ihmisen arvo- suuruuskuvitelmista pienuuskuvitelmiin

[Lady Whip]

Olisi mielenkiintoista tietää, miten itse kunkin käsitykseen ihmisen arvosta vaikuttaa oma uskonnollisuus. Uskoisin, että henkilö, joka uskoo siihen, että ihminen on jotenkin erityinen elämänmuoto jumalansa (tai jumaliensa) näkökulmasta, pitää ihmistä paljon arvokkaampana; "kaikki ihmiset ovat arvokkaita". Samoin uskonnoton henkilö ehkä pohtii, että "ihminen ei ole missään erityisasemassa tällä planeetalla", ja on sitä mieltä että "kaikki ihmiset eivät ole arvokkaita".

Uskonto - olkoon se minkä sidosryhmittymän uskonto tahansa - opettaa ihmiselle ainutkertaisuutta uniikkia itsensä ja muiden edessä.
Mutta niin kauan aikaa ne ovat vain sanoja, ennenkuin muuttuvat todelliseksi tunteeksi itse kullekin. Sanat pitää sisäistää ja ottaa omaksi. Niihin pitää luottaa.
Sanotaan: "Usko on luja luottamus johonkin mitä ei näe..."   tämä pitää paikkansa myös uskontojen ulkopuolella. Uskoa johonkin niin paljon, että alkaa muuttumaan sen kuvan kaltaiseksi. Sanat alkavat elämään, käsitteet muuttuvat näkyviksi teoiksi ja muuttavat ihmisen omaa maailmaa ja näkemystä maailmasta.

 On lopultakin aika turhaa pohtia omaa arvoaan. Olemassaolemisen ja ihmisyyden arvo syntyy jo pelkästään siinä, että on olemassa. Kukaan ei voi sitä korvata. Lohdullinen ajatus, eikö...?

Olen tässä hieman eri mieltä.
Omaa arvoa ei ole koskaan turha pohtia. Kuinka voisikaan olla tekemättä sitä, jos ajatus mietityttää.
Luulen, että kun jotain on olemassa, sitä ei ajatella. Mutta jos jotain puuttuu, se on mielessä useinkin. Terve tapa, mitä muuttaamaan jo olemassaolevaa tyydyttävää, sen sijaan pyrkii muutokseen sillä alueella mikä ei ole vielä riittävä.
Tarkoitan tällä sitä, että kun tuntee oman olemassaolonsa arvon, sitä ei ole tarvetta ajatella. Tasapaino siltä osin ja asian voi antaa levätä. Sitä on turha ajatella kuten petsjots sanoi. Se on ja niin hyvä.

Toisaalta..petsjobsin ajatus on objektiivisuuden kannalta katsottuna.
Ihminen tarvitsee subjektiivisuutta. Mennä sisälle itseensä ja ajatella sieltä käsin kokonaisuutta jonka keskipiste hän on. Tarvitsee tunteen omasta olemassaolostaan. Vaikka esim. minä tietäisin paljon ihmisyydestä, teoriaa - silti jos en tunne sitä, kaikki tieto on hyödytöntä enkä tunne omaa arvoani ihmisenä enkä välttämättä tunne edes omaa olemassaoloani niin intensiivisenä mitä se voisi olla. Olen silti olemassa ja on ihmisarvo mutta ei minulle niin täysin mitä se voisi olla. Ehkä muille, mutta ei minulle. Tämä esimerkkinä.
Nopeasti kirjoitettuna voi esiintyä ristiriitaisuuksia, korjaan myöhemmin.

 

[Huokaava_Jade]

Elän sen simppelin käsityksen varassa, että ihmisarvo alkaa sikiön ollessa x viikkoa ja säilyy kuolemaan saakka, tulkoon ihmisestä kuinka vihannes tai aivokuollut. Itsemurhan tekijälläkin on ihmisarvo, lisäys sen vuoksi, jos itsemurhaan päätyy elämänhallinnan menetyksen takia, itseinhosta, eikä esimerkiksi välttääkseen kidutuksen tai uhrauduttuaan uskomansa asian puolesta. Se , mitä ihmisarvoiseen elämään ja kohteluun kuuluu, on vivahteikkaampaa, mutta turvallinen elämä ilman uhkaa, väkivaltaa, nälkää ja terveydenhuollon kieltämistä sisältyy monilla, minullakin, siihen. Tai paremminkin oikeus edellä mainittuihin asioihin.

Ihmisarvo on ihmisen arvo ihmisenä ilman minkäänlaisia attribuutteja. Mitä ihminen tai muut ajattelevat ihmisestä ei vaikuta ihmisarvon olemassaoloon. Loukata sitä voi, mutta ei se siitä häviä.

