Varoitus, tämä kirjoitus sisältää SPOILEREITA elokuvan juonesta!
Toinen varoitus, tämä on pitkä ja henkilökohtainen pohdiskelma, jonka ei ole tarkoitus avata kenenkään silmiä tai moralisoida mitään mistään, ainoastaan avata yhden pervon ajatuksia, joita ko. elokuva hyvin voimakkaasti herätteli...
Menin hieman kahtiajakoisin miettein katsomaan Lars von Trierin Nymphomaniacia. Elokuvan trailerit ja teaserit olivat lupailleet paljon paljasta pintaa ja selkeästi kinkyä sisältöä, piiskaakin oli vilauteltu. Toisaalta jotkut olivat sitä mieltä, ettei elokuvassa ollut seksiä ensinkään ja teaserit olivat harhaanjohtavia. Lisäksi jotkut olivat kertoneet, että elokuvassa olisi hyvin syvällistä sanomaa, mutta suurin osa vain väitti sitä tekotaiteelliseksi ja -draamatisoivaksi. Itse odotin saavani siitä jotain joka koskettaisi minua, vanhaa pervoa, jollain henkilökohtaisella tavalla... Enkä todellakaan pettynyt...
Elokuvan jälkeen minulla meni liki viikko käsitellä kaikki sen esille nostattamat ajatukset ja tuntemukset sekä niiden vaikutukset itseeni. Ymmärsin sen jälkeen myös oikein hyvin kahtiajakautuneet näkemykset elokuvasta, siinä ei todellakaan ollut seksiä tai pornoa oikeastaan "ollenkaan", jos ajatellaan niitä kiihottavassa näkökulmassa. Eikä elokuva yksinkertaisesti ollut millään muotoa todennäköisesti kenenkään runkkumateriaaliksi sopiva. Siinä ei myöskään ollut S&M-toimintaa kuin nimeksi ja sekin, ainakin omasta mielestäni, hieman huonosti avautuvassa ja (huonolla tavalla) epätraditionaalisessa muodossa.
Lisäksi elokuvan toisen osan kantava teema, Joen rikollinen ura ja siihen liittyvä väkivalta, eivät enää mielestäni mitenkään liittyneen elokuvan kantavaan teemaan. Päinvastoin, tuntui kuin upeasti toteutettu tutkielma seksuaalisesti poikkeavan ihmisen elämänkaaresta, olisi yht'äkkiä muuttunut huonosti käsikirjoitetuksi trilleriksi.
Sen sijaan ensimmäinen osa, oli mielestäni poikkeuksellinen kokemus. Siitä näki sen, kuinka elokuvan käsikirjoittaja ja/tai ohjaaja on todella tiennyt mitä tarkoittaa olla seksuaalisuudeltaan valtavirrasta poikkeava ihminen... Mutta toisaalta, kykeneekö elokuvan sanoman tavoittamaan muuten, kuin olemalla samanlainen? Epäilen, ettei se aukea kuin hyvin pienelle määrälle katsojia, niille, joilla on omakohtista kokemusta seksuaalisesti poikkeavan ihmisen ajatuksista ja tunne-elämästä.
Olen itse ollut jo varhaislapsuudesta saakka seksuaalisesti hyvin aktiivinen ja selkeästi valtavirrasta poikkeava yksilö. Olen läpikäynyt kaikki siihen liittyvät tunnetilat ja kasvukivut, suhtautuen omaan seksuaalisuuteeni eri kausina hyvin eri tavoin. En ole nymfomaani, samoin kuin Joe, mutta minäkin olen kiistatta seksuaaliaddikti. En ehkä tarvitse seksiä kymmentä kertaa vuorokaudessa, mutta en toisaalta tule toimeen ilman sitä kovinkaan kauaa, en ole koskaan tullut, mutta tarpeista enemmän seuraavaksi...
Itselleni elokuvassa oli jotain hyvin henkilökohtaista: Joe kuvaillessa rinnakkaisia suhteitaan ja niiden suhdetta omiin tarpeisiinsa, hän nosti niistä pintaan kolme eri tyyppiä. Elokuvassa niitä kuvattiin Bachin soinnuilla G, F ja C. Jokaista kuvasi elokuvassa oma henkilönsä, jotka olivat monella muotoa stereotypioita tietynlaisita suhteista ja tarpeista.
