Panosta parisuhteeseen... tai sessiosta

[Kolumnisti]

Panosta parisuhteeseen... tai sessiosta

Itse löysin mieheni jo nuorena, ja pääsimme hiomaan toisiamme parisuhteen aallokkoon teoreettisesti jopa vuosikymmeniksi. Silloin on järkevää puolittaa asumiskulut muuttamalla yhteen, täyttää mahdolliset kloonautumistarpeensa, ja sopia siitä yhteisestä sukuhaudasta. Samalla kun täydellistetään yhteispeli kinkyyden saralla ja liidetään täyttymyksestä toiseen. Ainakin joskus.

Mutta entäs jos ensimmäinen pitkä suhde olikin vaniljasuhde, teini-iän tietämättömyyden takia? Ja sitten se kariutuu. Ehkä siksi, että itse ei olekaan vanilja, ja se seuraava nyxä pitäisi olla paitsi muutenkin parempi kuin exä, myös omiin taipumuksiin mätsäävä kinky. Se ei ole aina helppoa, mutta kun se sitten onnistuu, onkin seuraava pohdinta. Millainen suhde on tavoitteena, kuinka vakiintunut, kuinka vakava, kuinka paljon stereotyyppisen ydinperhe/perusparisuhteen kopio? Kannatan lämpimästi kinkyjen vakiintuneita parisuhteita, mutta mielestäni keski-ikäisten (ja kypsempien) kinkyjen järkevä raja tulee ennen yhteistä asuntolainaa.

Monen mielestä ei. Moni hakee suhdetta samaan tyyliin kuin silloin, kun edessä oli vielä täysi työura ja täysi suhdeura ennen terveyden rapistumista sessiokelvottomaan kuntoon. Väitän, sivustakatsojan rintaäänellä, että useinkin kannattaisi asettua mukavasti hyvään tilanteeseen, eikä väkisin punnertaa asioita ”eteenpäin” eli vakavammiksi. Kinkysuhde voi toimia vuosia vallan mainiosti niin, että henkilöt asuvat eri osoitteissa, huolehtivat omasta arjestaan pääsääntöisesti itse, ja yhdistävät voimansa vain kun mieli palaa elämää suurempaan seksuaaliseen toimintaan. Ja sama suhde joka on toiminut aiemmin moitteettomana ilonlähteenä osapuolille, voi tukehtua muutamassa kuukaudessa, jos henkilöt erehtyvät muuttamaan pysyvästi yhteen.
 
Varsinkin 24/7 D-s –suhde on raskas molemmille osapuolille, jos sitä ei ole alettu harjoitella yhdessä jo nuoresta, kun vielä on joustava ja kykenee muuttamaan toimintatapojaan ja elämisen tyyliään ilman suuria ponnistuksia. Keski-ikäisenä se onnistuu vain ponnistellen, joskus helpon näköisesti, joskus vaikean.
 
Useasti se sub on hoitanut omaa huusholliaan koko ikänsä tai erosta lähtien tai jo ennen eroaan, ja tottunut tietynlaiseen asioiden tolaan. Päättäen ehkä olosuhteiden pakosta itse kaiken, harkinnut ihan itse miten sisustaa, mitä syö, missä liikkuu, kenen kanssa, mitä hankintoja haluaa tehdä harrastuksiinsa tai elämäänsä. Niin vaikka kuinka olisi seksuaalisesti alistuva ja toivoisi löytävänsä Masterin/Dommen, joka ottaa siipiensä suojiin, niin todellisuus voi olla eri satukirjasta, kun sen löytää.
 
Ehkä se unelmien kumppani ei edes tajua, että persikka ja lohi ovat eri värisiä, miten sen voisi antaa päättää sisustuksesta tai vaatteista? Vaikka se kauheasti haluaisikin. Tai sitten se ei ymmärrä, että kallis kynäruisku on välttämätön meno, muutenhan ei saa pienoismalliin raitoja.

Yhtälailla moni dominoiva on rakentanut vuosien varrella oman täydellisen maailmansa, missä on vain omat tavat, omaa aikaa omien harrastusten parissa, ja oma ystäväpiiri. Siinä kohtaa kun kuvioon lopulta löytyy se alistuva vastakappale, jota aletaan pitää otteessa ja kurissa ja rakastettuna, elämään voi tulla ahdasta. Se oma aika, jolloin kukaan ei ole mitään vailla, voi tuntua vähäiseltä, jos asutaan saman katon alla. Kun toista pitäisi huomioida ja kantaa vastuuta muustakin kaiken aikaa.

