"Ne sanovat" - taviksista tai marginaaleista identiteetin maamerkkeinä,

[Averanius]

Hei,

Jos joku pitää seuraavassa mieleeni tulevaa kaunokirjallisuutta ja muuta kulttuuria joutavana yhteiskunnan julkisivuna, muistutan kuitenkin siitä viehkosta asiasta, että pitkään (ennen internettiä?) ihmiset saivat voimakkaita vaikutteita ja impulsseja siihen miten käyttäytyä intiimeissä tilanteissa juuri elokuviista ja kirjoista ja pop-kulttuurista. Enemmän kuin suvultamme ym?

Bdsm-kulttuuri iloisena ja joviaalina kommunikaationa ei kai ole vielä kirjautunut viralliseen kulttuurihistoriaan? Monellekin identiteetin rohkaisuna olevat vaihtoehtoiset, luovat? ihmiset ainakin ennen kirosivat porvaria ja värjöttivät boheemien kesken pyhässä vihassaan.

Yhteiskuntatieteilijät ja muut yrittävät välillä muistuttaa, että milloin merkityksen kato tai kiihko julkisuuden tuomaan minän vahvistukseen olisi ajan oire? Miten sitten välittyisi hiljaisempi "vallankumous"?

Jos perheet ja yksityinen sfääri ei enää ole niin loukkaavaa kuin vuosikymmeniä sitten, meidän ajan ihmiselle jää aikaa tutkia kipua, nöyryytystä, pelkoja ja häpeää omaehtoisesti. Mutta olisi hirmu reilua, että nämä oivallukset performanssista pikemmin kuin syyllisyydestä välittyisivät jotenkin makrotasolle, kulttuurin yleiseen itseymmärrykseen.

Minun syytös sittenkin on niin tylsä kuin luterilainen työetiikka! Monesti sitä luulee, että ihan luovissakin asioissa saisi aikaan vain kärsimällä ja pelkäämällä. Vaikka ajan käytön irrationaalisuus on ainakin omassa henkilöhistoriassa ilmeistä. - Josko ilo tai absurditeetti olisi tuottanut sittenkin enemmän kuin se myötäily pakertamisen eetokselle?

Aineettomista, ajatuksen kaltaisista, hetkistä nauttiminen on helppoa. Kyllä niin. Mutta ajan tajun kadottaminen on aina hinta; traagista jos ei sitä hintaa hyvissä elämän sisällöissään havahdu huomaamaan.

Ihmiset voivat olla pettymyksiä ja jäädä ristiriitaisiksi arvoituksiksi. Mutta ajantaju on asia mikä pettää silloin harvemmin? Mitä luulette?

Ja voihan aineettomia tutkimusmatkoja tehdä yhdessä. Se olisi onni. Kuka sitä ei kieltäisi. Mutta monesti etsiminen abstraktissa luovassa mielessä on sanatonta. Sitä sumua ei pysty jakamaan. Siksikö uuden tekeminen on yksin puurtamista monesti, ensin.

     mietti Averanius

[Miriam]

Liekö minulla nyt vain luetun ymmärtämisessä ongelmia vai mistä kiikastaa, mutta jostakin syystä en saa aloituksesta otetta. Periaatteessa kuulostaa siltä, että ihan mielenkiintoisten käsitteiden parissa pyöritään (identiteetti, perhe/yhteiskunta, yksityinen/julkinen, yksilö/yhteisö, jne.). Mutta minä ainakin kaipaisin vielä selvennystä siihen, mitä oikeastaan ajat takaa?

[Averanius]

Oho - anteeksi!

Tosiaan hyppeli monen aiheen välillä.

Kerin ainakin nyt lopusta.
Kirjoitin:
Ja voihan aineettomia tutkimusmatkoja tehdä yhdessä. Se olisi onni. Kuka sitä ei kieltäisi. Mutta monesti etsiminen abstraktissa luovassa mielessä on sanatonta. Sitä sumua ei pysty jakamaan. Siksikö uuden tekeminen on yksin puurtamista monesti, ensin.

Eli, moneen luovaan alaan liittyy ammattitauti, että on yhdellä tavalla rajautunut jonkinlaiseen masokismiin oman tien hintana.

Taisin mainita useammin ikäänkuin mittarina ajan tajun. Se on aina helpompaa jonkun toisen ihmisen läsnäollessa. Sekä helpompaa ja tuskallisempaa.

