Miten lähteä tutkimaan omaa kinkiyttään kun kumppani on vanilja?

[OrjatarNana]

Moi! Itsekkin aika aloittelija vasta ja ymmärrän jännityksen Aloitan Villissä Kartanossa orjattarena. Siellä on kinkybileitä ja yksityisiä sessioita. Ainakin tiedän että tuolla on hyvä meininki. Jos oot koskaan tulossa esim bileisiin niin ilmota mulle, voin tulla kaveriksi!

Kommunikaatio on avain kaikkeen 

[Ziri]

Juuri katsoin sähköpostiluonnosta minkä olen kirjoittanut puolisolleni aheesta, siitä on nyt 4 vuotta enkä ole painanut lähetä nappia vielä. Tuntuu että aina on jotain, "ei nyt viitti sen murheita kasvattaa kun tuli vastoinkäymisiä". Omat sitten alkaa kertymään. Välillä tulee olo että nyt vain pitää tehdä jotain ns. peruuttamatonta joka saa sitten vyöryn liikkeelle.

[Hentin]

Hei,

Täälä täysin sama tilanne ja olen pohtinut vaihtoehtoja. Ei pitkän parisuhteen pitäisi kariutua sellaisesta, mutta suurin kynnys on se kertomisen uskallus.

[Bestus]

Onhan se yhden sortin uskollisuutta sekin että jakaa murheensa puolison kanssa. Minä ainakin löysin tällaisia asioita päästäni niin kerroin. Ei se siitä pahana ollut mutta jostain syystä se jokin jota ehkä kuvittelen havittelevani, niin a) en voisi tehdä puolison kanssa ja b) ei kiinnosta puolisoa.
Toisaalta sitten puoliso oli sitä mieltä että toisen pitäis saada toteuttaa itseään, ainakin jonkin verran. Vähän vaikea sitä sopivaa tapaa on löytää.   

[SirMichael]

Puhuminen asiasta kannattaa, voi ottaa aikaa että uskaltaa.
Kannattaako kärvistellä väkisin jos mieli haikailee muuta?
Toisaalta rakkaus murtaa muureja.
Ole avoin ja sinut itsesi kanssa. Tee omat päätöksesi.

Minen kadu mitään mitä olen tehnyt, vaan mitä olen jättänyt tekemättä.

[fragariavesca]

Tuota noin. Tämä oli ensimmäinen ketju täällä, jonka luin kokonaan alusta loppuun, joten kirjoitan vähän vanillakumppanin mietteitä siltä varalta, että kysymys on yhä ajankohtainen jollekulle, joka tänne etsiytyy.

Ensinnäkin, siinä voi käydä ihan hyvin. Meillä ainakin kävi. Ei ollut helppoa, vaati aikaa ja kärsivällisyyttä ja monia, monia keskusteluja ja kommunikaatiota. Puolisoni kink ei omaa populaarikulttuurin hyväksyntää, vaan päinvastoin hänellä oli (on ehkä yhä, vaikkei sitä minulle myönnäkään) työstettävänään vuosikausien häpeäntunne jostain varhaisteini-ikäisestä lähtien. Kävimme kerran yhdessä seksuaaliterapeutillakin, noin vuosi sen jälkeen, kun hän oli uskoutunut minulle; syy oli se, että minä tunsin itseni niin avuttomaksi, tuntui, että tarvitsin ammattilaisen tukea sanoilleni, ennen kuin hän uskoi, ettei hänen tarvitse hävetä tai yrittää opetella pois kinkistään. Rakkaus auttaa, vaikkei se ihan kaikkea korjaakaan. Itse koen, että olen hänen kinkyytensä ansiosta paljon suvaitsevaisempi, rohkeampi ja viisaampi ihminen.

