Unesi katkeaa taas säpsähtäen. Tunnet kuin joku kalvaisi kylmällä puukolla jalkasi luuta irti lihoistaan. Nostat pääsi hien kastelemalta tyynyltä ja katselet ympärillesi. On vielä pimeää, mutta tiedät ettet enää pysty nukahtamaan. Kipu on liian voimakasta ja se valvottaa väkisinkin sinua. Käännät kylkeäsi ja sama kylmä polte tuntuu nyt selkärangassasi. Kipu valuu sieltä kuin laava ympäri kehoasi. Yöpöydälläsi on paketti kipulääkettä. Sitä erittäin voimakasta. Mietit kauankohan edellisestä lääkkeestäsi on aikaa. Ehkä liian vähän, mutta otat silti niitä kaksi. Tiedät niiden vaikuttavan vasta vähän ajan päästä, joten sinun on nyt vain odotettava. Yksin pimeässä kipusi kanssa. Kipusi on sisällä luissasi, joten et pysty koskettamaan sitä.
Alat olla sekaisin väsymyksestäsi. Valvottuja öitä on jo liian monta takanasi ja sama toistuu vääjäämättä aina uudelleen ja uudelleen... ensi yönä ja sitä seuraavana yönä. Kipusi on niin kovaa, että tekisi mieli itkeä ja huutaa se pois sisältäsi. Mutta tiedät ettei se lähde. Ei se koskaan poistu. Se riuduttaa sinua sisältäsi ja piinaa sinua hautaan asti. Se on viimeinen, joka sinut kättelee kun on hyvästien aika. Se on kuin ystävä joka ei jätä sinua koskaan. Aika paska kaveri, sanoisin.
Yöt on pahimmat. Niin se on aina ollut ja tulee olemaankin. Silloin sinulla on aikaa tuntea ystäväsi kehossasi. Piiskan sivallukset iholla polttavat hetken, mutta kun ne häviää, niitä tahtoo lisää. Niiden kipua voit kontrolloida ja se helpottaa sessioissa kovintakin kipua. Sessioiden pahinkin kipu häviää jossain vaiheessa. Tämä on tahtosi ulottumattomissa ja siksi se piinaa pahemmin kuin tuhat sessiota yhteensä. Tämä on nykyään elämääni. En kaipaa enää sessioita, enkä sen kivun kokemuksia. Kipu on nyt aina läsnä ja osa todellisuuttani. Nyt tiedän mitä kipu on.