Kun toinen sanoo: lopeta tuo väkertäminen, onhan se loukkaavaa ensin. Mutta mikään omaehtoinen elämän kutsumus ei saisi syödä kaikkea.

Tää oli niinku se minun ehkä myöntö että tosiaan ilman tavistenkin ongelmia sitä saattaa ajautua omille vesilleen.

Sosiologit sanoisivat, että ryhmäpaine (sic Erik Allardtilainen iänikuinen termi) ei enää korvenna meitä. Olisi siis ryhmän, tavisten, moralisoinnijn sijasta julmistelttava romanttista individualismia kohtaan? Yksin ponnistelun turhuus tulee sieltä?

Karnevaalia koetan kontekstualisoida tämmöisiin elämän vakaviin pyrkimyksiin. Koska hulluutta tarvitsemme mittapuuksi koetella vakavaa. Eikö se aina ole niin.

Mirjam, toivottavasti tämä muuttui vähän dialogiksi kryptisyyden sijaan...!!


      Averanius   

[-katy-]

Ihmiset voivat olla pettymyksiä ja jäädä ristiriitaisiksi arvoituksiksi. Mutta ajantaju on asia mikä pettää silloin harvemmin? Mitä luulette?

Ja voihan aineettomia tutkimusmatkoja tehdä yhdessä. Se olisi onni. Kuka sitä ei kieltäisi. Mutta monesti etsiminen abstraktissa luovassa mielessä on sanatonta. Sitä sumua ei pysty jakamaan. Siksikö uuden tekeminen on yksin puurtamista monesti, ensin.

Kenties ajattelet hieman toisin sanoin tätä ketjua? http://www.bdsmbaari.net/index.php?topic=12341.msg217714;topicseen#new

Ihmiset ovat ristiriitaisia ja aiheuttavat pettymyksiä-siksi en uskalla enää itse lähteä aiheuttamaan pettymyksiä,paitis yhden ystävän ja sitten perheenjäsenen ja hänen ystävienensä kanssa,ehhee-

Ajantaju menee silloin kun keskittyy muuhun kuin itseensä- sitten kun on vain itsensä kanssa pitkiä aikoja, aika mielestäni jotenkin hidastuu-aina vain herää samaan seuraan, eli omaansa-ja miettii,että sekoaako kohta kun tuhannetta kertaa sama ajatusten virta velloo-ja ei ole ketään, kenen kanssa jutella-

Sanon nyt traagisen totuuden omalta kohdalta: en tule ikinä löytämään sielunveljeä/-siskoa, or whatever-ellen ala onnistua sielunvaelluksessa- kaikki haluavat hallintaa ja valtaa,seksiä ensisijaisesti kuitenkin, ja itse en pysty tarjota kellekään mitään noista-
Olenko tavis tai marginaalin marginaali-ei voi tietää-
 Yhtäkaikki,olispa tajunnut tämän joskus 10 vuotta sitten-

[Averanius]

Juu, aina on lohdullista huomata että ihmiset erillisinä kohtaavat tunnistettavasti samanlaisia asioita!!

Mutta mä alunperin pallottelin houkutuksia yhtä hyvin romanttisesta luomishybriksestä aina luterilaiseen pakertamiseen. ...Onhan siinä monenkirjoinen tapa eksyä.

Oh, koetin keventää ihan kaikille meille, en tarkoita olla sarkastinen ketään kohtaan....

[-katy-]

Oh, koetin keventää ihan kaikille meille, en tarkoita olla sarkastinen ketään kohtaan....

Kevennä ihmeessä,todella. Se on harvinainen taito 

[Chmlnidae]

Jaa-a, olipas aika hankalaa...mitähän tähän sanoisi.

Vaikka että Ylös, ulos ja lenkille! Huhhahhei, posket punaisiksi ja rommia pullo, mielellään hyvässä seurassa.

Ja vakavasti.

Eikös se identiteetti ja ihmisen olemassa olo ole sellaista hengittämistä. Välillä sisään, sitten taas ulos. Jotkut puhisee enimmäkseen ulos äänekkäästi punaisina, toiset hiljaa syvään kalpeina sisään. Tempperamentti ja luonne-eroja. Kaikki kuitenkin jotenkin kamppailevat tämän asian tiimoilla parhaansa mukaan.