Toiseksi, meitä vanilloja on toki moneen junaan, mutta osa meistä on varsin helposti korruptoitavissa. Itselläni meni ehkä noin 2 vuotta asiaan tutustuessa, sain edetä rauhassa omaa tahtiani. Yksi podcastin pitäjä sanoitti asian osuvasti näin: Jos joku intohimoisen rakkauteni kohde, oikea sielunkumppanini kertoisi minulle, että psst, minulla on tällainen salainen nappi, jota painamalla voisit saada minut tuntemaan ihaninta ja taivaallisinta euforiaa, mitä pystyn kuvittelemaan - niin kukapa ei sellaista nappia haluaisi painaa, tai edes vähän kokeilla?   

Joten jos kumppanini onkin yksisarvis-tuttifruttijäätelö, niin kyllä minäkin olen vähintään vaniljajäätelö, jonka päällä on strösseleitä ja mansikoita ja hilloja ja vadelmia ja kinuskikastiketta ja ja ja…! 

[belladonna]

Sitä vaan, että olipa ihana puheenvuoro. Kiitos. 

Tuota noin. Tämä oli ensimmäinen ketju täällä, jonka luin kokonaan alusta loppuun, joten kirjoitan vähän vanillakumppanin mietteitä siltä varalta, että kysymys on yhä ajankohtainen jollekulle, joka tänne etsiytyy.

Ensinnäkin, siinä voi käydä ihan hyvin. Meillä ainakin kävi. Ei ollut helppoa, vaati aikaa ja kärsivällisyyttä ja monia, monia keskusteluja ja kommunikaatiota. Puolisoni kink ei omaa populaarikulttuurin hyväksyntää, vaan päinvastoin hänellä oli (on ehkä yhä, vaikkei sitä minulle myönnäkään) työstettävänään vuosikausien häpeäntunne jostain varhaisteini-ikäisestä lähtien. Kävimme kerran yhdessä seksuaaliterapeutillakin, noin vuosi sen jälkeen, kun hän oli uskoutunut minulle; syy oli se, että minä tunsin itseni niin avuttomaksi, tuntui, että tarvitsin ammattilaisen tukea sanoilleni, ennen kuin hän uskoi, ettei hänen tarvitse hävetä tai yrittää opetella pois kinkistään. Rakkaus auttaa, vaikkei se ihan kaikkea korjaakaan. Itse koen, että olen hänen kinkyytensä ansiosta paljon suvaitsevaisempi, rohkeampi ja viisaampi ihminen.

Toiseksi, meitä vanilloja on toki moneen junaan, mutta osa meistä on varsin helposti korruptoitavissa. Itselläni meni ehkä noin 2 vuotta asiaan tutustuessa, sain edetä rauhassa omaa tahtiani. Yksi podcastin pitäjä sanoitti asian osuvasti näin: Jos joku intohimoisen rakkauteni kohde, oikea sielunkumppanini kertoisi minulle, että psst, minulla on tällainen salainen nappi, jota painamalla voisit saada minut tuntemaan ihaninta ja taivaallisinta euforiaa, mitä pystyn kuvittelemaan - niin kukapa ei sellaista nappia haluaisi painaa, tai edes vähän kokeilla?   

Joten jos kumppanini onkin yksisarvis-tuttifruttijäätelö, niin kyllä minäkin olen vähintään vaniljajäätelö, jonka päällä on strösseleitä ja mansikoita ja hilloja ja vadelmia ja kinuskikastiketta ja ja ja…! 

[Unihorni]

Komppaan ylempää myös! 

Ihmisiä on monenlaisia, toiset avoimempia tutustumaan ja ymmärtämään uusia asioita. Ehkäpä tällaiset päätyvät useammin yhteen toistensa kanssa kuin tavanomaisempiin muotteihin istuvat. Tietysti asiat muuttuu aina ja kinkyys voi herätä vasta vuosien yhteiselon jälkeenkin. Näistä on tosi vaikea alkaa puhumaan, onneksi nykypäivänä kinkyys tulee useammin esille pop-kulttuurissa auttaen asiaa. Hyvässä pitkässä suhteessa mielellään kaikesta voidaan puhua ja puhutaan.

