Olkaa huoletta en aijo vastata tyhjentävästi.
Mutta yritän aloittaa jotenkin luovasti, niin ettei tämä heti juuttuisi kliseisiin tai poliittiseen korrektiuteen? Siis mitä miehen siitä sopii sanoa, ja mikä on karsinoitava tylsäksi miesfantasiaksi.
Kun toistensa hullunkurisiakin kuvitelmia me toivomme tavoittavamme?
Joku kultturituote, itsen ulkpuolella, saattaa avittaa liikkeelle. Minulle kävi vasta niin. Luin ilmestyneen uuden käännöksen Horace Walpolen vanhasta kauhutarinasta "Otranton linna", julkaistu kai 1760-luvulla ennen painetun goottityylin muotoutumista.
No, vanhaa tarinaa melodramaattisista ja mahtipontisista henkilöhahmoista voi lueskella huvittuneena. Siinä vähän leikisti kauhulinnassa vaelteli ritareita ja ritarihaamuja. milloin varusteet olivat kohdillaan, milloin vinksallaan.
Komiikan varjolla pystyi havahtumaan johonkin patriarkaaliseen melodramaattisuuteen. Ja kun vanha teksti teki sen pelkästään hupaisaksi, campiksi, päädyin ajattelemaan että ritarien kypärät ovat kyllä kikkelien kypäriä nekin. herttaisuudessa assosiaatio ei ollut banaali ennakkoluulo, epäilyn tuote. ja muistin että olenhan minäkin sovittanut vaikkapa deodoranttipullon korkkia varustukseni päähän. mikä ettei.
roolin teatraalisuus, keksitty luonne, hauskuttaa varmasti kietomaan jonkin uudenkin kypärän kikkelin päähän. ja vain burleskin huvi ehkä karistaa naisen ensihämmennyksestä? luvata olla kiinnostunut että mikä koristautumisele tämä on? tai pitkästymästä, jos backflashit miesten alkajaisiksi itsevarmasta (oman) huomionsa kiinnittämisestä tiettyyn kohtaan onkin päättynyt tuolloin tällöin katalasti, sanalla sanoen epätyydyttävästi.
ritariksi on suurenmoista ryhtyä, koska se ei tarkoita kerrassaan mitään järkevää. se on tyhjä merkki, täyttää mielikuvituksella, jota me kaihoamme?
yleisesti ottaen olen ympäristöhenkisesti kierrätysrekvisiitan kannalla. siksi on campin lisäksi jotakin mieltä jos se ritarin karnevalistinen kypärä kikkelin päässä on deodoranttipullon korkki. sille voi tehdä hupun jostakin sopivasta materiaalista, jotta pysyy paikallaan.
ja jo näistä assosiaatiosta johtuen suosittelen, lukekaa Horace Walpolen "Otranton linna". ei se ole tästä maailmasta mutta siinä on julkisen esiintymisen arkeologiaa sentään vain kahdensadanviidenkymmenen vuoden takaa. aristokraatiksi ken halajaa, se massaihmiseksi kapsahtaa, voisi huolestua vanhaa sanontaa muunnellen.
ritarin kierrätetty rekvisiitta on meidän aikaamme.
Sivustoa kannattaa