Vaikka henkilöt olisivatkin rahankäytöltään, persoonalliselta maultaan, elintavoiltaan ja elämän arvoiltaan täydellinen mätsi, silti jatkuva arki syö yhteisten hetkien erityisyyttä. Aikaa on ehkä paljon, luetaan yhdessä hesaria ja muistutellaan laskujen maksusta, mutta mikä määrässä voitetaan, se intensiteetissä hukataan.

Tietenkin on poikkeukset. Kaikki tuntevat poikkeuksia. Jotka ovat joko tehneet kovasti työtä ollakseen poikkeus, tai ehkä he ovat saaneet hyvän suhteen noin vaan lahjaksi.
 
Silti neuvoni on: Vakiintukaa parisuhteeseen, tavatkaa usein, kinkyilkää taivaisiin asti, mutta jos mahdollista, pitäkää omat asuntonne.



Vir

[-katy-]

Tietenkin on poikkeukset. Kaikki tuntevat poikkeuksia. Jotka ovat joko tehneet kovasti työtä ollakseen poikkeus, tai ehkä he ovat saaneet hyvän suhteen noin vaan lahjaksi.

Erilaisuutta tuntuu löytyvän-en tiedä onko se välttämättä poikkeuksellista-joskus se kai on ikäänkuin lahja ja joskus se voi tuntua lähes kiroukselta. Itselleni se tarkoittaa ennenkaikkea sitä, ettei pidä suhdetta itsestäänselvyytenä. Paljonko on valmis panostamaan ja tekemään kompromisseja..hyvin pitkälle, mutta ei niin pitkälle,että olisi epärehellinen. Tylsää mainita se ikuinen yksinäisyys,mutta sekin voi johtua kovasta työstä eli siitä ettei kiellä itseään olemasta se joka on. Itsenäinen ihminen, mutta samalla riippuvainen toisesta/toisista-toki erakkuus voi olla jonkinlainen "armolahja",en sitä ala kieltämään.

Jos tämä elämä on jokin kilpailu, sitten varmaan kannattaa kysyä, kuka on menestynyt parhaiten ja mitkä ovat kriteerit- tai mitä on oppinut, miten on muuttunut,mitä asioita ihan oikeasti arvostaa-

[hiz]

Silti neuvoni on: Vakiintukaa parisuhteeseen, tavatkaa usein, kinkyilkää taivaisiin asti, mutta jos mahdollista, pitäkää omat asuntonne.

Tuon neuvon kärjistettynä voisi tulkita niin, että he jotka harkitsevat eroa voidakseen aloittaa uuden 100% kinkysuhteen, pitäisi ehkä siis sensijaan harkita vaihtoehtoisena ratkaisuna pysyä laimeassa liitossaan (ettei katyn mainitsema yksinäisyys iske) ja sitten hankkia sen rinnalle sessiosuhteen (joka Vir'in mukaan pysyy intensiivisenä juurikin siksi ettei asu yhdessä). Vai?

Onko ei-polyn pakko valita seksin laimenemisen yhteiselon takia, tai hetkellistä yksinäisyyttä jos asuu toisistaan erossa?

En ehkä itse täysin allekirjoita tuota neuvoa, vaikka voikin olla, että se on hyvä neuvo. Monille 'leikkiä kotia' on yhtä syvä tarve kuin hyvä seksi. Taloudellisesti on myös halvempaa asua yhdessä. Toisaalta, niin suhteiden päättymiset ovat aina ikävät, ja jos vielä sitten täytyy muuttaa sen johdosta niin silloin olisi helpompaa jos on jo entuudestaan omat kodit ja voi irtautua uudesta suhteesta helpommin, tai ottaa siitä taukoa jos siihen tulee tarvetta.

Herää kysymys, että jos vaniljan kanssa asuvat kinkyt unelmoivat 100% kinkysuhteesta, ja 100% kinkysuhteessa asuva taas neuvoo asumaan toisista erillään ettei kinky laimene, niin onko sellaista suhdetta siis edes olemassa, jossa asutaan yhdessä, mutta intohimo pysty hengissä ja voimissaan?

[PinkCat]

Ei pahalla, mutta... tämä on vähän tämmöinen "älkää tehkö niinkuin minä teen vaan niinkuin minä sanon" -tyyppinen neuvo.

