läheisriippuvuus ja BDSM

[Snadistisadisti]

Läheisriippuvuus on itseasiassa hyvinkin pelottava sairaus. Totta, että sitä nykyään käytetään liikaa, samoin kuin narsisti - leimaa. Molemmat ovat jotenkin kukuneita ja kyllästettyjä omiin käsitteisiinsä että ne alkavat olemaan normaaleja. Läheisriippuvuus ei enää nosta karvoja pystyy eikä saa miettimään asioita. Se vain on sana muiden joukossa - paitsi niille jotka siitä kärsii.

BDSM ei pyri satuttamaan (negatiivisella tavalla) Tuhoamaan, rikkomaan eikä saamaan aikaan itsetunnon rajua laskua nollaan.
Nämä kaikki tunnumerkit tulevat julki läheisriippuvuudessa. läheisriippuvainen ihminen yleensä ei omaa tervettä itsetuntoa vaan toisinpäoin, yleensä jopa itseinhoa. Hän ei myöskään osaa tunnistaa rakkautta hyväksikäytöstä ja kokee ja kestää lähestulkoon mitä vain (hyväksikäyttö, raiskua, pahoinpitely ) jos vain saa kuulla kolme sanaa ; Minä rakastan sinua.

Mileestäni läheisriippuvuutta ei pidä alentaa kyseenalaistamalla sen "oikeutta" leimaan sairaudesta, pikemminkin tulisi kyseenalaistaa nimikkeen käyttäjän tietous asiasta

SnadistiSadisti;
"Master/sub suhteessa on mielestäni aika tyypillistä se, että sub kaipaa huomiota. Suhteessa on kuitenkin hyvin vahva henkinen puoli, joka vaatii veronsa. Onko se hyväksynnän etsimistä? Varmasti sitäkin. En kuitenkaan ole koskaan kokenut subin huomioimista esimerkiksi rasitteena, vaan olen mieltänyt sen osaksi kokonaisuutta. Kanssakäyminen ja kommunikointi, muodossa missä tahansa, on tärkeää ja pidän sitä osana vastuullista suhtautumista subeihini. Jotta tietää, kuinka toinen voi, pitää häntä kuunnella.

Master/sub suhteessa hyväksynnän saamisen etsintä ja sen kaipuu kuitenkin toimii tiettyjen sääntöjen alla, Master ei saa ylittää subin rajoja jotka on yhdessä laadittu. Kaikki toiminta on  hallittua ja Master kantaa vastuunsa ja pyrkii pitämään subin terveenä ja itsetunnoltaan terveänä. Läheisriippuvainen ei tunnista omia rajojaan eikä myöskään osaa niitä vaatia.  Hänellä ei siis ole rajoja joita suojella.
Läheisriippuvuus ei siis ole sitä että toinen soittaa koko ajan ja on jatkuvasti kylkimyyryssä, se voi liittyä siihen jos kokonaisuuteen sekoittuu menettämisen pelkoa. Mutta läheisriippuvuuteen se ei tunnusomaisena kuulu.

Tälläisiä ajatuksia asiasta minulla. Läheisriippuvaisen käsitteet olen luonut ollessani Narsistien uhrit - foorumilla tukihenkilönä muutaman vuoden. En siis ole lukenut linkkiä enkä kirjallisuutta asiasta. Kirjat kun aina menevät hiukan metsään ihmisen kokemaan verrattuna. Ja siellä läheisriippuvaisia oli hyvin hyvin paljon.

Mielestäni hyvin sanottu, että kantaa vastuunsa ja pyrkii pitämään subin fyysisesti ja henkisesti terveenä. Itse tunnen juuri näin, että haluan käyttää valtaani tehdäkseni subille hyvää. Vallalla voi rikkoa tai rakentaa, ja kumpikin on yhtälailla vallankäyttöä. On paljon rakentavampaa pakottaa sub vaikka terveelliseen (joskin hänelle epämieluisaan) karkkilakkoon, kun tämä on aiemmin narissut kerääntyvistä kiloista, kuin pyrkiä raunioittamaan esimerkiksi ihmissuhteita jne. Valtatrippi joka tapauksessa, seuraukset vain erilaiset.