G, oli tasainen ja turvallinen "taustaääni", jotain mihin saatoi luottaa ja jonka varaan pystyi rakentamaan luontevasti jatkuvuutta ja turvallisuutta.
F oli eläimellistä, petomaista kontrollista irtipäästämistä, voimakkaan alkuvoimaista himon ja halun varaan heittäytymistä.
C taasen oli rakkautta, aitoa välittämistä ja läheisyyttä.
Kaikki muut suhteet olivat Joelle vain kulutustavaraa, ilman muuta merkitystä kuin välineita seksin saamiseen.
Itse olen jo vuosia kuvannut omia seksuaalisia tarpeitani kolmella erilaiselle tarpeella. Fyysisellä, psyykkisellä ja henkisellä... Juu, kaksi viimeistä tarkoittavat samaa, joten korvataan "henkinen" termillä "rakkaudellinen".
Itselläni on puberteetin alkamisesta saakka ollut selkeä tarve "fyysiselle" seksille, seksille toisen ihmisen kanssa, sellaisen ihmisen joka haluaa minua. Pelkkä kuntoseksi ei riitä eikä seksi ammattilaisen kanssa, iistä puuttuu se aidon halun kohteena oleminen. Tätä seksiä tarvitsen hyvinkin säännöllisesti, muutoin itsessäni alkaa vähitellen kontrolloimattomaksi muuttuva psyykkinen muutos, joka vaikuttaa ensin ajatuksiini ja keskittymiskykyyni, työntekemiseen, henkilökohtaiseen kanssakäymiseen ja käytökseeni sekä lopulta jopa persoonani ilmenemiseen.
Psyykkisen tarpeen, kuvailen mielelläni siksi "kinkyksi" osaksi minun seksuaalisuuttani, se on sitä kaikkea mieleen liittyvää "epäsovinnaista" ja perverssiä, jota niin harva ihminen ainakaan tunnustaa omaavansa. Psyykkinen tarve ei minussa kasva yhtä nopeasti kuin fyysinen, mutta sen vaikutuksen olen havainnut itsessäni jo paljon ennen kuin fyysisen. Muistan oikein hyvin hakeneeni psyykkistä seksuaalista nautintoa toisista ihmisistä jo paljon ennen kuin saavutin kouluiän ja juuri sen miellän seksuaalisuuttani voimakkaimmin kuvaavaksi tarpeekseni.
Lisäksi on vielä se rakkaudellinen tarve. Tarve, jonka ymmärsin vasta löydettyäni naisen, jota opin rakastamaan aivan oikeasti, tarve jonka tiedostin vasta päästyäni kokemaan todellista rakastelua, pelkän seksin sijaan. Ensin kuvittelin rakastelun tarpeen alkaneen vasta siitä, mutta nykyään ymmärrän tarpeen olleen olemassa jo hyvin pitkään, mutta vasta rakastettuni löydettyäni, pystyin tyydyttämään tätä tarvetta yhden ihmisen kanssa.
Nuorempana, etsiessäni ja kartoittaessani seksuaalisuuttani ja toteuttaessa halujani, seilasin jatkuvasti lukuisissa rinnakkaisissa suhteissa, mutta vasta nyt vanhempana ymmärrän hakeneeni jo silloin kaiken aikaan tyydytystä kaikille kolmelle tarpeelleni, palasina eri ihmisiltä... Sirpale sieltä toinen täältä... Ja vain jonkun aikaa olen elämässäni kyennyt saamaan sen kaiken kerralla vain yhdestä ihmisestä... Valitettavasti elämäntilanteet vain muuttuvat, eikä mikään täällä ole pysyvää...
Koen omien seksuaalisten tarpeideni vastaavan hyvin pitkälle elokuvassa kuvattuja kolmea. Yksi on perustarve, jonka varaan voin rakentaa arjen jatkuvuutta, toinen henkinen ja mielen varaan rakentuva, voimakkaasti minua stimuloiva ja kolmas, joka edellyttää aitoa molemminpuolista rakkautta toiseen ihmiseen. Yllätyin todella paljon sitä, kuinka törmäsin elokuvassa(!) näin selkeästi omani kaltaiseen ajatukseen. Ajatukseen jolle en ollut löytänyt ymmärtäjiä kuin hyvin vähän edes toisten kinkyjen keskuudesta.
