Kirjoittaja Aihe: Vetovoiman lait  (Luettu 3060 kertaa)

Kolumnisti

  • Moderator
  • Kanta-asiakas
  • *
  • Viestejä: 372
  • Galleria
Vetovoiman lait
« : 28.06.2020, 16:13 »
Vetovoiman lait


Ihastuminen ja rakastuminen ovat mielenkiintoisia ilmiöitä. Niiden ilmaantumisen edellytyksiä ja vaikuttumia tarkastellaan kuitenkin yllättävän harvoin hivenenkään syvemmällä tasolla, vaikka selkeitä säännönmukaisuuksia on jo hyvin pienellä vaivalla löydettävissä. Ihastumisilla ja rakastumisilla tuntuu olevan suuri vaikutus meihin, mutta loppujenlopuksi – ottaen huomioon niiden tulemiset ja menemiset – ne eivät ehkä olekaan aina niin kohteisiinsa kiinnittyneitä, kuin haluaisimme useimmiten uskoa. Menetys ja suru vaikuttaisi olevan useammin se tekijä, mikä saa ihmisen takertumaan kiinni tiettyyn toiseen ihmiseen, sillä ihastumiset itsessään näyttäisivät usein tulevan ja menevän aika huolettomaan tahtiin. Ne ovat kuin viihdyttäviä tv-sarjoja, joita on mukavaa olla katsottavana ja kun yksi loppuu, on mieluista löytää uusi. Sillä muutoin voi tuntua jollain tapaa hieman tyhjältä. Mikään ei tietenkään estä ylläpitämästä yhtä aikaa kiinnostusta useaa tv-sarjaa tai ihastusta kohtaan: kaupan kassa, kuntosalin tai kirjaston tietyt kävijät, opiskelu-, työ- tai harrastusyhteisön tietyt henkilöt sekä kadulla vastaantulevat ihmiset voivat kaikki saada jonkinasteisen kiinnostuksen heräämään, joka tuntuu ihastumiselta. Eikä nämä ole toisiaan poissulkevia: sillä hetkellä kun yksi on näköpiirissä, ei muiden olemassaoloa edes muisteta.

Toisinaan kuitenkin yksi henkilö saa enemmän tätä tiettyä arvostusta osakseen. Häneen kiinnitytään voimakkaammin. Syitä voi olla lukuisia, alkaen fyysisistä ominaisuuksista ja piirteistä – ehkä henkilö muistuttaa yhdeltä tai useammalta osin jotain aiempaa tärkeäksi koettua ihmistä omasta elämänhistoriasta – kulkien aina tarpeiden täyttämisen ja trophy-poikaystävien/tyttöystävien kautta rakenteellisiin asetelmiin. Jollekin kelpaa vain varatut henkilöt kiinnostuksen kohteiksi, toiselle puolestaan emotionaalisesti etäiset yksilöt, joiden kanssa suhde on sula mahdottomuus - kerta molemminpuolista tunnetason kiinnostumista ei yksinkertaisesti kyetä sietämään.

Yksi mielenkiintoisimmista kohteenvalinnan muodoista on narsistiset kohteenvalinnat. Niissä toisen ihmisen arvo määräytyy sen mukaan, kuinka tämä muistuttaa itsessä olevia ominaisuuksia, piirteitä tai arvostuksen kohteita. Silloin rakastetaan toista siksi, että tämä muistuttaa jotain itsessä olevaa – jolloin voidaan rakastaa toisessa nähtyä itseä. Tämä havaittu samankaltaisuus voi perustua siihen, että toinen muistuttaa itseä sellaisena kuin itse on joskus ollut, sellaisena kuin itse on nyt, tai sellaisena kuin toivoisi itsensä olevan. Narsistinen kohteenvalinta viittaa siis itseen kohdistuvaan rakkauteen: rakastan toisessa sitä, mikä hänessä on minua. Kuinka paljon helpompaa onkaan rakastaa sitä, mikä on itselle tuttua, kuin sitä mikä on vierasta, erilaista tai tuntematonta?