Oma kokemukseni entisen kumppanin kanssa meni siten mukavasti että hän oli heti ymmärtäväinen ja hyväksyväinen. Aiheen pöydälle nostaminen ja keskustelun aloittaminen n. puoli vuotta yhteen muuttamisemme jälkeen vaati minulta todella kovaa ponnistelua mutta vihdoin onnistuin siinä niin että möläytin "Mun pitäis kertoo sulle jotain" etten voi perääntyä avautumisesta enää niin helposti, sitten painoin naaman tyynyyn ja vaikeroin ja mongersin kunnes sain jotain sanottua. Hän otti asian hyvin ja pikkuhiljaa alettiin kokeilla pientä sidontaa ja kevyitä femdom leikkejä. Koitin olla myös painostamatta ja antaa hänen tutustua omaa tahtia mutta hän ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti innostunut niin paljon kuin minä. Ei ihan osannut painaa salaista nappiani ja jouduin yleensä vonkaamaan koiranpentuilme naamalla "voidaanko leikkiä tänään?". Kai se lievä seksuaalisuuksiemme epätasapaino oli osasyynä miksi päädyimme lopulta eroamaan. Hyväksyntä ja ymmärtäväisyys on hyvä alku, muttei se kuitenkaan takaa että toinen aidosti innostuu.

[Proxima Centauri]

Itselläni ensimmäinen pitempi kumppani ei ollut mitenkään kinky, mutta muuten vaan kokeilunhaluinen ja avoin uusille jutuille - ja lopulta hän tarttuikin aika innokkaasti omiin melko varovaisiin ja jopa vähän nolosteleviin kink-ehdotuksiini. Ei hän omakohtaisesti niistä kinkseistä syttynyt, mutta kun toivoin dominoivia otteita, piiskaa, sitomista, yms. niin ihan innokkaasti niihin lähti mukaan toteuttamaan, kun huomasi minun tykkäävän. Olin silloin aika nuori, ja tuon kumppanin myönteinen suhtautuminen oli hyväksi oman seksuaali-identiteettini muodostumiselle. Voi olla, että ilman häntä olisin nuoruuden epävarmuuksissa muuten saattanut kipuilla omien mieltymysteni ja kohtalaisen epäkorrektien fantasioiden kanssa. Hän olisi saattanut toteuttaa enemmänkin kinkyideoita, mutta itse olin silloin vielä niin varovainen ja uusi asioiden kanssa, että se olinkin lopulta minä, joka alkoi jossain vaiheessa vähän jarrutella.

Mutta tosiaan, riippuu paljon henkilöstä - yleisesti ottaen läheisen kumppanin kanssa kannattaa tietenkin tällaisista jutella. Joskus siitä vaniljakumppanista voi löytyä sellaisiakin puolia, joita ei tiennyt olevankaan. Ja ainakin itse koin suhdetta lujittavana ja lähentävänä, kun toin itsestäni esiin tällaisia puolia ja kumppani otti ne hyväksyen ja jopa ihan innokkaasti vastaan.

[Pekksi]

Tässä vaniljakumppanin näkemys ja EI NÄIN-esimerkki. Ollaan oltu melkein 20v yhdessä ja meillä on monta lasta. Vaimoni kävi aika hiljaiseksi seksissä, ei halunnut kokeilla mitään, haukkui seksiämme huonoksi. Muutenkin hän oli hiljainen ja hyvin stressaantunut. Hän alkoi vihjailla, että suhteemme voisi päättyä.
Sain sitten hänet 2v sitten kiinni pettämisestä. Näin viestejä, jotka selvästi liittyivät minulle tuntemattomaan asiaan, BDSM:ään. Hän oli vahvasti sub-roolissa. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, että hän voisi tällaisesta tykätä. Puhuimme asiasta ja pohdimme miten edetään. Hän oli häpeissään taipumuksistaan, mutta oli todella tykännyt, kun oli päässyt niitä toteuttamaan. Kuulemma hän oli niihin hiljattain herännyt, vaikka joku pohjavire oli ollutkin. Hän ajatteli, että minä ehdottomasti tuomitsisin tämän ja haluaisin heti erota.

