BDSM-baari
Aula - kaikille avoimet alueet => Lounge => Aiheen aloitti: scar - 23.07.2018, 04:08
-
Haulla tuli tämmöstä sanalla keskustelu..hoh
https://www.bdsmbaari.net/index.php?action=search2
Paljon te yleeensä juttelette ja miten tarkkaan,uusien tai vanhojen kumppaneiden kanssa,mistä tahansa siis?
Onko joskus jäänyt jotain ns.hampaankoloon?
Tai onko puhetta ja muuta mölinää ynnä ulinaa ihan liikaa-
Itse olen oppinut,vanhoillis-kinkähtävästi,ettei kommunikoinnissa saa olla suuria säröjä eikä siinä voi olla mitenkään,jos on onnellinen ja on rahaa... =D
[Admin]Otsikkoa muokattu mobiilinäkymän toimivuuden vuoksi
-
Jutellaan paljon aina kun ollaan samassa tilassa. Kaikesta mahdollisesta. Kun minulla jää jotain hampaankoloon niin makustelen sitä pari päivää ja puhun sitten, Masterilla ei jää mitään hampaankoloon kun hän ilmaisee ärtymyksensä aina heti.
-
Juttelemme paljon ja kaikesta, mahdollisimman avoimesti.
-
Ei jutella.
Ainakaan mitään syvällistä.
Keskusteleminen on ihan yliarvostettua. ;)
Mutta vakavasti, mä olen tosi huono keskustelemaan ja puhumaan tunteista ja mieltä vaivaavista asioista.
Käperryn itseeni.
Ne pitää vähän osata onkia musta esiin.
Pyörittelen niitä asioita sitten omassa päässäni itsekseni,ei hyvä sekään.
Oikeastaan mun puhuminen riippuu kumppanista.
Jos toinen puhuu ja kuuntelee ja kyselee niin silloin puhuminen on helppoa mullekkin, mutta jos toinen on samanlainen jäärä niin silloin ollaan :-X
Joo, ja on sinne päähän jäänyt puhumattomia asioita pyörimään paljonkin kun toisestakaan ei saa mitään irti.
Siitä vetää sitten omat johtopäätökset.
-
Itse pyrin juttelemaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monesta asiasta. Tosi huono juttu jos kommunikaatio ei toimi.
-
Paljon te yleeensä juttelette ja miten tarkkaan,uusien tai vanhojen kumppaneiden kanssa,mistä tahansa siis?
Onko joskus jäänyt jotain ns.hampaankoloon?
Tai onko puhetta ja muuta mölinää ynnä ulinaa ihan liikaa-
Itse olen oppinut,vanhoillis-kinkähtävästi,ettei kommunikoinnissa saa olla suuria säröjä eikä siinä voi olla mitenkään,jos on onnellinen ja on rahaa... =D
Tulee juteltua sen verran mitä tarvitsee TAI sitten enempi, jos huvittaa muuten vaan ;D Jos tulee juteltua enempi ja se ei enää huvita tai viihdytä, niin silloin on kyllä jo merkki yhteensopimattomuudesta. Eli kyllä, keskustelua voi olla liikaakin.
Hampaankoloon jää pieniä asioita välillä ja ne jutellaan. Jos jää isompia asioita ja juttelu ei auta, niin sitten kannattaa vaan jatkaa ajoissa matkaa.
-
Me puhutaan paljon ja kaikesta: lapsuuden traumoista seksifantasioiden kautta Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksesta 90-luvun lamaan ja mielisairauksien historiasta koiran koulutuksen kautta terrorismin syntyyn vaikuttaviin asioihin. You name it ;D
-
Me puhutaan paljon ja kaikesta: lapsuuden traumoista seksifantasioiden kautta Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksesta 90-luvun lamaan ja mielisairauksien historiasta koiran koulutuksen kautta terrorismin syntyyn vaikuttaviin asioihin. You name it ;D
Kuulostaa kerrassaan ilahduttavalta :))
Suomipeikkojen kun usein mainitaan olevan melkoisia mörököllejä,ja "hidas puhe,kankea mieli".