Näistä edellämainituista narsistisen rakkauden muodoista viimeksi mainittu on erityisen kiinnostava: kun toista ihaillaan siksi, että hänellä on jotain mitä itsekin haluaisi. Jos omaan ideaaliminään kuuluu esimerkiksi toive, haave tai sisäinen vaatimus olla rohkea, itsevarma, suosittu, älykäs, hauska, pidetty, sosiaalinen, määrätietoinen, tilanteet haltuun ottava tai toisten kunnioitusta herättävä, mutta tätä ominaisuutta tai piirrettä ei koeta löytyvän itsestä, voi korvikeratkaisuna ihastua sellaiseen henkilöön, kenellä näkee kyseisen toivotun ominaisuuden olevan. Silloin se, mikä herättää rakkauden toista kohtaan, on omassa mielessä jo aikaisemmin – ennen toisen henkilön tapaamista - arvoa saanut mielikuva siitä, millainen itse haluaisi olla tai millainen itsen tulisi olla. Oma saavutettu tai vielä saavuttamaton narsistisen ylpeyden ja itserakkauden aihe nähdään toisessa, jonka kautta siihen koetaan voitavan päästä käsiksi ja siten osalliseksi. Sillä ei ole väliä, onko kyseinen ominaisuus tai luonteenpiirre jotain, mitä tämä toinen henkilö pitää omana ansionaan ja ideaalinaan: vaikka sosiaalisuus olisi pakonomainen defensiivinen reaktio yksinjäämisen pelkoa vastaan ja henkilö itse pitäisi tästä epävarmuudesta eroon pääsemistä omana tavoitteenaan, tällä ei ole merkitystä ihastuvalle osapuolelle. Vasta kun henkilö onnistuu omassa tavoitteessaan ja luopuu korostuneesta sosiaalisuudestaan, asialla alkaa olemaan merkitystä: hänellä ei enää ole sitä ominaisuutta, johon rakkaus on kiinnittynyt. Mitä silloin mahtaa käydä rakkaudelle?

Ideaalikuvilla on toinenkin, yksilökohtaisesti vielä olennaisempi merkitys, kuin tämä henkilöiden väliseen kiinnostuksen dynamiikkaan liittyvä ilmenemismuoto. Ne toimivat henkilökohtaisina vertailukohtina sille, millaisia meidän tulisi olla ja missä määrin emme ole sitä, mitä meidän tulisi olla. Sisäinen jännitys kasvaa tyytymättömyyden ja sen johdannaisten eli itsekriittisyyden ja itsehalveksunnan muodossa sitä mukaa, kun eroavaisuus tunnustetun minän ja ideaaliminän välillä tulee näkyville. Joillekin harvoille yksilöille tämä ei ole ongelma: heillä minä on yhtä kuin ideaaliminä, eikä tarvetta itsekritiikille ja ahdistuneisuudelle ole. Tällainen henkilö uskoo, että hän todella on erityislaatuinen yksilö, ideaalikuvansa kaltainen – eikä edes kaltainen, vaan että hän todella on sellainen: erinomainen ja kaikkine mahdollisine virheineen ja puutteineen vain entistä erinomaisempi. Tälle luonnetyypille ominaista on ulkoistaa kaikki, mikä ei mahdu omaan kuvaan itsestä: syyllisyys, häpeä, osaamattomuus, epäröinti, pelko, heikkous ja muut täydelliselle ihmiselle sopimattomat ominaisuudet siirretään ulkoistamisen avulla toisiin ihmisiin - saaden heidät tuntemaan olonsa syyllisiksi, heikoiksi, pelokkaiksi tai osaamattomiksi. Nähdessään tämän tunteen toisen kasvoilla, kuullessaan sen toisen äänessä tai havaitessaan sen toisen olemuksesta voi narsistisesti suuntautunut henkilö huokaista helpotuksesta: uhkaava inhimillisyyden mentävä rako illusionaarisessa haarniskassa on onnistuttu paikkaamaan, eikä omaa minäkuvaa uhkaa enää täydellisen luhistumisen vaara.

