Ethän lyö minua nyt?

[Kolumnisti]

Ethän lyö minua nyt?


Masokismi on piirre, jota on joskus vaikea itsekin ymmärtää. Kipu on erilaista eri aikoina ja koskaan ei voi etukäteen tietää miltä se lopulta tuntuu. Joskus kipu tuo mukanaan väylän ulos kaikesta. Saa keskittyä siihen ja vain siihen. Eikä oikeastaan muuta kaipaakaan.

Joskus kaipaa terävää tai kovaa kipua, joskus jotain, joka vähitellen tuo tuskan hien pintaan, joskus tavoittelee pitkäkestoisempaa kipua ja jäljet on kiehtovia seurata.

Toisina päivinä on herkillä. Silloinkin kipu voi olla toivottavaa, mutta rajat ovat tavallista lähempänä. Joinain päivinä kaikki sattuu niin, että piiskan alla miettii, että olinkohan oikeasti sittenkään edes masokisti ensinkään.

Sitten tulee aikoja, jolloin kipua on ihan riittävästi muutenkin. Krooniset kivut ja arki ottavat niskalenkin.

"Kulta, ethän lyö minua tänään? Elämä on lyönyt riittävästi."

Tuntuu vaikealta pyytää sitä. Jollain tasolla kokee olevansa vähän huono subi, kun omassa suhteessani tilaisuudet ovat harvassa ja tietää toisen nauttivan satuttamisesta. Mutta ei aina vain ole valmis siihen. Tai saattaa luulla olevansa valmis, mutta ei olekaan.

Allekirjoittaneella ei ole koskaan tullut vastaan tilannetta, että seksi ei maistuisi. Olettaisin, että sellaisen hetken tai kauden vastaantullessa tuntuisi vähän samalta, varsinkin näin alistussuhteessa eläessä. Sen sijaan olen huomannut yhä useammin törmääväni tietoisuuteen siitä, että kaikki kipu olisi vain vähän liikaa. Että se sattuisi tavoilla, joita kukaan ei halua tai toivo. Tavoilla, joista sadisti, joka aidosti välittää hyvinvoinnistani, ei halua aiheuttaa.

Kaikki parisuhteet lienevät lopulta opettelua, rajojen hakemista ja kommunikaation harjoittelua. Voisin asettua odottamaan, että D lukee minua oikein ja kohtelee myös oikein. Mutta miten hän voisi osata, kun en itsekään tiedä? On minun tehtäväni opetella kuvaamaan tuntemuksiani. Ja pyytämään. Pyytämään, että piiskan sijaan saisinkin vain lämpimän sylin, silityksiä ja vaniljantuoksuisempaa seksiä.

Noissa yhteyksissä sujuvasti yleensä lupaa, että tämä menee ohi. Että tulee vielä päivä, jolloin kipu maistuu. Tuleehan?


Kirjoittaja: lemmikki

[Fia]

Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta, Lemmikki.
Koen tekstisi hyvin samaistuttavaksi ja aihe on tosiaan vaikeasti sanoitettava ja helposti häpeää tai riittämättömyyden tunnettakin herättävä.

Myös minulla masokistina suhde kipuun vaihtelee kausittain. Olen sekä toivonut että pyytänyt että minua satutettaisiin enemmän, että joutunut pyytämään, että juuri nyt tai ehkä toistaiseksi minua ei satutettaisi ollenkaan tai satutettaisi ollenkaan tietyillä tavoilla. Olepa siinä olematta "karkkis" sitten kun omat rajat elävät ja muuttuvat alati. Onneksi itselläni on ollut etuoikeus olla tekemisissä vain sellaisten sadistien kanssa, jotka ovat suhtautuneet asiaan ymmärtäen. Samaa hyväksyntää ja armollisuutta pitäisi sitten vielä osata soveltaa itseensäkin, silloinkin kun tietää aiheuttavansa toiselle pettymyksen.

[marionilla]

Kiitos Lemmikki kolumnista. Samaistuin.
Elämässäni on ollut kausi, jolloin en ole voinut ottaa yhtään lyöntiä vastaan. Kausia, kun olen kärsinyt syvästi kun kaipaamaani kipua ei ole ollut mahdollista saada.
Ja hetkiä kun kauan odotettu sessio on käsillä  ja omat rajat tulevat vastaan nopeammin kuin haluaisin. Pettymys siitä, että en pystykään ottamaan vastaan sitä mitä toinen haluaisi minulle antaa ja mitä luulin haluavani. Omat rajat muuttuu ja elää.
Minulla myös kuukautiskierto tuntuu jonkun verran vaikuttavan kivunsietoon ja siihen miten nopeasti pääsen kivun toiselle puolelle sinne silkkaan nautintoon.

Onni on ollut, että en ole kohdannut vähättelyä tämän vuoksi ja aina on löytynyt jotain muuta molemmille sopivaa ja nautintoa tuovaa tekemistä. Itse olen kyllä ollut tästä jonkun kerran harmissani ja vähän hämilläni, että miten tää on tällaista aina välillä. Mutta toisaalta onhan tämä on ihan loogista, kun ajattelee että vaihteleehan meidän kaikki muutkin tarpeet ja halut.

[mirbe]

Olipa hyvä kirjoitus. Itse olen sessiosuhteessa ja tapaamisten välillä saattaa olla montakin viikkoa. Välillä on huonoja päiviä ja kaikki kuormittaa, niin silloin kivun vastaanottaminen voi tuntua vaikeammalta. Toisinaan olo on niin kuormittunut etten tahtoisi esim. pukeutua kiristäviin vaatteisiin, laittaa pantaa kaulaani tiukalle tai gägiä suuhun. Usein oloa helpottaa jo se, että kertoo olostaan ja vastapuoli tietää suhtautua siihen oikein. Hän ymmärtää ja antaa minun olla kaikkine oloineni itseni. Tuntuu hyvältä, että voi sanoa ”Tänään en kestä niin paljon”.