[katti]

Olisi mielenkiintoista tietää, miten itse kunkin käsitykseen ihmisen arvosta vaikuttaa oma uskonnollisuus. Uskoisin, että henkilö, joka uskoo siihen, että ihminen on jotenkin erityinen elämänmuoto jumalansa (tai jumaliensa) näkökulmasta, pitää ihmistä paljon arvokkaampana; "kaikki ihmiset ovat arvokkaita". Samoin uskonnoton henkilö ehkä pohtii, että "ihminen ei ole missään erityisasemassa tällä planeetalla", ja on sitä mieltä että "kaikki ihmiset eivät ole arvokkaita".

Uskonto - olkoon se minkä sidosryhmittymän uskonto tahansa - opettaa ihmiselle ainutkertaisuutta uniikkia itsensä ja muiden edessä.
Mutta niin kauan aikaa ne ovat vain sanoja, ennenkuin muuttuvat todelliseksi tunteeksi itse kullekin. Sanat pitää sisäistää ja ottaa omaksi. Niihin pitää luottaa.
Sanotaan: "Usko on luja luottamus johonkin mitä ei näe..."   tämä pitää paikkansa myös uskontojen ulkopuolella. Uskoa johonkin niin paljon, että alkaa muuttumaan sen kuvan kaltaiseksi. Sanat alkavat elämään, käsitteet muuttuvat näkyviksi teoiksi ja muuttavat ihmisen omaa maailmaa ja näkemystä maailmasta.

 On lopultakin aika turhaa pohtia omaa arvoaan. Olemassaolemisen ja ihmisyyden arvo syntyy jo pelkästään siinä, että on olemassa. Kukaan ei voi sitä korvata. Lohdullinen ajatus, eikö...?

Olen tässä hieman eri mieltä.
Omaa arvoa ei ole koskaan turha pohtia. Kuinka voisikaan olla tekemättä sitä, jos ajatus mietityttää.
Luulen, että kun jotain on olemassa, sitä ei ajatella. Mutta jos jotain puuttuu, se on mielessä useinkin. Terve tapa, mitä muuttaamaan jo olemassaolevaa tyydyttävää, sen sijaan pyrkii muutokseen sillä alueella mikä ei ole vielä riittävä.
Tarkoitan tällä sitä, että kun tuntee oman olemassaolonsa arvon, sitä ei ole tarvetta ajatella. Tasapaino siltä osin ja asian voi antaa levätä. Sitä on turha ajatella kuten petsjots sanoi. Se on ja niin hyvä.

Toisaalta..petsjobsin ajatus on objektiivisuuden kannalta katsottuna.
Ihminen tarvitsee subjektiivisuutta. Mennä sisälle itseensä ja ajatella sieltä käsin kokonaisuutta jonka keskipiste hän on. Tarvitsee tunteen omasta olemassaolostaan. Vaikka esim. minä tietäisin paljon ihmisyydestä, teoriaa - silti jos en tunne sitä, kaikki tieto on hyödytöntä enkä tunne omaa arvoani ihmisenä enkä välttämättä tunne edes omaa olemassaoloani niin intensiivisenä mitä se voisi olla. Olen silti olemassa ja on ihmisarvo mutta ei minulle niin täysin mitä se voisi olla. Ehkä muille, mutta ei minulle. Tämä esimerkkinä.
Nopeasti kirjoitettuna voi esiintyä ristiriitaisuuksia, korjaan myöhemmin.

En sen kummemmin halua jankata uskonnoista ja uskosta, mutta ei vaikuta siltä, että monenkaan mielestä "kaikki ovat arvokkaita" lähtökohtaisesti. On oikeauskoisia ja vääräuskoisia ja se "meidän oma porukka on ainoassa oikeassa uskossa". Tietysti tätä on minkä tahansa voimakkaan aatteen parissa,ei vain uskontojen. On jokin korostunut tarve olla aina oikeassa ja tietää paremmin kuin muut..
Tuota siis pitää tuoda ilmi ja korostaa sekä ajatella. Jos siis on rauha ja tasapaino itsensä ja muiden kanssa, miksi ryhtyä sotimaan tai muuhun käsiryysyyn ja kahinointiin. Ehkä ihminen onkin juuri epävarma silloin, vaikka kuinka haluaisi tuoda itsevarmuuttaan esille korostetusti, niin kuin Lady Whip viittaa tuossa. Ihminen ei yleisesti ottaen vaikuta olevan kovin vakuuttunut omasta arvostaan, saati muiden arvosta.