Sitä en aivan tajua että "Kun toinen sanoo: lopeta tuo väkertäminen, onhan se loukkaavaa ensin. Mutta mikään omaehtoinen elämän kutsumus ei saisi syödä kaikkea." Miksi niin ei saisi? Tietty tilanne on erilainen jos on puoliso ja /tai lapsia. Mutta yksinäiselle. Onko tämä kysysmys lähinnä aloittajlta itselleen? Vastauksen hakeminen omaan tyytmättömyyteen(kö?). Näen lauseessa jonkinlaista ärsyttävyyttä; olemmeko toistemme vartijoita? Eikö jokainen kuitenkin valitse itse oman aikansa, elämänsä, käyttämisen. Ja myös ole vastuussa valinnoistaan. Toiselle loukkaantumisen kautta oman olemisen perustelu, ainakin minulle, näyttäytyy heikkoutena kantaa vastuuta.

Ei nyt tästä tämän enempää tähän.

[Awkward]

Pikkuisen oli monimutkainen.....sekavasti koottu ajatelma, mutta muutamalla lukemisella aukeni hieman.

Totta kai vaikutteita on, ennen sähköisen viestinnän aikaa, saatu muista em. asioista: elokuvat, lehdistö, musiikki.
Tupakointi, pukeutuminen, eleet...olivat oman aikansa piilomainonnan kautta hyvinkin vaikuttavia elementtejä.

"Bdsm-kulttuuri iloisena ja joviaalina kommunikaationa ei kai ole vielä kirjautunut viralliseen kulttuurihistoriaan?" Väärin. Ainakin kirjallisuus raamatusta lähtien on sisältänyt joko suoria tai epäsuoria viitteitä mieltymyksestä joko omien tai toisten kärsimysten seuraamiseen.

Hiljaisia vallankumouksia on maailma täynnä koko ajan. Sitten kun se mieli ei enää vaikuta asioihin, hiljaisuus alkaa muuttua ääneksi ja toimiksi. Yhtään vallankumousta ei ole aloitettu suoran väkivaltaisen toiminnan kautta, vaan ajatuksen ja neuvottelujen...

Luovu toki työetiikasta...maassaamme se on helppoa. Luovan työn kärsimyksestä Tim Roth (näyttelijä) kertoili aikoinaan, että ei näyttelijän tarvitse matkustaa Siperiaan käsikirjoituksen kanssa ja ruoskia itseään piikkilangalla. Menee kameran tai yleisön eteen ja näyttelee.
Joskus luovuus vain ei toimi. Ei auta vaikka olisi 1000 000 € kirjoituskone, jolle ole mitään sanottavaa.

Enemmän keskustelua voisi olla aiheesta kulttuuri.
Kulttuuri koetaan aina jotenkin positiivisena (humppa, bdsm, musiikki). Kulttuuri voi olla myös julmaa esim. lakien, tapojen tai muun suhteen. Asioita, jotka ovat kuuluneet maiden tai maanosien kulttuuriin vuosituhansia, pidetään länsimaissa kauheina, alentavina, julmina.
Kuolemanrangaistukset, naisten kohtelu tai muut kirjoitetut lait.

Yleensä asioita, joista emme välittäneet paskaakaan ennen ns. nopean tiedonvälityksen tuloa elämäämme.

Aineettomat tutkimusmatkat ovat vaikeita siksi, että ihmisten kanssa tuntuu olevan vaikea keskustella asioista hypoteettisella tasolla. Siis mitä-jos-tyyliin.
Esim. teot ovat kauheita, mutta voivatko ne tekijän mielestä olla oikeutettuja.
Milloin Kauko-Aasian tai Afrikan maat tulevat eurooppaan vaatimaan väkivalloin anastettuja omaisuuksiaan ja luonnonvarojaan?

Ihmisillä tuntuu olevan kova mielipide asioista, joka on tullut joko viiteryhmän, kaveripiirin tai kasvatuksen mukana. Suljetaan asioita pois tai ollaan hirveän avoimia ja suvaitsevaisia kaikelle tuntematta asiaa ollenkaan. Koska se nyt on muotia meidän "piirissä".

Tiedä kysyikö Ave mitään tai vastasinko mihinkään, mutta tällaista tuli ulos.

Aina iloinen A