"Opettajaksi opiskelevien liiton puheenjohtaja kertoo, että monen opettajaksi opiskelevan kokemus on se, että jotta tietoa sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta saa, täytyy opiskelijan itse hankkia sitä ja olla aktiivinen."
Valitettava uutinenhan tuo. Mutta ei mitenkään uutta, ainakaan itselleni joka olen viettänyt viimeisen vajaa kolme vuotta peruskoulun eri asteilla elämää oppien ja itsekin opiskelijana yhden koulun käytävillä. Opettajat on välillä ihan hukassa, jotkut uudet ja nuoret (joskus sijaisetkin jopa), on enemmän kartalla luokan sateenkaarevasta ilmapiiristä kuin luokan aiempi, vakituinen ja vanhempi opettaja.
Lainaan artikkelia:
"Pelkkä tunnistaminen ja samanarvoinen kohtelu ei riitä, senhän pitäisi olla tietysti jo itsestäänselvyys." -Hanna Rahkonen
Ja pahoittelen, tästä tulee pitkä:
Niinpä ja joopa. On ryhmiä, joissa vaikkapa enkun tunnit päättyy aina siihen että luokan kaksi ihan menestyvää ja hyvinvoivaa sateenkaarta poistuu lopulta luokasta, koska opettajan teot tai niiden olemattomuus tilanteessa jossa olisi tarve, alkaa ahdistaa. Ope on ehkä jättänyt huomiotta haukkumasanoja, sivuuttaa epäkunnioittavan kohtelun heittämällä
"Noniin tyypit, rauhottukaas sitte" kun tyypeille pitäisi sanoa enemmän tai jopa tekee/ sanoo itse jotain vaikka vain vahingossa väärin. (Joo, ei toki joka koulussa eikä toki joka ope - mutta näitä on omissa korvissa ollut liikaa. Ja joo, ihmiset tekee virheitä, mut nekin virheet voi opetella korjaamaan ja vaikka pahoittelemaan niitä heti).
Lisäksi se ryhmäytys alkaa hiipua tiettyyn ikätasoon tullessa. Lapset ja alakoulu ym. touhuavat vielä muutenkin niin paljon yhdessä että ryhmäytys jutut toimii ja helpot kaverijuttu jipot ym. menee ihan täydestä. Sitten tulee kamala teini-ikä, jota me aikuiset pelkäämme kuin Muumit Mörköä. Tuo ikä, jonka pyörteissä itsekin olen aikoinani ymmärtänyt itsestäni monia asioita, mutten puhunut kenellekkään. Edes sille besu paita&perse -kaverille, jonka kanssa näitä ymmärryksen hetkiä koin. (Mitähän sanoisi jos kertoisinkin näin suurinpiirtein 13 vuotta myöhemmin?)
Teiniyden tultua, se alkaa äkkiä pelottaa kaikkia aikuisia tämä tälläinen "uusi" ja kumma sateenkaarevuus, jonka takia se nuori siinä nenän edessä oirehtii suuntaan tai toiseen (Kiusaten, kiusattuna, katsojana jne.). Joo, lapsuudessa oli ihan ok käsitellä vaan huolettomasti pettymys siihen, ettei kaverilla ollutkaan sama lempiväri. Mutta mitäs sitten kun siihen samaan asiaan liittyvät jutut alkaa ahdistaa niin paljon että koulussa ei jaksa käydä ja kotona pelottaa jutella kenellekkään.
Ja myös Äippä & Iskä pelkää. Ne ei uskalla puhua (ja kasvattaa) nuorta teiniään, koska parin kerran jälkeen on ehkä koettu jo kasvukipuisia itkukohtauksia ja nähty kun peilit tippuu seiniltä ovia paiskoessa. (Anteeksi omillekin vanhemmilleni siitä, vielä joskus mä kyllä korvaan teille sen kihlajaislahja peilin). Koulussa ope ja reksi on hätää kärsimässä kun vastahan nää oli päiväkodissa ihan rakkaimmat ystävät ja nyt ne onkin yhden kesän jälkeen väkivaltaisesti toistensa kurkuissa kiinni ja syyttämässä yhtä, pardon my sikakieli:
"sateenkaaren nussijaksi" tai "suvaitsemattomaksi pissahousuksi". Oikeastihan pääsyy monesti kuitenkin on se, että nuo päikystäkin mukana pysyneet rakkaimmat ei vaan enää ymmärrä nuorta eikä nuori niitä. Omat jutut on tärkeitä ja jos niihin sattuu, omaan sydämeenkin sattuu ja tadaa: meillä on se n. 30 päinen lauma, kasvukipuisia ja asialleen omistautuneita supersankareita, jotka kokee että ympärillä olevat aikuiset ei tee tarpeeksi. Siellä keskellä on sitten ehkä pahimmillaan vain se yksi aikuinen, josta ei voi riittää taikapähkinöitä koko superlaumalle.
Teiniyden tultua nuorille myös on aika vähän sitä automaattista ja suoraa kaverihömppää ja ryhmäytymistä mitä on tehty mms. siellä päikyssä tai kerhossa ja koko puoli lapsuutta. Vastuu siitä kaikesta alkaa pikkuhiljaa iän noussessa tipahtaa vain open, vanhempien ja satunnaisten nuorta kohtaavien vapaa-ajan toimintoja ohjaavien tyyppien harteille. Tätä kuvaa hyvin ajatus:
"Jos koitat kantaa vettä isolla kolmentuhannen palan palapeli lakanalla, jonka paloja ei ole liimattu mitenkään vesitiiviisti yhteen - Se on hyvä yritys, mutta epäonnistut tehtävässäsi sen pahemmin mitä pidempi matkasi on". Teinithän kasvaa omaksi itsekseen kukin ihan omaan tahtiinsa, tässä tahdissa mukana pysyminen ja kaiken veden perille kantaminen ilman liimaa - se on lähes mahdotonta!
Artikkelin loppu valaa jonkilaista toivoa maailman tilaan. Mutta aika paljon silti on tekemistä, eikä sitä kaikkea tekemistä voi jättää vain niiden just nyt ope kouluansa suorittavien, tulevaisuuden superpähkinäpuiden varaan. Muunkin ympäristön, kodin, koulun vapaa-ajan - kaikkien on liimauduttava paremmin yhteen jos ne aikoo kantaa vettä palapelin päällä monta kilometriä. Yksi ope ei voi olla koko luokan oma superpähkinä.
t. poikkeuksellisen aikuinen ja ehkä jotain lapsiin/ nuoriin liittyvää oikeasti? opiskellut Nelli, joka haluais nyt tän kaiken aikuisuus oksennuksen jälkeen tietää: Voisko hattarasta tehdä sateenkaari kerrostettua ja paljonko sellaisessa sitten ois sokeria?
(Jos joku kemia, matikka, köksä ope tietää niin kertokaa?)
N~