(taitaa olla taas vähän synkkä päivä)

Mielestäni liika omassa sisäsiyydessä pyöriminen ja ajatusten pyörittely yksinäisyydessä ei taida myöskään johtaa mihinkään kovin terveeseen ellei sitten todella viihdy vain omassa seurassaan. Heitäkin tietysti on, mutta tuskin Lady Whip tarkoittikaan, että pitäisi uppoutua omaan olemassaoloonsa eikä enää tiedostaisi muuta kuin itsensä.
 Yritän väittää, että ihminen ei voi kokea itseään arvokkaaksi, täysin yksin ollessaan, ja että ihmisen arvo muodostuu myös muiden mielipiteistä omasta itsestä.

Puhutaan paljon syrjäytymisestä ja mitä se muuta on kuin myös yksinäisyyttä ellei sitten keksi alkaa viettää aikaa muiden syrjäytyneiden kanssa vaikkapa puliremmissä tai jossain lahkossa, joka korostaa erottautumista "tästä pahasta maailmasta omien joukkoon"..

Olen miettynyt sellaistakin aika paljon, että millainen on ns. "ehjä" ja "terve" itsetunto. Ehkä se on muunmuassa tuota mielenrauhaa, joka huokuu joistain ihmisistä ja josta ei tarvitse tehdä mitään numeroa sen kummemmin

(haja-ajatuksia)

[Chmlnidae]

Mitä muille tarkoittaa ihmisarvo?

Riverlady nusaisi siihen suuntaan kun olisin itsekin tehnyt. Eli kohdat 1 ja 2 ovat ne joiden pohjalta minä hahmotan ihmisen arvon.

Ensimmäisenä tulee ihmisarvo. Käsitteenä hyvin olennainen kun ihmiskuntaa tarkastellaan eettisesti. Oikeastaan sama asia kuin ihmisoikeudet. Se on jotakin jota kaikilla ihmisillä on vain siksi että ovat syntyneet ihmisiksi. Poisluovuttamaton asia joka ei vähene teoista eikä ominaisuuksista. 
Absoluuttista parasta etiikkaa ei ole käytännössä olemassa mutta se on olemassa jonkinlaisena perimmäisenä totuutena johon pyrkiä. Juuri tämän vajaavuuden ja maailman raadollisuuden vuoksi on hyvin oleellista ja tärkeätä että jokainen miettii asiaa. 

Koo heitti aika olennaisen asian: jokainen on ainutlaatuinen. Eli jos joku ei osaa arvostaa omaa elämäänsä, ja elää sitä, niin kuka sen sitten tekee? Kenenkään toisen elämää ei voi elää, ja jos joku heittää omansa pois niin se on yksi ainutlaatuinen elämättä jäänyt elämä.

Ketun ajatelma ihmisarvosta oli myös "hauska". Tosin itse näen sen lähinnä juurikin liittyneenä tuohon Riverladyn komanteen ja neljänteen kohtaan ja siis kytköksenä ympäröivään yhteiskuntaan ja siihen kuinka eri ajat ja olot arvottavat yksilön. 

Kristinusko on sitten oma lukunsa. En katsoisi, niinkuin Katti teki, että ihminen olisi rassukka. Päinvastoin; jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja siihen perustuu se ettei ihminen ole koskaa kokonaan vailla arvoa. Emme ole eläimiä; meissä on aina kappale jumaluutta, ja näin ollen myös perimmäistä hyvää.
Muihin uskontoihin en mene vaikkakin budhalaisuus omaa sisintä lähellä onkin ja pidän sen ihmiskäsitystä kaikkein toimivimpana kaikista uskonnoista.

Sartresta sen verran, ja hänen maailmaan heitetystä ihmisestään, että siitä on aika jo ajanut ohi. Sartren eksistantialismi sopi vielä tuonne 60- ja 70-luvuille, jolloin ihmiskunnalla (länsimaisella) oli uskoa paremmasta huomisesta. Ja, ehkä, harha ihmisen kaikkivoipaisuudesta. Nyt on ajat ja tunnot, myös tietämys, toiset. Ja eksistentilisteja oli paljon ennen Sartrea jo. Tunnetuksi hän toki teki asian mutta lepäsi ajatuksineen tukevasti jo monen aiemman ajattelijan harteilla.
Sartre ei totisesti ole minun suosikki eksistentialistejani. Pidän paljon enemmän jo hänen aikalaisestaan Camusta, puhumattakaan Nietzchestä, Beauvoiresta (miksi hemmetissä hän vaihtoi Camuun Sartreen, en käsitä), Heideggerista saatikka sitten Beckettistä ja Dostojevskistä. Niin ja tietenkin nuorena Hesse (ja Arosusi) oli kova sana.

