Ei kahden erilaisen kinkynkään parisuhde aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista...
Mun täytyy tunnustaa, että mä en ole koskaan ollut täysin vaniljaisessa parisuhteessa.
Kinkyn puoleni totesin jo noin 11 - 12 - vuotiaana, ja sen jälkeen monet kerrat totesin, etten löydä naista, jonka kanssa edes haluaisin parisuhteeseen, kun en pysty ajatuksiani peittämään.
Viime vuosituhannen loppupuolella törmäsin sitten naiseen, joka ymmärsi nuo piirteeni, ja joka itsekin oli omalla tavallaan kinky. Hän oli sen verran voimakkaasti dominoiva, että sai minun mielenkiintoni säilymään varsin hyvin, vaikka oma suosikkini - bondage - tahtoi jäädä vähän alakynteen. Oma dominoiva puoleni jousti, sillä hän ei suostunut sidottavaksi. Minut hän silloin tällöin suostui sitomaan sitä pyytäessäni. Myönnän myös, etten itsekään pystynyt antamaan hänelle kaikkea, mitä hän olisi halunnut. Muut yhteiset kiinnostuksen kohteet kuitenkin pitivät suhteen kasassa.
Viime keväänä lopulta sitten totesimme, että kumpikin voisi hakea toteuttamattomiin toiveisiinsa apua muista suhteista, ja polyamoria rupesi tuntumaan molemmista hyvältä ratkaisulta (jossain ajatuksissamme olimme kumpikin olleet sitä jo pidemmän aikaa). Siinä kesän mittaan, muita suhteita herätellessä, heräsi aina uusia kysymyksiä, lähinnä aikataulutuksesta, mutta myös kummankin tarpeista. Hän olisi halunnut tulla ja mennä vapaasti, kun itse olisin halunnut enemmän selvyyttä siihen, kuka on milloin missäkin. Lopulta jatkuvat keskustelut rupesivat rassaamaan suhdetta, ja totesimme, että kumpikaan ei yritä väkisin joustaa toisen tarpeiden mukaan, vaan yhdessä ollaan vain silloin, kun molemmista tuntuu hyvältä, ja tehdään yhdessä vain sitä, mistä kumpikin pitää.
Pari-kolme kuukautta sitten huomasimmekin yhtäkkiä, että olimme tuossa prosessissa etääntyneet toisistamme niin, että kummaltakin oli kadonnut seksuaalinen kiinnostus toista kohtaan. Kuukausi sitten muutimme erilleen.