[Dante79]

olen itseasiassa joskus jopa miettinyt näinkin että olisiko D/s-suhde bdsm-yhteisön yritys tehdä molemminpuoleisesta läheisriippuvuudesta terve elämäntapa luomalla siihen yksinkertaiset säännöt jotta molemmat voisivat ihannetapauksessa nauttia läheisriippuvuuden intensiivisistä tunnekokemuksista ilman että tarvii turvautua lääkärin, psykiatrin tai poliisin apuun.

vähän samalla tavalla kun s/m on meidän tapamme tehdä sadismista ja masokismista terve läheisyyden ilmaisun tapa luomalla siihen tuon yksinkertaisen rakenteen ettei tehdä toiselle mitään mitä toinen ei halua.

ja juu tämä taas oli äärimmäisen yleistetysti sanottu, ja tiedän että jokainen on yksilö ja yksilöllisistä syistä yksilöllisesti omalla tavallaan mukana kaikessa. mutta pakko aina jotenkin rajata jotain yleistystä että voi mistään puhua... 

[Ninni]

Oon ihan ihastunut tähän ketjuun, joka ravistelee ajatus- ja asennemaailmaa.

Minusta on erinäisistä syistä johtuen yritetty teini-iästä saakka tehdä läheisriippuvaista. Saatan sitä jollain tasolla ollakin, ikuisen läheisyyden- ja jollekin kuulumisen -kaipuuni keskellä. Mutta samaa aikaa olen jonkun toisen mielestä "sairastunut vahvuuteen". Ja kolmannen näkökulman mukaa "kiltteydestä kipeä". Miksi kaikesta pitää tehdä sairaaloista?

Entä jos olenkin vain minä? Väärien ihmisten ympäröimänä yksinäinen. Oikeille tyypeille miellyttämishaluinen. Onnellinen pienistä asioista. Surullinen kun tärkeä ihminen on pahoilla mielin. Ratkaisukeskeinen. Halukas olemaan olemassa. "Need to be needed."

Tämä edellisen kirjoittajan ajatus: "...olisiko D/s-suhde bdsm-yhteisön yritys tehdä molemminpuoleisesta läheisriippuvuudesta terve elämäntapa luomalla siihen yksinkertaiset säännöt jotta molemmat voisivat ihannetapauksessa nauttia läheisriippuvuuden intensiivisistä tunnekokemuksista...."

Jotenkin noin itse ajattelin kun ensimmäisen kerran törmäsin määritelmiin D/s -suhteista. Tosin en usko yrityksen olevan kovin tietoinen ainakaan yhteisöllisesti, vaan uskon tietyn tyyppisten ihmisten vain vetävän toisiaan puoleensa. Ja D/s -suhteessa tietoisuus tekee tarpeiden tyydyttämisestä turvallisempaa. Kärjistetysti olisin voinut sanoa, että D/s -suhde olisi voinut olla alusta toipumiselle. Mutta toisaalta mikä tahansa vuorovaikutussuhde voisi olla sitä ollessaan toimiva, tietoinen ja terve.

Läheisriippuvuus on vähän kuin riippuvuus ruoasta. Kumpaakaan ilman ei ihminen kokonaan selviä. Kemialliset riippuvuudet eroavat tässä siten, että elimistö ei tarvitse vaikkapa alkoholia yhtään mihinkään. On helpompaa (ja tämän ei ole tarkoitus vähätellä ketään, tiedän tasan miten vaikeaa on minkätahansa riippuvuuden kanssa taistella) valita täysraittius, kuin olla kokonaan syömättä tai ilman toista ihmistä. Jollain tasolla.  

