Palaan tähän aiheeseen nyt lähes kahden kuukauden jälkeen, kun asioita olen miettinyt lisää ja muutoksia omassa itsessä on tapahtunut.
Tosiaan olen tietoisesti laihdùttanut normaalipainon sisällä vajaa kymmenen kiloa kevään ja kesän aikana. Pidän enemmän nykyisestä hoikemmasta vartalostani, jollainen minulla on ajoittain ollutkin kunnes olen alkanut syödä liikaa erilaisiin tunteisiin ja lihonut.
Minulla on ollut syömishäiriöoireilua nyt ajoittain jonkin verran, mutta pahimman olen saanut jätettyä taakse sopimalla, etten saa ahmia enkä oksentaa.
Tässä joitakin viikkoja sitten sessiomme aikana Omistajani käski minun nousta vaa'alle, kun silmäni oli peitetty. Hän halusi nähdä, puhunko painostani totta. Tosiasiassa hän ei painoani katsonut, vaan hän tahtoi nähdä reaktioni. Se oli paniikki ja kaikki vanhat muistot sairaala-ajoilta tulivat mieleen. Tottelin kuitenkin, vaikka olisin voinut käyttää turvasanaa. Tästä kirjoitinkin sessiokertomuksen Trauma.
Tämä herätti minussa paljon tunteita ja ajatuksia. Aloin pohtia syömishäiriön vaikutusta elämääni ja miten se taas oli ajamassa minua kohti epäterveitä itselleni tuhoisia käyttäytymismalleja. Ja se ahdistus. Se on pahinta. Aloin pohtia itsekseni, että voisinko siirtää vallan sairaudelta edes osittain Omistajallenì. Että voisimmeko hyödyntää meidän turvallista ja hyvin toimivaa valtadynamiikkaamme taistelussa syömishäiriötä vastaan. Ajatus jäi päähäni pyörimään ja toimi edelleen myös kiihokkeena.
Satuin sitten juttelemaan erään tutun pikkuisen kanssa. Hän kertoi syömisistään D:ĺleen ja heillä oli jonkinlainen sopimus liittyen ruokailuihin. Aluksi ajatus oli, etten itse kestäisi sellaista. Sitten se alkoi kuitenkin kiinnostaa ja juttelin tästä Omistajani kanssa. Ajattelin, että syömishäiriö on tehnyt mulle paljon pahaa. Hajottanut hampaat, lihottanut, laihduttanut liikaa, aiheuttanut suunnatonta ahdistusta ja itseinhoa. Voisiko vallan antaminen ihmiselle, keneen luotan ja joka tahtoo minun voivan hyvin, olla pahempaa? Kun valta ei kerran nytkään ollut minulla, vaan sairaudella. Ehkä voisimme hyödyntää suhdettamme selättämään nämä ongelmat.
Näiden pohdintojen lopputuloksena teimme sopimuksen. Määritimme minulle rajat, joissa painoni saa vaihdella. Sovimme aterioista ja liikunnasta. Näin minulla on turvalliset raamit, joissa toimia. Ylimääräinen napostelu, ahminta ja paastopäivät jäävät pois. En liiku liikaa, enkä liian vähän. Mun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä jäätelöstä, kun siihen on lupa. Eìkä miettiä pitäisikö laihtua vielä pari kiloa, kun niin en saa tehdä. Siis tietyn rajan jälkeen. Enää syömishäiriö ei ole se, joka sanoo mitä mä saan syödä, paljon liikkua ja kuinka paljon painaa. Toki se sanoo vastaan, kun valta otetaan siltä pois. Mutta nyt mä saan myös muualta ohjeet ja tuen, kuinka toimia. Ja tiedän, että se mitä Omistajani sanoo on minun parhaakseni. Ja minulla on Omistajani kanssa toimiessani aina turvasanat käytössäni. Syömishäiriö ei niitä tunne. Mä oon itkeny nälkääni tai oksentamisesta kipeää kurkkuani ja toivonut saavani syödä jotain ilman seuraamuksia (ahdistus) tai lopettaa oksentamisen. Mutta se ahdistus toisin toimimisesta on ollut liian suuri. Kun olen yrittänyt uhmata sairauden valtaa, niin se on ollut aina vain julmempi. Ja ajanut minua jatkuvasti voimaan vain yhä huonommin. Siksi ajattelin, ettei tämä voisi ainakaan aiheuttaa mitään pahempia seuraamuksia kuin sairauden tahdon mukaan toimiminen. Teimme nyt siis sopimuksen, jota aloimme noudattaa. Aluksi melko kevyen, jota täydennämme kun olen valmis. Turvasanat ovat molemmilla käytössä ja asioista ja tunteista puhutaan avoimesti. Sovimme ettei tämän toimivuus tai toimimattomuus uhkaa parisuhdettamme tai vaikuta siihen. Tämä on erillinen projekti, osa valtadynamiikkaamme minun ja meidän parhaaksi. Voin myöntää, että pelon tunteitakin tulee. Mitä jos tämä ei toimikaan? Mutta ainakin meillä on tahtoa yrittää. Olen hyvin toiveikas. Onnistuessaan tämä voi tuoda mukanaan paljon hyvää.
Mainittakoon vielä, että Omistajani tuntee erään syömishäiriöisiä hoitavan terapeutin, jonka kanssa hän on keskustellut tästä projektistamme. Hän oli sitä mieltä, että tätä on turvallista kokeilla ja piti oikein hyvänä asiana.
Kirjoitan tänne myöhemmin vielä tuntemuksiani ja miten tämä matka etenee. Ja toki myös minulla on vastuu. En ajattele, että pääsisin näin helpolla. Helppoa tämä ei tule olemaan. Mutta nyt jos päässäni herää haitallisia ajatuksia, niin mulla on joku joka sanoo mulle kuinka minun olisi parempi toimia. Ennen mä olin yksin niiden tunteiden kanssa, enkä pystynyt kyseenalaistamaan niitä, saati toimimaan niitä vastaan. Siksi uskon, että tästä voi olla suurta apua minulle.