Ontologia on läheisesti elämän arvottamiseen liittyvä filosofian haara mutta kyllä etiikka on sitä mielestäni vielä kiinteämmin. Ja nimenomaan liittyneenä praksikseen, todellisuuteen, joka alueella ottaen kantaa.
Mutta ei sillä niin ole väliä mistä koulukunnasta ja suuntauksesta on kyse. Väliä on enemmän sillä että kysytään. Kysytään aina ja yhä uudelleen; järjestetään mielen huoneita väsymättä ja koetetaan löytää vastauksia, ja löydetään ja sitten löydetään vielä enemmän uusia kysymyksiä. Se on tärkeätä. Mielestäni tärkeintä.

Toinen on sitten ihmisen omanarvontunto, eli itsetunto. Se taas on sitten sellaista, johon vaikuttaa myös ympäristö.
Ja olisi hyvä tajuta ympäristön vaikutus omaan itsetuntoon. Sillä itsetuntoon voi vaikuttaa, ja se myös vaihtelee jokaisella ihmisellä tilanteiden ja asioiden suhteen.
Myöskään absoluuttista ja täydellistä hyvää itsetuntoa ei ole olemassa. Sellainen ihminen ei enää ole ihminen vaan kone.
Jos taideteoksesta tekee viehättävän virhe, repeämä josta katsoja/kokija, pääsee sisään, niin sama pätee ihmiseen. Kun ihmisessä on jokin repeämä, epätäydellisyys, niin häneen pääsee sisään. Ilman repeämää ei voi olla vuorovaikutteista molemminpuolista, ja molempia kehittävää, ihmissuhdetta. Tuskin edes suhdetta omaan itseen.
Täydellisen ei enää tarvitse tavoitella mitään. Katson että ihmiselämän tarkoitus rakentuu hyvin pitkälle tavoitteluun.
Ja vaikka eräs populaaristi tunnettu srinkki onkin sanonut että "koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta", niin olen hänen kanssaan eri mieltä. Itse sanoisin että koskaan ei ole myöhäistä saada tasapainoista ja tervettä itsetuntoa. Siihen on olemassa aivan simppeleitä, tai ainakin siltä kuulostavia, keinojakin.
Hyvä itsetunto tarkoittaa että on sinut itsensä kanssa. Tiedostaa sekä vahvuutensa että heikkoutensa ja kykenee nauttimaan elämästä. Tämä ei tarkoita etteikö huonommallakin itsetunnolla voisi nauttia elämästä, mutta aina on mahdollista myös kehittää ja parantaa omaa itsetuntoa eli omanarvontuntoa.
Hyvä itsetunto ilmenee juuri siinä että uskaltaa olla omanlaisensa, puolustaa itseään ja omia arvojaan ja ominaisuuksiaan, antamatta muiden mielipiteen liikaa vaikuttaa.


Mistä rakentuu ihmisarvo?

Ihmisarvo ei siis varsinaisesti terminä sisällä mitään rakentuvaa, itsessään, omanarvontunto sen sijaan kyllä.

Oma päätelmäni on että sen lisäksi että meillä on ihmisinä luovuttamaton ihmisarvomme (ja pyrkimyksemme globaaleihin ihmisoikeuksiin) ja omanarvontuntomme niin meillä tulisi näiden lisäksi yhä enenevässä määrin olla yhteinen kestävä elämismaailmamme, joka rakentuisi sellaisille arvoille jotka kestävät, ja kunnioittavat kaikkea sekä elollista että elotonta. Ja jotta siihen päästäisiin niin jokaisen on otettava vastuu (ei voi muuta todeta kuin että aina, lopulta, palaamme yksilöön ja yksilön vastuuseen). 
Vastuu on otettava sekä omasta omanarvontunteestaan, ihmisarvosta(yleisesti ja yhtäläisesti) ja myös koko planeetasta ja sellaisten arvojen rakentamisesta että elämällä on mahdollisuus säilyä ja jatkua (jep Kettu; myös sillä parjatulla ihmiselämällä), jälkeemme vedenpaisumus ei houkuta ideologiana ainakaan minua.

Ja Katti: sillä lapsen kasvattamisella on juuri siksi niin suuri merkitys että siinä yhdistyvät sekä ihmisarvo että omanarvontunteen kehitys. Vastuu on huikea mutta lapsi on mielestäni itseisarvo jokaiselle vanhemmalle, tai sen ainakin tulisi sitä olla. Lapsilla ei tulisi olla sen enempää välinearvoa kuin muillakaan ihmisillä: kaikkia ihmisiä tulee kohdella itseisarvoisina, tässä kohden olen kantilainen horjumatta (tietynlainen eksistentialisti hänkin