Mutta iso vaara on rikkoa itsensä väärän ihmisen käsissä. Tämä ei kyllä liity pelkästään D/s -suhteeseen vaan luultavasti on vielä todennäköisempää törmätä vaniljaisessa maailmassa ihmiseen joka ei tiedosta omia piirteitään, tarpeitaan ja käyttäytymismallejaan. Uskoisin että täällä iso osa on katsellut peiliin ja miettinyt noita asioita omalla kohdallaan.

Jotenkin minulle on syntynyt sellainen käsitys että miellyttämisenhalu alistumisen piirteenä voi olla kovin luonnollinen osa ihmisen persoonaa. Jos on koko ikänsä pyrkinyt tiedostamatta miellyttämään toisia on todennäköisesti törmännyt usein kiittämättömyyteen, pilkkaan, hyväksikäyttöön ja siihen että pidetään itsestäänselvänä.

Voi olla että tämä on naivi ja sinisilmäinen ajatus, mutta toivoisin että D/s -suhde voisi olla sellainen,  jossa miellyttämisenhalua ja -tarvetta voisi toteuttaa siten että reagtio toisessa olisikin päinvastainen. Että voisi luvan kanssa antaa kaikkensa ja saisikin vastaansa arvostusta. Ehkä suojelua ja kokemuksen että toimimalla tällä tavoin tuo toinen on minusta ylpeä. Sellainen "voitto-voitto -tilanne".

Läheisriippuvuus -sanalla on korvissani ikävän kuuloinen kaiku. Se saa kuulostamaan jotenkin rumalta ja väärältä sen, että kaipaa rajoja ja sääntöjä. Jokaisella niitä tarvitsevalla on varmasti erilaiset syyt haluta olla toisen otteessa. Kun toisaalta ympäristö vaatii olemaan "vahva ja itsenäinen" ja toisaalta sisin kiljuu kaipuuta olla pieni ja haavoittuva.

Uskoakseni jokaisella on omat rajansa. Toisilla ne ovat vain joustavammat kuin toisilla. Mutta olen myös taipuvainen uskomaan ettei rajojaan voi löytää ilman suhdetta toiseen ihmiseen. Ainakin niiden venyttäminen on vaikeampaa yksin, jos ei kukaan ole haastamassa. 

Joka tapauksessa mielestäni otsikko on pohtimisen arvoinen ja tuo omaan asennemaailmaani uutta positiivista sävyä, vaikken ihan vielä osaa kaikkea sanoittaa. Tavallaan ymmärrän jos joku pitää tätä pohdintaa pelottavana Mutta on ihana olla keskeneräinen, eikä minusta valmista koskaan tulekaan.  

[Jukuputteri]

Minä luulen että ainakin subin osalta BDSM-fantasioinnin kehittyminen on jollaintapaa linkeissä siihen et on ainakin joskus ollu läheisriippuva.
Ite tunnistin läheisriippuvuuden itestäni joskus 24 vuotiaana. Sit otin siitä selvää ja luin kaikkee materiaalia niin paljo kun löysin.
Itellä se meni niin että yritin olla tosi vahva enkä päästäny ketään henkisesti lähelleni. Sellaset selviytymistavat opin jo tosi nuorena.
Hirmuisen läheisyydenkaipuunhan sellanen aiheuttaa. Eikä oo ollenkaan epäjohdonmukasta että sen seurauksena alkaa fantasioimaan siitä mitä se ns. vaatisi että joku voisi tulla lähelle (sidottuna olemista ettet karkaa).

Jännä vaan kun tollasten asioiden tiedostamisen seurauksena vanhat selviytymistavat voi korjaantua yms. yms. mutta fantasiointi jää. Voiskohan se sit olla että jotain siitä onkin vielä käsittelemättä. Tiedostamattomuus on tiedostamatonta.

[Ninni]

Jälleen mietin kuinka paljon on oikeus tarvita. Miten tietää missä kulkee raja - onko väärin haluta kasvaa vuorovaikutuksessa... Miten oppisi olemaan epäitsekäs ja kuitenkin pyytämään sitä mitä tarvitsee. Miten valtavan tiukassa on vallan luovuttaminen. Aidosti.

