Kriittinen minä, vai sittenkin sinä?

[Floora]

Risto Ahti kirjoittaa kirjassa "kriittinen minä" kirjoittajille ja taiteilijoille.

Koko kirja on kirjoitettu abstraktisti. Joka lause on metafora, joka pitää itse ymmärtää. Vaikka kirjassa on vain 120 sivua, sen lukemiseen meni runsaasti aikaa. Palailin lauseita taaksepäin, pysähdyin tuijottamaan ja pohtimaan. Kirjassa on hirveästi näkökulmia ja joka lauseesta voisi kirjoittaa esseen.
Jossain vaiheessa mietin, että olenkohan liian väsynyt ymmärtämään tätä kirjaa tänään, vai mistä kiikastaa? Ahti kirjoittaa juuri riittävästi, että melkein ymmärtää, sitten hämmentää. Löydän itseni tilanteesta, jossa en ymmärrä sittenkään. Se kai on koko kirjan ydin - mieti mieti mieti.

Ahti kirjoittaa kirjoittajille tutusta ilmiöstä. Itsekritiikistä. Siitä, kuinka taide ei suju, kuinka se ei tunnu hyvältä, kuinka ei tee mieli luoda. Oma teksti on hirveää. Ahtin mielestä kyse ei kuitenkaan ole liiallisesta itsekritiikistä. Kyse on itsekritiikin puutteesta. Hän aloittaa kirjan lauseella "jokainen ihminen on kaksi ihmistä, toinen on synnyttäjä, toinen laatii lakeja."

Lähdin opiskelemaan kirjoittamista teininä. Vuokrasin asunnon, vanhempani osti huonekalut ja menin parvekkeelle vilkuttamaan kun he palasivat takaisin kotiin tyhjän muuttopakettiauton kanssa. Olin viidentoista.

Olin aina ollut paras. Opettajat, vanhempani, ystäväni, valmentajani, kaikki aikuiset ympärilläni pitivät minua tulevana kirjoittamisen ammattilaisena. Löysin kuitenkin itseni teininä tilanteesta, jossa olin parhaimpien joukossa - ja olin huonoin.

Here's the thing: minä en ollut huonoin. Minulla ei vain ollut mitään näytettävää. Istuin kotona tunteja tuliterän läppärini edessä ja katsoin tyhjää paperia. Kun vihdoin sain jotain kirjoitettua, muokkasin sitä kaksinkertaisen ajan kirjoittamiseen käytettyyn aikaan verrattuna. Poistin lauseita. Poistin sanoja. Yritin tehdä kielestäni helpompaa ja yksinkertaisempaa. Sisennyksieni välissä oli kaksi lausetta. Lauseeni olivat kolme sanaa pitkiä ja niissä ei ollut sisältöä. Tekstini oli kuollutta, pelkäsin näyttää luovuutta. Jossain välissä en edes yrittänyt ja lopetin tekstien palauttamisen.

"Aikuisena meidän tuomarimme vaihtuvat kaiken aikaa, meihin ei kiinnitetä sitä huomiota, jota tarvitsemme pysyäksemme edes jossain määrin ehjinä ja itsestämme tietoisina. Meistä tulee laittomia, monipersoonaisia anarkisteja."

Minulle on aina sanottu, että olen kypsä ikäisekseni ja että olen hyvä sanojeni kanssa. Kun validaatio katosi, ja tilalla oli oikeaa opettamista ja oikeaa ohjaamista, löysin itseni tilanteesta, jossa sanat olivat latteita ja kirjainten viivat pakotettuja. En koskaan löytänyt oikeaa rakkautta kirjoittamiseen. Löysin vain tunteen kehuttuna olemisesta ja halusta olla parempi validaation vuoksi.

Ahti kirjoittaa kirjassaan siitä, kuinka itsekriittisten taiteilijoiden itsekritiikki on sidottu ympäristön validaatioon, eikä oikeastaan missään vaiheessa sisäiseen haluun olla hyvä. Validaation puute tuntuu kritiikiltä ja luomistyö turhalta ilman validaatiota.

Päädyin tekemään koulun loppuun. Vertaisarviointikokeissa ilmoitin, että en tahdo kuulla rajua palautetta. Mutta rehellisyyden puute poisti tunteen validaatioista. Totuushan on, että jokaisessa teksteissä on korjattavaa, virheitä. Joissain enemmän, joissain vähemmän. Hyvä lukija, oletko kuullut "kirjoittajien kiellettyjen sanojen listasta?" Tällä listalla on sanat kuten: kaikki sanat joissa on -kin tai -kun pääte. Sanat: myös, kuitenkin. Täytesanat. Montako niitä sanoja on tässä tekstissä?