On myös ihmisiä, joille oma minä näyttäytyy erityisen halveksittavana ja huonona. He vertaavat itseään omaan ideaaliinsa ja toteavat, kuinka kaukana he ovat siitä. Minuus nähdään silloin surkeana. Se on kaikkine havaittuine puutteineen ja vajavuuksineen huomion keskiössä, auttamattoman riittämättömänä siihen verrattuna, mitä he kokevat että heidän tulisi olla. Pohjimmiltaan samalla tapaa kuin itsensä jumalalliseksi luomukseksi kohottaneen henkilön kohdalla, itseään halveksiva ihminen keskittyy omiin - enemmän tai vähemmän kuviteltuihin sekä suhteettoman suuriin mittoihin paisuteltuihin - negatiivisiksi katsottuihin ominaisuuksiinsa uskoen, että on todella tällainen. Eikä mitään muuta. Näin armottomasti itseensä suhtautuva ihminen on monesti kovin altis tunnustamaan, että kyllä, syy on hänessä - hänen riittämättömyydessään, vajavuudessaan, osaamattomuudessaan. Epävarmuus ja pelokkuus voidaan kuitenkin tunnustaa, toisin kuin narsistisesti suuntautuneen henkilön tapauksessa - vaikka molemmille itsevarmuus ja pelottomuus haasteiden edessä olisivatkin toivottuja ideaaleja.

Kuvitelkaa, kuinka hyvän yhdistelmän nämä kaksi edellä esiteltyä luonnetyyppiä tekevät: toinen on virheetön ja toinen aina vajavainen. Toinen siirtää viat pois itsestään ja toinen ottaa ne kantaakseen. Kun molemmat ilmiöt tapahtuvat tiedostomattomalla tasolla eivätkä henkilöt itse sitä tunnista – saati halua tunnustaa, edes itselleen – niin onko tässä mitä otollisimmat asetelmat "kinky-suhteelle", jossa voidaan hyvällä omallatunnolla toteuttaa itseään ja ylläpitää narsistista (epä)tasapainoa toisen ihmisen avustuksella ja kustannuksella?

Jotkut ihmiset hakeutuvat kerta toisensa jälkeen tällaisiin ihmissuhteisiin, myös ilman yhteyttä bdsm-/kinky-kuvioihin. He voivat uskoa itsensä (tietenkin) aina viattomaksi ja huono-onniseksi hyväksikäytön uhriksi, jota elämä ja olosuhteet koettelevat. Sivusta seuraavat tutut puolestaan pyörittelevät päätään, kerta toisensa jälkeen hämmästellen tämän "poloisen" erehtymätöntä vainua: kuinka on mahdollista, että hän pystyy jo ensimmäisen tapaamisen perusteella tunnistamaan, kenestä muutoin niin huomaavaisen ja mukavan oloisesta ihmisestä saa kaivettua esiin alistavan ja itsetunnon musertavan ”narsisti”kumppanin?

Näiden kahden esitellyn ääripään välillä on vielä kolmas ryhmä: itseensä tyytymättömät täydellisyyden tavoittelijat. Heidän taipumuksena on pyrkiä pakonomaisesti tavoittelemaan omaa ideaalikuvaansa uskoen, että jos he vain olisivat sen mukaisia, he olisivat ”täydellisiä”. Heidän fokus on oman ideaalin ja oman itsen – sellaisena kuin he kulloinkin näkevät itsensä – välisessä erossa, joka yritetään kuroa umpeen: jos vain onnistuisi olemaan ajattelevaisempi, valppaampi, kurinalaisempi ja kontrolloisi itseään paremmin. ”Minun pitäisi” ja ”minun olisi pitänyt” ovat tämän ryhmän jäsenten sisäisen dialogin tärkeimpiä mantroja ja synnintunnustuksia. Itse he tuskin huomaavat omaavansa ylettömiä sisäisiä vaatimuksia itseään kohtaan - paitsi ehkä ohikiitävän hetken ajan - vaan uskovat, että nämä ovat aivan valideja pyrkimyksiä ja tavoitteita. Heiltäkin löytyy pohijimmiltaan usko omaan erinomaisuuteensa, samaan tapaan kuin narsistisemmin suuntautuneilla yksilöillä - mutta toisin kuin itsensä ideaaliminään jo samaistaneiden henkilöiden kohdalla, täydellisyyden tavoittelijoilla erinomaisuus on vain ajan kysymys: se odottaa toteutumistaan. Näiden ihmisten tyypillinen sisäinen maailma sisältää riittämättömyyden ja kyvykkyyden tumteen jatkuvaa vaihtelua: toisaalta itseä kritisoidaan ja sätitään siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi hyvin vaikka "pitäisi" kyetä siihen - ja toisaalta ollaan erinomaisen tyytyväisiä itseen, vaikkei ehkä aihetta moiseen todellisuudessa olisikaan. Se sisäisen kokemusmaailman ero, joka vallitsee arkisen minän ja sessiotilanteessa (parhaimmillaan) valtaan pääsevän ihanneminän välillä, kuvastanee hyvin itsekriittisen täydellisyyden tavoittelijan perimmäistä olemusta: astuminen hallitsemattomasta, ennakoimattomasta ja kontrollin ulottumattomissa olevasta arkitodellisuudesta sessiotilanteen fantasiamaailmaan, jossa kaikki on turvallisesti sitä, mitä sen halutaan kuvitella olevan, on kuin unelmien täyttymys - silloin saadaan hetken aikaa kokea, miltä tuntuu olla oman itsensä ideaali. Ilman ristiriitoja, itsekritiittisyyttä ja näistä johtuvaa tyytymättömyyttä.

