Tämä on mielenkiintoinen ketju. En tiedä olenko nyt oikeutettu vastaamaan tänne kun näkökulma on vain pitkän suhteen sisällä. Toisaalta aihetta on tullut tässäkin suhteessa tullut pohdittua
Minusta HC-sessioinnissa on kahdenlaisia fyysisiä riskeja: selkeästi fyysisesti havaittavia riskeja (esim. luu murtuu, nivel vääntyy tai jää pysyviä jälkiä) ja sitten mahdollisuus keholliseen traumaan. Selkeästi havaittavista fyysisistä riskeistä on aika helppo keskustella ja päättää yhdessä miten/kuka riskin kantaa - yleisesti helppo sopia ja arvioida. Mutta kun keholle on aina shokki kun se kohtaa kovaa kipua, etenkin intensiivisesti tuotettuna - ja siitä voi syntyä samantyyppinen kehollinen trauma kuin vaikka väkivaltaisten rikosten uhreille. Mieli tietää, että se oli konsensuaalista eikä kukaan tehnyt mitään väärää - mutta keho ei tiedä sitä. Esimerkiksi itse olen ollut tilanteessa, jossa keho reagoi "pakene"-reaktiolla puolison kosketukseen pitkään erään session jälkeen (minulle ei jäänyt pitkäaikaisia jälkiä ja kaikki oli 100% konsensuaalista). Sitä piti työstää pitkään, että keho oppi pois automaattisesta reaktiosta. Ei sellaista voi ennakoida, ei sellaiseen voi antaa suostumusta eikä vastuuta voi jakaa. Jälkityöt ovat aika pitkiä kun pitää kouluttaa kehoa johonkin toiseen suuntaan.
Kenellä se vastuu sitten sitten on? Ihmisellä on aina lopulta vastuu itsestään - se voi tarkoittaa myös, että päättää millaisten ihmisten kanssa ja millaisissa suhteissa HC SM:aa harrastaa. Ne suhteet ja ihmisethän sen määrittävät ketkä mahdollisen vastuun kantavat ja missä määrin.
Missä menee raja, jota ei pidä ylittää ja miksi?
Minusta se raja on siinä mitä ihminen kykenee tekemään dissosioimatta. Jos ei pysty osallistumaan toimintaan ilman, että kytkee tunteita tai kipuaistimuksen pois päältä niin ei kannata osallistua. Joillekin "kivunsietokyvyn" taustalla on oikeasti vain kyky dissosioida kipuaistimus pois, jotkut menevät tosi pitkällekin. Mutta voi se Top-puolellakin toimia, vaikkapa "kovettamalla" itsensä jotta kykenisi HC-juttuihin joita ei oikeasti halua tehdä (eli ei kykene hyväksymään itseään niiden asioiden tekijänä vaan luo itselleen jonkun "sessiominän" suojaksi). Yleensäkin olen sitä mieltä (myös muissa kuin kinkyasioissa), että jos täytyy jollakin tavalla "kovettaa itsensä" tai opetella olemaan "vähän herkkä" kyetäkseen tekemään jotain niin kannattaa ottaa aikalisä. Vaikka HC SM on näennäisesti tosi fyysinen laji, niin fyysistä ei ole ikinä ilman psyykkistä. Se että fyysisesti kykenee johonkin, ei tarkoita että siihen kykenisi psyykkisesti. Uskon myös siihen, että kun ihminen pyrkii olemaan kosketuksissa itsensä kanssa niin hän kykenee itse arvioimaan omat psyykkiset mukavuusalueensa.