Valmistuin kyseisestä koulusta ja löysin itseni pari kuukautta valmistumisen jälkeen hakkaamassa näppäimistöä ja kirjoittamassa ensimmäistä kertaa vapaaehtoista tekstiä moneen vuoteen. Se oli parempaa, kuin aikaisemmin. Palaute oli jäänyt muistiin, mutta meni aikaa ennenkuin kirjoitin jotan, jossa voisin huomioida kirjoittamisen säännöt.

Kirjoittamisen opiskelu ja vertaiskirjoittaminen oli minulle paras, mutta huonoin asia ikinä. Meillä taiteilijoilla on usein taiteen lakiviidakko päässä. Siitä miten asiat pitäisi tehdä. Valokuvaajille on kursseja, jossa kerrotaan valon ja varjojen käytöstä. Maalareille on kursseja jossa kerrotaan kontrastimaalaamisesta ja kirjoittajille on kursseja, jossa kerrotaan daktyylistä ja anapestista.

Taiteellisuus ja taide ovat ihmisyyden mukana kasvavia asioita. Olin kaikista intohimoisin kirjoittaja, kun olin lapsi/esiteini. Koska silloin minua kehuttiin eniten. Olin esteetön tyttö, jonka jokainen lause sisälsi kirjoitusvirheen, ajatusvirheen tai pilkkuvirheen. Joskus se sisälti jokaisen näistä. En ollut kuullut statusvaihtelusta, kill your darling'ista tai Tšehovin aseesta. Kirjoitin kerran romaaniprokkikseeni kokonaisen kappaleen, jonka pääkohta oli, että tarinan tyttö meni peilin eteen ja kertoi yleisölle kuinka hänellä oli violetit silmät. Asiaa ei mainittu kertaakaan tarinassa uudelleen ja se ei ollut mitenkään relevantti.

"Katsokaa, miten etevä hän on! Kaikki, mitä hän on lukenut, kaikki osat, joita hän on näytellyt, hän on, ei mitään muuta. Tulkoon kuolema, näyttäköön hänelle hänen omat kasvot!"

Lopetin lukemisen ja lopetin vapaaehtoisen kirjoittamisen opiskelujeni aikana. Nyt luen Risto Ahtia ja kirjoitan siitä esseetä.

Miksi?

Kirjoittamisen vimma alkoi uudelleen valmistumisen jälkeen. Samoihin aikoihin aloin kirjoittamaan kinkyblogia, josta sain livenä usein huomioita. Ihmiset kertoivat tunnistavansa nimimerkkini ja kehuivat tekstejäni. Ennen sitä en ollut kirjoittanut, muutakuin rimaa hipoen, myöhässä, ainoastaan koulujuttuja jne.

Haluaisin sanoa, että löysin motivaation uudelleen. Että saatuani jatkaa itsenäistä kirjoittamista ilman suorituspaineita, löysin sen _itse_kritiikin. Itsekritiikin, jossa kritiikki tulee oikeasti itsestä. Eikä kritiikki itseäni kohti, joka tulee ulkoisista ihmisistä tai kilpailuista.

"Kun ihmiset tulevat luokseni ja sanovat, että he eivät kykene kirjoittamaan liian ankaran itsekritiikin tähden, minun on sanottava, että heidän on ensin päästävä eroon siitä anarkiasta ja satunnaisesta lakien viidakosta, joka täydellisesti estää itsekritiikin kehittymisen. Heidän on ensin rakastuttava itseensä ja ryhdyttävä tarkkailemaan itseään. On kyettävä tarkkailemaan itseään. On kyettävä kehittämään minuus, joka pysyy samana moniarvoisessa anarkiassa."

Motivaation löysin päiväkirjan avulla. Aloin kirjoittamaan tekstiä, joka oli niin haavoittuvaista, että sitä ei ikinä voi näyttää kellekään, edes validaatiopuutteen iskiessä. Se teksti on kauneinta, aidointi ja parasta tekstiä mitä olen koskaan kirjoittanut, mutta se ei tule koskaan näkemään päivänvaloa.

Kuitenkin yksi rivi Ahtin kirjoituksesta jäi mieleen.
"Kuinka monelle aidosti riittää, että työ tekijäänsä kiittää?"

Haluan kysyä teiltä arvon taiteilijakolleegat. Te kaikki maalarit, valokuvaajat, runoilijat ja taiteilijasielut siellä ruudun toisella puolella. Tykkääkö joku teistä oikeasti tästä? Koska minä en aina osaa sanoa.

Jos haluatte taiteilijan identtiteettikriisin, lukekaa Risto Ahtin "kriittinen minä"

Terveisin Floora, joka toipuu suorittamisesta ja vuosia kestäneestä writers blockista.

[Pera]

En luokittele itseäni taiteilijaksi, vaikka olen itsekin harrastanut juuri lukioikäisenä ja parikymppisenä kirjoittamista sekä myöhemmin puuhannut musiikin parissa, tosin enimmäkseen DJ:n roolissa. Köysitouhujani en osaa pitää taiteena.