Toinen minulle merkittävä asia oli se "tyhjä" tunne, jota Joe kuvasi itsessään. Tunne, ettei seksiä saa koskaan tarpeeksi, ei vaikka sitä saisi kuinka paljon. Tyhjyys, joka ei täyty millään. Henkisen tyydyttyneisyyden ja harmonian tila, johon ei koskaan pääse, kuin ehkä lyhyeksi hetkeksi, ennen kuin se taas alkaa uudelleen kuormittamaan ja vaatimaan. Ohjaamaan ajatuksia ja mielentiloja. Se tila, joka itsellni voi olla hetken ajan hyvin intensiivisen session jälkeen, ennen kuin ajatukset alkavat taas harhailemaan...
Elokuvan sanoma tuntui jotenkin myös hyvin tutulta, kun Joe leimattiin addiktiksi, mutta hän itse kokemustensa valossa piti itseään terveenä ja vaikka elokuva toisaalta korottikin nymfomanian lähes jumalallisiin kehyksiin, se samalla myös tuomitsi Joen menettämään elämässään kaiken. Aivan kaiken. Onko se todella voimakkaasti seksuaalisesti poikkeavan ihmisen kohtalo? Itse en haluaisi usko siihen aivan niin voimakkaasti, mutta toisaalta en tarvitsekaan sentään seksiä kymmentä kertaa vuorokaudessa, enkä joudu kamppailemaan laindäännöllisesti kyseenalaisten fetissien kanssa...
Elokuvan loppukohtaus oli myös jotain uskomatonta. Koko elokuvan ajan oli rakennettu käsitystä siitä, miten nymfomania ja aseksuaalisuus ovat toistensa vastakohtia. Yin ja Yang. Ja sitten lopussa koko ajatukselta vedetiin kylmästi ja brutaalisti matto alta. Aseksuaalisuudesta tehtiinkin yht'kkiä jotain aivan muuta. Jotain keskeneräistä, jotain likaista ja säälittävää, samalla osoittaen myös sen, kuinka vähän Seligman lopultakaan ymmärsi Joen kertomasta.
Itselleni Nymphomaniac oli siis kuvaus seksuaalisesti aktiivisen ja valtavirrasta poikkeavan ihmisen matkasta oman seksuaalisuutensa tuntemiseen ja hyväksymiseen. Matka, joka tarinassa ei suinkaan ehtinyt päättyä, lieneekö päättyvän koko elämän aikana. Elokuva oli minulle myös erittäin henkilökohtainen kokemus, eikä vähiten hyvin samankaltaisen elämäkokemusten vuoksi, vaan myös viimeaikoinakin paljon miettimieni samojen asioiden tähden: Kuinka seksuaalisesti poikkeavan ihmisen niin usein koetaan olevan "likainen" ja epäilyttävä ja kuinka heidän lopulta kuitenkin odotetaan "parantuvan", kunhan vain olosuhteet ovat otollisia ja/tai tahtoa on tarpeeksi...
En tiedä, kuinka moni tämän tekstin jaksoi lukea loppuun tai kuinka moni lukijoista ylipäätänsä sai ajatuksistani tai elokuvasta mitään irti? Olisi kuitenkin mielenkiintoista jos sellaisia olisi täällä edes joitain, kun en oikein osaa kuvitella olevani aivan yksinkään näiden ajatusteni kanssa
Tämä teksti oli hyvin henkilökohtainen ja mietin paljon julkaisenko sitä täällä lainkaan, mutta ajattelin että ehkä siitä on vertaistukea edes jollekin, joka on kasvanut samankaltaisten ajatusten ja mielenpoikkeamien kanssa kuin itse olen... Ja ehkä se antaa edes joillekin käsityksen Trierin viimeisestä elokuvasta muunakin kuin vain "tekotaiteellisena paskana, josta ei löydy seksiä kuin nimeksi"... Mielestäni se on ehdottomasti huipputeos... Tai ainakin ensimmäinen, jonka olen kokenut ihan oikeasti pääsevän kunnolla sisälle seksuaalisesti poikkeavan ihmisen mielenmaisemaan.
Muiden ajatuksia sekä elokuvasta että minun siitä johtamista pohdinnoistani?
-Mr.Inathu