan asiat uudestaan. Eli ihan hyödyllinen juttu, vaikka kivulias kokemus onkin.

...ja tietysti taiteen kannalta se kipu on täyttä polttoainetta

Noh, kokemusta enemmän niin eiköhän nämä jutut selviä. Schizoid kirjoitti hyvän vertauskuvan joka varmasti pitää paikkaansa. Minkä tahansa ihmissuhteen eteen pitää tehdä töitä jos haluaa sen kestävän pidempään. Toki jotkut harvat varmaan löytää sen täydellisen sielunkumppanin, sen puuttuvan palan jonka kanssa homma vaan toimii.

..no joo, jatkakaa te kokeneemmat.
täs vielä yks dokkari joka sivuaa samaa ilmiötä vanilijamaailmasta.. http://areena.yle.fi/1-2427380