Itsekritiikin tunnistan kyllä kaikessa tuossa tekemisessä, mutta olen myös sen verran rajuun itsekritiikkiin taipuvainen, etten oikein usko validaatiota. Hienoa kuitenkin, että olet löytänyt kirjoittamisen uudelleen. Itse löysin lukemisen, joten ehkä tässä lipsutaan vielä sinne kirjoittamisenkin puolelle.

[Betonia]

Minä tykkään tosi paljon Risto Ahdin vanhemmista runoista, kokoelmista Ja niin rakentuu jokin silta, Loistava yksinäisyys, Läsnäolon ikävä, Laki, Valitse minut.

Uudemmissa hän minusta toistaa itseään ja tekee asioista liian vaikeaselkoisia. Mitä olen silmäillyt kirjoittamisoppaita, niin sama pätee niihin. Hänellä on ikäänkuin oma kielisysteeminsä ja käsitteistönsä. Se voisi ehkä aueta eri tavalla, jos lukee noita vanhempia runoja?

Lainaan tähän muistinvaraisesti yhden vanhemman runon:

---

Miten on mahdollista, että pää on niin kova, että se tutkii maailmaa ruumista kiusaamalla?
Nousen suuni päälle. Olkoon tämä ruumis miehen hopeatorvi,
niinkuin kukko istuu kirkonkuvan päällä, niin huutakoon tämä ikävä!
Valitse mielettömästi, valitse mikä tahansa, kunhan mielettömästi valitset.
Oi pää, että osaisit ottaa kiinni mistä tahansa,
vain mikä tahansa
pään hävittää.
Ylpeä pää! Viisaat kuvasi taivaan saartavat,
mutta jalat naulaan astuvat,
mykällä suullaan valittavat.
Ai! Jalkani täällä kulkekoot taivaan kukkivaa kaarta,
ja pää kulkekoon tätä naulasaarta.

---

Lainauksista sinun kirjoituksessasi resonoi tämä: "rakastuttava itseensä ja ryhdyttävä tarkkailemaan itseään. On kyettävä tarkkailemaan itseään. On kyettävä kehittämään minuus, joka pysyy samana moniarvoisessa anarkiassa."

Tuossa lainaamassani runossa nurinpäin (vai oikeinpäin) käännetty ihminen kulkee jalat taivaan kukkivalla kaarella. Ajattelen, että jalat edustavat sitä omaa juttua mikä oikeasti tuntuu hyvältä tehdä, ja pää on siellä palautteen, arvostelun ja validoinnin maailmassa. Jalkoja ei voi petkuttaa, ne tietävät miltä tuntuu astua naulaan tai koskettaa kukkaniittyä.

Itsen rakastaminen ja (rakastava) tarkkaileminen olisi sitten sitä, että uskaltaa mennä sinne missä tekeminen tuntuu hyvältä itsestä.

Itselleni se on viime vuosina tarkoittanut tekemisestä luopumista. Oli hetki, uupumusvaiheessa, kun työterveyspsykologi antoi minulle tyhjän paperin ja pyysi piirtämään siihen arvoni. Tiesin heti, miten tässä tulee käymään. Taidemaailma saa mennä. Olen harvinaisen onnellisessa asemassa, kun palkkatyöni on tällä hetkellä se mistä nautin varauksettomasti ja kybällä. Ja siinä on luovuutta mukana myös, vaikka ei liikaa.

Mitä minä olen ihmisiä kuunnellut, niin tosi eri motiiveista taidetta tehdään. Olemassaolo on sietämätöntä, ja kun sitä käsittelee taiteen avulla, niin se on edes jotenkin siedettävämpää? Joku tekee siksi että se on hauskaa ja nautinnollista, jollekin tekeminen on tuskaa mutta silti tekee.

Päteminen, muiden arvostuksen takia tekeminen on itselleni iso ja aina uudelleen eteen nouseva pulma. Kun toisaalta voisi ajatella niinkin, että me kun eletään täällä samassa jaetussa maailmassa, niin tarvitaan validaatiota ja saada vähän päteä. Jotain tasapainoa kun löytäisi näiden välille. Itsen rakastamisen, omia jalkoja kukkaniitylle seuraamisen ja palautteen saamisen/pätemisen välille.

Mahtavaa, että kirjoittaminen on sinulla lähtenyt uudelleen! Ei tunnu minusta ollenkaan oudolta, että motivaatio koulussa katoaa. Itselleni taisi käydä valokuvauksen kanssa melkeinpä sama. Olen sen kyllä löytänyt uudelleen, mutta ehkä ihan sitä nuoruuden vimmaa ei enää löydy. Se muuttaa muotoaan.