Baarin kannatusmaksut
Lainaus käyttäjältä: laalaa - 07.02.2020, 22:26Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa. Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.(Itse)rakkautta Totta, jokainen on ihan itse oman onnensa seppä. Ei siihen muita tarvita.Itse meinasinkin sitä että ihan vapaa ehtoisesti kärsin ennemmin seuran puutteesta kun annan enään kenenkään uuden ihmisen päästä lähellekään todellista minääni. Kyllä nimenomaan kärsin, koska haluaisin seuraa mutten voi tavata ketään. Enkä aio tavata. Kyllä aina välillä tulee lokaa niskaan ja se on paskaa. Se on normaalia. Mutta kun kohdalle osuu ihmisiä jotka tekevät paljon muutakin kuin aiheuttavat pientä harmitusta niin silloin se ei ole normaalia. Itselläni meni vuosia selvitä exäni, lasteni isän aiheuttamista ongelmista. Saada itsetuntoni edes jossain määrin takaisin. Kyetä hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Uskaltaa olla sellainen kuin olen. Riisua vaatteet päältäni jonkun edessä ilman että häpeän itseäni kuoliaaksi. Uskaltaa antaa jonkun koskea itseäni ja oppia pitämään siitä kosketuksesta. Hymyillä ja nauttia elämästä. Vuosien jälkeen kyetä luottamaan taas toiseen ihmiseen. Uskalsin haaveilla ja unelmoida uusista ihmisistä joita voisin elämääni löytää.Enää en haaveile ihmisistä ja niiden tapaamisesta. Koska en kykene enää asettamaan itseäni missään määrin avoimeksi, lähestyttäväksi ja haavoittuvaksi. En pysty luottamaan enkä uskomaan ihmisten hyvyyteen ja rehellisyyteen.
Mä taas itse koitan osata elää niin, että oon muille kiva ja luotan ihmisiin. Välillä tulee lokaa niskaa, ja aina se tuntuu tosi ankeelta ja usein epäreilulta, mutta aina yritän valita luottamuksen ja hyvän kuitenkin.Mutta tähän pystyn vain ja ainoastaan siksi, että olen ymmärtänyt että minun onneni, kokonaisuuteni, ja täyttymykseni ei voi (ikinä, koskaan) tulla ulkopuoleltani jonkun toisen ihmisen hahmossa tai tämän kautta. Että se onni ja kokonaiseksi itseni tunteminen on minun vastuullani ja minun tehtäväni. Tietyllä tavalla on toki surullistakin, etten usko kenenkään koskaan vievän minua loppuelämäkseni johonkin uuteen ulottuvuuteen, tai että edes sellainen ulottuvuus olisi olemassa. Tietystii toivon saavani kokea hetkiä, jotka ovat suuria, pakahduttaviakin, tärkeitä kahden (tai useamman) ihmisen kollaboraation ja synergian synnyttämiä, täysin arjen yläpuolelle kohoavia ja merkittäviä. Toivon myös että joskus saisin lainata ihmistä yhteyteeni tuottamaan yhteisiä muistoja ja kokemuksia.Kun uskallamme irrottaa siitä mitä jonkin asian tai ihmisen pitäisi olla, minkä ikäisenä kuuluisi olla mitäkin, miltä minkäkin pitäisi tuntua ja näyttää, usein saammekin mahdollisuuden kohdata itsemme ja omat tarpeemme ja mahdollisuuden yrittää uskaltaa elää itsellemme rehellistä elämää.(Itse)rakkautta