[Dean]

Meillä on sovittu niin, että kaikesta on lupa kieltäytyä. Ja pitääkin kieltäytyä, jos siltä tuntuu. Tämä asia pitää kertoa ennen kuin aloitetaan. Arvostan sitä. Esim. kerran hän sanoi, että suussa on haavauma, en voi ottaa suuhun. Tai juuri tuo, että ei piiskata.

Mutta kun hän on tullut syliini, valta siirtyy ja sen jälkeen ei rajoituksia ruveta antamaan. Se olisi turn off. Sylissäni hän on leluni, nautin hänestä miten haluan, hän nauttii palvelemisesta ja hänellä on lupa ainoastaan pyytää asioita.

Piiskauksesta saa ensin sadistisen nautinnon. Sitten kun huomaa sisään työntyessä, että täälläpä ollaan erityisen vastaanottavaisella tuulella tänään, tuntuu todella hyvältä. Hänkin kiihottui piiskauksesta ja oli sen tarpeessa.

[Sinnister94]

Tää oli hyvä teksti. Samaistuttava. 

[ujotyttö]

Todella hyvä teksti!
 Paljon asiaa johon voi samaistua. Välillä hätkähdyttää miten en tänään kestäkkään yhtään kipua ja toisena päivänä ajattelen kestinpä yllättävän paljon.
Ja toki myös antajastakin kiinni.. Se mikä toiselle on kovaa saattaa olla toiselle hipsuttelua.
Mutta omat rajat vaihtelee päivien mukaan ja aina pitää niitä kuunnella. Useinmiten vain se päivä kun kipua ei kestä aiheuttaa itselle mielipahaa siitä ettei kestänytkään 

[Janetar]

Juurikin näin. Mikään ei ole kamalampaa, kuin reagoimaton ja tuntemuksiaan syystä tai toisesta panttaava piiskattava. Siinä on kuin sokkona piiskan varressa, yhteys on poikki ja tutka tyyttää tyhjää. Tuolloin koen velvollisuudeksi pysäyttää tilanne ja käydä tuntemuksia läpi.

[Fia]

Miten te muut subit ja miksei D:tkin koette tällaisen kipukynnyksen (tilapäisen?) alentumisen suhteessa kipuun rangaistuksena?

Itselläni on siis turvasana aina käytössä, myös rangaistusten aikana, mutta toisaalta tunnistan kyllä ajattelevani, että jos esim. piiskaus on minulle rangaistus, kaipa minun sitä sitten pitäisi jonkin verran kestääkin. Eli koen, että kynnys käyttää turvasanaa on kyllä ehkä itselläni rangaistusten aikana korkeampi kuin muuten. En ole varma, onko se turvallisuusnäkökulmasta hyvä asia.

Toisaalta olen ehkä ollut huomaavinani, että rangaistuskipu tuntuu suhteessa voimakkaammalta kuin vastaavan asteinen kipu, joka ei yhdisty rankaisemiseen, vaan jossa tavoitteena on puhtaammin sadomasokistinen nautinto. Tämä on kumma juttu, mutta ehkä aivot jotenkin "muuntavat" sen rangaistuskivun tuntumaan kovempana. Ja samalla rangaiatuskokemukseen liittyvä häpeä, pelko, uhma sun muut tunteet toki näyttelevät roolia siinä, että rangaistuskipu tuntuu omanlaiseltaan myös fyysisesti.

Mitäs siis sitten jos kipurangaistus osuu päivään, jona ei kestäisi kipua hiukkastakaan?

[mirbe]

Fian pohdintoihin:
Kiihottuminen kuulemma tuplaa kipukynnyksen, joten ehkäpä siksi nautinnoksi saatavaa kipua kestää paremmin. Henkinen paha olo taas saa usein aikaan myös fyysisiä tuntemuksia ja alentuneeseen kipukynnykseen riittää itselläni ihan pelkästään väsymys. Silloin ymmärtää ettei kipua siedä kovin hyvin.
Itse olen ajatellut, että jos musta tuntuu etten juuri nyt kestä niin paljon, niin kerron sen. Usein kuitenkin toiminnan alkaessa mun mieli saattaa muuttua ja musta alkaa tuntumaan että se kivun kokeminen onkin juuri hyvä silloin väsyneenä tai henkisesti uupuneena, koska silloin saan sen tunnetilan ulos esim. itkemisen kautta.
Mutta nää on kyl hassuja, että miten sitä toisinaan sietää aika paljonkin ja vielä nauttii, mutta toisinaan sietokyky on tosi matala.

[Ynspi]

Ompa ihan hirvittävän huojentavaa saada lukea näitä ajatuksia ja nähdä, miten hyvin omassa päässä myllertäneitä asioita puetaan sanoiksi. Mä olen kivun vastaanottamisen suhteen mennyt aika lukkoon menneen parin vuoden aikana, kun haasteet ihmissuhteissa, läheisten menetykset ja elämäntilanteen yleinen kuormittavuus ovat pistäneet mut aika ahtaalle. Toisaalta myös viime vuosien aikana olen työskennellyt aika urakalla itseni kanssa ja omien rajojen asettamisen opettelussa, joka on tehnyt minusta hyvin varovaisen ja kynnys kivun vastaanottamiseen on korkea. Varmaan tilanne olisi erilainen, jos olisi elämässä turvallinen ja lähellä oleva ihminen, jolle voisi alistua ja uskaltaa lähteä sille tielle taas luottaen siihen, että josko tämän tien päässä en ota turpaani niin pahasti kuin aiemmin.

Silleen huonolla tavalla.