On kuitenkin niin, etten minä sitä mitenkään tuomitse. Päin vastoin, tutustuttuani asiaan koin sen hyvin mielenkiintoisena, ja sovittiin, että avataan suhdetta ja minä saan myös hänen kanssaan toteuttaa sitä. Tie oli pitkä jo sen takia, että keskinäinen luottamus ja yhteys oli pitkään täysin mennyttä ja pitkän eksklusiivisen suhteen avaaminen tuottaa omat ongelmansa. Minäkin halusin kuitenkin siitä hyötyä uusien kumppaneiden muodossa. Pikku hiljaa ollaan tuotu elementtejä meidän väliseen seksiin ja koen luonnollisena dominoivan roolin itselläni, vaikka aiemmin seksissä oltiin tasa-arvoisia. Vaimo kuitenkin kokee edelleen, ettei hän pysty henkistä alistamista tuomaan meidän suhteeseen edes makuuhuoneeseen. Se kuitenkin minua kiinnostaa kaiken piiskaamisen ja sitomisen lisäksi. Minulla ei ole mitään estoja alistaa tai aiheuttaa kipua hänelle yhdessä sovituissa rajoissa. Tässä kuljettiin kuitenkin pitkä tie, että löydettiin yhteinen tapa toimia. Meidän suhteemme kuitenkin parani roimasti sen kautta, että voimme olla oma itsemme. Voisin itsekin dominoida muita naisia, nyt kun suhteemme on avattu. Minä koen suurena rikkautena, että minulla on puoliso, jota voin piiskata ja alistaa ja joka saa siitä niin paljon ;-)
Summa summarum, kannattaa tuoda asia partnerin kanssa esille hyvän sään aikana. Pettämiskokemus oli meille molemmille äärimmäisen rankka, ja vei meidät äärirajalle, puhumattakaan haitasta, mikä olisi voinut tulla lapsille. Jos tästä asiasta oltaisiin rauhassa keskusteltu ennen kuin mitään tapahtui, olisin voinut jopa, asiaan tutustuttuani, sallia hänelle sen kokeilun jonkun muun kanssa. Kyse on kuitenkin toisenlaisesta asiasta parisuhteen kannalta kuin että vaikkapa rakastuisi työkaveriin ja hänen kanssaan olisi vaniljaseksisuhde. Tässä ei ollut tunnesidettä kehenkään ihmiseen. Ei voi koskaan tietää, josko kumppani kuitenkin hyväksyisi kinkyn seksin, kunhan asiasta voidaan rauhallisessa tilanteessa puhua eikä äärimmäisen tunnekuohun keskiössä.

[Lady Red]

Mä kävin tämän tien itse läpi, vuosien mittainen suhde ja avioliittokin päättyi osittain sen takia (melko suurikin syy), etten pystynyt kinky-puoltani toteuttamaan. Erilaisia järjestelyitä kokeiltiin, mutta se ei toiminut. Mun kiinnostuksen kohteet ja kinkit on myös sellaisia, että niitä ei yksinkertaisesti pysty toteuttamaan ihmisen kanssa joka ei nauti täysin rinnoin esimerkiksi satuttamisesta. Sillä hetkellä kun annoin luvan itselleni olla mitä olen, tulin taas kokonaiseksi ja ehjäksi. Päätin silloin, että en enää ikinä suostu kieltämään itsestäni näin isoa osaa, enkä suostu enää kieltämään itseltäni tälläisiä asioita jotka tuottavat minulle niin suurta nautintoa, nautintoa joka jäi aina lopulta kuitenkin vajaaksi. Olen itseäni kiittänyt siitä, että uskalsin lopulta näinkin nopeasti avautua itselleni, uskon että olisi harmittanut todella, todella paljon jos olisin käyttänyt elämästä vielä monen monia vuosia elämään jossa en voi olla kokonainen.