[Draugo]

Kuten kaikissa muissakin riippuvuuksissa niin eiköhän tässäkin ole rajanveto kiinni siitä aiheuttaako toiminta itselle ja/tai muille selkeää haittaa muussa elämässä

[Ninni]

Minusta se ei ole ihan noin mustavalkoista. Tai... Sitä on vaikea selittää.  Mutta joskus voi olla, että joutuu opettelemaan sellaista asiaa mitä joku toinen pitää itsestäänselvänä. Jos on pelottanut tarpeeksi monta ihmistä pois elämästään, niin voi olla, että vuorovaikutusta pitää opetella pienin askelin. Ja silloin puhutaan enemmän sellaisesta tasosta, jolla on hyvä olla, kuin vain siitä, ettei aiheuta haittaa. Minusta siinä on eroa...

[toysnstuff]

Jep, samaa mieltä Ninnin kanssa. Kehittyminen ja kasvu, omaan potentiaaliin, on arvokasta ja tärkeää - se antaa mahdollisuuden kokea elämässä niin laajan spektrin kuin mahdollista. Jos sitä ei tee, jää sävyjä näkemättä. Ja sehän on aina surullista (vaikka sitä ei itse tajuaisikaan).

[Pörri]

Jos on pelottanut tarpeeksi monta ihmistä pois elämästään, niin voi olla, että vuorovaikutusta pitää opetella pienin askelin. Ja silloin puhutaan enemmän sellaisesta tasosta, jolla on hyvä olla, kuin vain siitä, ettei aiheuta haittaa.

Se on pitkä ja kivinen tie ja nenille tulee kerta toisensa jälkeen. Mutta pienin askelin opeteltava silti. Kun ensin on tajunnut sen asian, et omia toimia on pääsääntöisesti ajanut ajatus, "kuinka saada muut pitämään minusta".

[Ninni]

Ja sehän on aina surullista (vaikka sitä ei itse tajuaisikaan).

Ja ehkä etenkin vierestä seuraaminen tekee kipeää...

[scar]

  Tämmöinen aihe sairaslomapäivän kunniaksi   

Lainaan itseäni turvallisesti 7 vuoden takaa,huhhuh

Mikä on muuttunut seitsemässä vuodessa- voi kamala. Parasta aikaa sairaslomalla jälleen..

Ainakin sen on tajunnut,ettei ihminen kestä täysin yksin,mutta ei voi myöskään pakottaa ystävyyttä ja läheisyyttä. Nyt kun jotenkin on itsenäistynyt ja oikeastaan tuntee,että nyt on hyvä näin,on jokin tasapaino löytynyt. Vielä ei ole mitään täydellistä mielenrauhaa,mutta pyrkimys siihen.
Lopettaa elämän suorittaminen,pakkotoisto,pyrkiä voimaantumiseen ja luovuuden uudelleen löytymiseen. Uutta ovat useammat ystävät,joita on vaikkei aina nähtäisikään vaan aikojen päästä..Ihminen muuttuu,hitaasti mutta varmasti,elämänkokemusta tulee pakosti,vanhenee.
Pelkästään itsensä näkeminen ja jokaisen oman "risahduksensa" tarkkailu ei tee hyvää- itsensä unohtaminen on ajoittain poikaa,sitä kyllä on saanut tehdäkin runsain mitoin.
Paradoksi,että liika on liikaa kaikessa.
Minulla esim.ei ole voimia lähteä intensiivisiin 24/7 suhteisiin tai asumaan samankaton alle jonkinlaisen symbioottiseen suhteeseen. En ymmärrä enää parisuhteen tai polysuhteiden pointtia.
Siis jos kaikki vie enemmän voimia kuin antaa. Ei vaan kykene,eikä pysty. Voi veljet tätä elämää- joskus kun tuli vuosikaudet vonguttua sitä,ettei löydä ketään

Lisättävä vielä tähän,että edellä mainittu on osa omaa "totuuttani". Muilla on omansa ja pitää ollakin.