Olen pohtinut psyykkisen eli sisäisen maailman ulkoistamisen roolia ja merkitystä sessiointitilanteissa – niissä skenaarioissa ja toiminnoissa, joita tuossa aktissa toteutetaan – ja päätynyt uskomaan, että nämä ovat erittäin tiiviisti toisiinsa sidoksissa olevia ilmiöitä. Sillä henkilö, jolla on tietoinen tai tiedostamaton (hyväksytty tai torjuttu) tarve, halu, intressi tai motiivi halventaa, alistaa, satuttaa, loukata, nöyryyttää, kontrolloida tai hallita kumppaniaan, voi toteuttaa itseään kinky-tyyppisessä ihmissuhteessa ilman sitä sosiaalis-moraalista perustaa olevaa syyllisyyttä ja siihen tyypillisesti liittyviä häpeän tunteita, jotka tavallisesti tulisivat ”häiritsemään” näiden halujen toteuttamisesta (toisen kustannuksella) saatavaa nautintoa. Näillä toiseen suunnatuilla teoilla henkilö pystyy ulkoistamaan omat itseensä kohdistuvat epäilyt ja epävarmuudet sekä tyytymättömyydestä kumpuavat itsesyytökset. Tällaiset bdsm-ympäristössä ilmennettävissä olevat tarpeet ja toimintamallit ovat yleisten sosiaalisten suhteiden ja etenkin parisuhteiden diskursissa sopimattomia ja siten ei-toivottuja. Jos joku kertoo kumppaninsa spontaanisti alkaneen solvaamaan ja nöyryyttämään itseään samaan tapaan kuin ”hyvässä” kinkyily-sessiossa sitä tehtäisiin, tapahtunutta kauhisteltaisiin. ”Jätä se!” - tai pakota vähintään (parisuhde)terapeutin puheille.

Samoin alistuva henkilö, jolla on sisäinen pakko kritisoida, mitätöidä, vähätellä tai muutoin halventaa itseään, voi siirtää oman sisäisen maailmansa ulkoisen todellisuuden näyttämölle: dominoiva osapuoli ottaa esittääkseen sisäisen syyttäjän ja tyrannin roolin; sanat, piiskat ja muut välineet tuottavat kivun; ja lopuksi itsesyytöksistä aiemmin saatu sadomasokistinen nautinto ilmaantuu konkreettisena seksuaalisena mielihyvänä stimulaation, penetraation ja sessioaktissa toteutettavien performanssien välityksellä.

Kun mukaan lisätään D/s, M/s tai D/lg –asetelmissa oleva otollinen maaperä kumppanin idealisoinnin mahdollisuuksille – kun toisen rooliin kuuluu jo kategorisesti olla itsevarma, määräävä ja hallitseva – on ihastumisille aivan erityisen otolliset edellykset. Etenkin, kun mukaan kuuluu usein sellainen seksuaalisen nautinnon määrä ja laatu, että sitä vain harvoin tapaa löytää kinky-suhteiden ulkopuolelta. Kaikkea alistamista, satuttamista, hyväksikäyttöä ja nöyryytystä seuraavan ”aftercaren” merkittävyyttä ei myöskään tule sivuuttaa: kuinka tärkeätä ja mieltä hyväilevää lieneekään kokea tulevansa sitten kuitenkin hyväksytyksi ja välitetyksi, kun sitä on edeltänyt kaikki se (sisäistä itsekritiikkiä vastaava) kurjuus, kipu ja tuska, joka tavallisesti sisäisenä prosessina on väittänyt kaikkea muuta: että olisi riittämätön, surkea ja kelpaamaton.