[balthazar]

Toivottavasti en ole kohtuuttoman röyhkeä väittäessäni, että varsinainen neuvo-osa koskee nimenomaan sitä tilannetta, jossa hyvä suhde voidaan pilata helposti lähentymällä liian nopeasti?

Osa erillään asuvien suhteiden taikaa piilee juuri siinä, että kaikki ei ole aina mahdollista. Pakotettu odottaminen ja erilläänolo nostaa intensiteettiä, joka voi kadota kun huomaa että vaikka on käytännössä kokoajan saatavilla, ei välttämättä siltikään ole kokoajan läsnä.

Hyvä kirjoitus, joka muistuttaa mielestäni siitä, että enemmän sitä samaa ei välttämättä tee mistään yhtään parempaa.

Omalta osaltani sanoisin, että jos molemmista siltä tuntuu, ilman muuta heittäytykää, tavoitelkaa toistenne summaa suurempaa. Katukaa sitä mitä olette yrittäneet, älkää sitä mikä on jäänyt kokeilematta, koska epäonnistuminen pelotti liikaa.

[Guide-Master]

No, yleensä D/s parisuhde muodostuu kahdesta sellaisesta ihmisestä jotka eivät kestä ilmiselvyksiä, eli eivät ole itsekään niitä helpoimpia ihmisiä luonteeltaan, jossa arvostus tulee siitä että tietää toisen tuovan parisuhteeseen omanlaista haasteita. Toisaalta D/s parisuhde myös vaatii kummaltakin ymmärtämistä itsestään, jolloin asiat jaetaan siten miten yksilöiden vahvuudet ovat. Eli loppupeleissä tiedostaminen toisesta on selkeät,  jolloin myös se milloin valta asemat ovat hyvin lähellä tasa-arvo, ainoa on viimeisen sanan sanominen, joka määrittelee parisuhteessa dominoiva osapuolen.

[LeatherM]

Onko se korkea kinky-intensiteetti nyt sitten lopulta ainoa autuaaksi tekevä? Itse viihdyn vaimoni seurassa ihan noin muutenkin. Vaikka keskinäinen pervoilu onkin alkuajoista selvästi vähentynyt, on mukaan tarttunut kohtuullisen laaja ystäväpiiri saman henkisiä. Osan kanssa pervoillaan, toisten kanssa istutaan iltaa, juodaan, syödään ja puhutaan pervoja, Joidenkin kanssa on pervomatkailtukin. Ja sitten on tietysti ihan vaniljaystäviä.

Ehkä oon tullut niin saatanan vanhaksi ja laiskaksi, etten enää ymmärrä hyvän päälle yhtään mitään. Nautin vaan autuaan tietämättömänä elämästäni. 

[Ms. M]

Voin kyllä sanoa, että liiankin harvoin näkeminen voi kuihduttaa suhdetta kuin suhdetta. Ellei sitten luottamus pelaa aivan 110%:ti.

Pääasia kai kuitenkin on se, että kommunikoidaan ja kuunnellaan. Puolin ja toisin. Ja ollaan myös valmiita kompromisseihin. Ja arvostetaan, puolin ja toisin.

[Pulseproto]

tekis pirusti mieli vastata.. (mut jääköön tälläkertaa) - tyydytään toteamaan.. Joka postaajalla on aivan ytimeen osuvia mietteitä.. Toivottavasti myös subit ottavat näistä mietteistä koppia ! - on tuloksena pirusti vähemmän eroja ja pidempiä D/s -suhteitakin 
Kiitos avauksesta Vir ! 

ps. kyllä minäkin vielä tähän sanaisen arkkuni puran.. someday

[submit]

LeatherM kirjoitti näköjään meikäläisen ajatukset julki

Silläkin riskillä, että pervoilu vähenee yhteisen arjen myötä - suosittelen edelleenkin ainakin itselleni vähintäänkin yhdessä asumista. Kokemusta on myös etäsuhteista ja samalla paikkakunnalla eri asunnoissa asumisesta.

[minikettu]

Minusta tuntuu, että kinky tai ei, liikaa toista on liikaa toista. Ei yhteistä aikaa osaa arvostaa, jos sitä on koko ajan.
Ja ihmisissä on muutenkin sellaisia joille yhdessä asuminen ei vaan syystä tai toisesta kertakaikkiaan sovi. Joko ollenkaan tai joskus.

Ja mitä vikaa "tehkää niinkuin minä sanon, älkää niinkuin minä teen"- neuvoissa muka on? Itse jakelen niitä koko ajan!