Domien on toisinaan syytä olla valppaana, ettei sessionjälkeisessä syleilyssä onnellisesti uinuva subi päätä yhtäkkiä rakastua heihin.

Kirjoittaja: toysnstuff

Lady Whip

  • Turun Baletti
  • V.I.P.
  • *
  • Viestejä: 3444
  • Sadistinen Gfe-Domina
  • Galleria
Vs: Vetovoiman lait
« Vastaus #1 : 29.06.2020, 08:58 »
Vetovoiman lait

Samoin alistuva henkilö, jolla on sisäinen pakko kritisoida, mitätöidä, vähätellä tai muutoin halventaa itseään, voi siirtää oman sisäisen maailmansa ulkoisen todellisuuden näyttämölle: dominoiva osapuoli ottaa esittääkseen sisäisen syyttäjän ja tyrannin roolin; sanat, piiskat ja muut välineet tuottavat kivun; ja lopuksi itsesyytöksistä aiemmin saatu sadomasokistinen nautinto ilmaantuu konkreettisena seksuaalisena mielihyvänä stimulaation, penetraation ja sessioaktissa toteutettavien performanssien välityksellä.

Kirjoittaja: toysnstuff

Miten masentava tietoisuus Dominoivalle olla sivuosassa oleva palvelija joka kilpailee subin huomiosta hänen sisäisen maailman tarpeiden kanssa.

lisäys...vai onko se yksi elämisen arvoisen elämän päämäärä löytää tarpeilleen toteutus. Sisäinen pakko joka ajaa tekoihin.
...........

Pitääkö vain hyväksyä se, jokainen elää jossain määrin toisen/toisten henkilön/henkilöiden kautta.
Jotkut tiedostaen, toiset tiedostamatta.
Kasvuhan tapahtuu näin, vertailemalla itseä muihin, ottamalla jotain omaksi, jättämällä jotain pois.

toysnstuff

  • Baarikärpänen
  • ****
  • Viestejä: 527
  • Sinä antaudut, minä pidän sinusta huolen
  • Galleria
Vs: Vetovoiman lait
« Vastaus #2 : 29.06.2020, 10:43 »
Niin.

Mulle se näyttäytyy mahdottomuutena, että ihminen ei toimisi sisäisten tarpeidensa ajamana ja ohjaamana, käyttäen toisia ihmisiä (ja eläimiä ja asioita) näiden toteuttamiseen.

Miten muutenkaan se voisi olla?


***

Se on sitten oma kysymyksensä, mitkä tarpeet ovat toteuttamisen arvoisia ja millä kustannuksella - itselle ja muille. Jotkut tarpeet voi hiipua pois, laantua tai muuttaa muotoaan, jos niiden syntyhistorian ja merkityksen onnistuu löytämään. Esimerkiksi joskus kuulin/luin tällaisen, että miehet raiskaavat useimmiten silloin, kun he kokevat oman miehisyytensä epävarmana ja epävakaana. Toisin sanoen, kokemus omasta "miehenä olemisesta" häilyy, jolloin sitä pyritään vakiinnuttamaan ja varmistamaan tuollaisella teolla. Muistaakseni tämä liittyi tuntemattomien raiskaamiseen ja juuri näihin tyyppeihin, jotka sanovat sitten vankilassa "mutta se itse kerjäsi sitä, kun oli pukeutunut niin paljastavasti!" Jos tällainen henkilö pystyisi kohtaamaan, eli tunnistamaan ja tunnustamaan sen oman identiteettinsä rakoilun, eikä siirtäisi omaa haluaan toiseen (minä haluan panna tuota naista -> hän haluaa että panen häntä), ei sitä raiskaamisen tekoa välttämättä tarvitsisi tehdä.