Sitten jos pitäisi olla ykskaks sanaseppo ja puheparkettien partaveitsi..puhuttaen myös telepaatikko ;-D
Silti,jatkuvasti kaikissa piireissä tulee esiin se Puhuminen.. >:D
-
Ilman puhetta, ei ole kommunikointia, ilman kommunikointia ei synny yhteisymmärrystä. Puhumisen tärkeyttä ja asioidenjakamisen tärkeyttä puhumalla ei voine kyllin korostaa. Enkä tarkoita vain niitä ikäviä asioita, vaan ihan arkisia pikkujuttujakin. Jostain syystä itselleni tuntuu tulevan vastaan suhderintamalla vain näitä puhumaan kykenemättömiä, itseään introventeiksi korostavia naisia. Jos toinen on "suppu" hommasta ei kyllä tule pidemmänpäälle mitään. Puheliaampi ja avoimempi persoona joutuu perustamaan kaiken tietonsa ja olettamuksensa vain arvailuun..ja se taas voi mennä helposti metsään. Ei kiitos sitä enää!
Olenkin aika vahvasti sitä mieltä, että väite Suomalainen mies ei puhu..ei pidä alkuunkaan paikaansa. Persoona kysymys se on paljolti. Nainen ei osaa puhua sen paremmin kuin mieskään. Tai sitten puhuu yhtä vähän :D
Yksi puhumisen suurimpia esteitä lienee, meidän oma kykymme ottaa vastaan annettua palautetta. Liian helposti toisen sanoma koetaan moiteena, vaikka sen sanoman voisi yhtähyvin ottaa rakentavana.
-
Yksi puhumisen suurimpia esteitä lienee, meidän oma kykymme ottaa vastaan annettua palautetta.
Liian helposti toisen sanoma koetaan moiteena, vaikka sen sanoman voisi yhtähyvin ottaa rakentavana.
Eimen :D
Tämä tuntuu korostuvan näin someaikana eritoten. Jos vaikka verkon jossain paikassa tehdään bänksit/avoerot,kaverit saavat sen lukea tai jopa suurempi yleisö. Helppoudesta onkin tullut turkasen hankalaa/ ällistyttävää,hirvittävää yms.
Jos kyseessä sitten live kuitenkin,face to face on ehkä simppelimpää lopulta..
Mie en tiiä ;-D
-
Luulenpa, että Anonyymi sissy laittoi asian aika hyvin pakettiin. Ei tuohon ole lisättävää🤔
-
Meillä avoin ja rehellinen keskustelu on ollut yksi suhteen tärkeimmistä rakennuspalikoista ihan alusta lähtien. Daddy on ensimmäinen ihminen joka tietää musta asioita joita en kertoisi/ ole kertonut kenellekään muulle, sama myös toisin päin. Avoimuuden myötä meidän välinen luottamus on kasvanut nykyisiin mittoihinsa, ja vaikkei mikään suhde ole täydellinen, niin koen olevani hyvin onnellinen siitä miten me osaamme hoitaa vaikeatkin asiat keskustelemalla. Jos päivän aikana on kertynyt jotain hampaan koloon, niin illalla kyllä langoitetaan kolot kunnolla. :D Daddy ei koskaan päästä mua nukkumaan jos vaikutan että jotain on mielen päällä. (Daddy on hurjan hyvä lukemaan mun mielialaa) Venyköön sitten vaikka nukkumaanmenoajat, mutta asiat puhutaan auki.
-
Kyllä mulla ainakin mielenkiinto lopahtaa vaikka toinen olisi kuinka hyvä pano tai riemukas rääkättävä, jos ei keskustelu suju, kanna ja solju...
-
Kyllä mulla ainakin mielenkiinto lopahtaa vaikka toinen olisi kuinka hyvä pano tai riemukas rääkättävä, jos ei keskustelu suju, kanna ja solju...
Olen huomannut vuosikymmenten saatossa,että joidenkin ihmisten kanssa juttu kulkee lähes vaivattomasti ja puhutaan jopa päälle,siis kumpi ehtii vetästä henkeä ja jatkaa,toisten kanssa asia lopsahtaa parin minuutin päästä,joidenkin kanssa ei tunnu olevan mitään yhteistä,ja monia eri variaatioita. Itse olen luopunut ns.väkisin yrittämisestä,olkoonkin,että vieläkin olen jollain lailla "wide open".
Muutoin kannattaisi ehkä mennä jojoon tai yrittää muuttaa metsään,omavaraistalouteen,olla jotenkin kaikesta riippumaton elämäntapaintiaani..heitäkin on tosin ja päähineen nosto siitä :))
-
Meillä puhutaan harvinaisen paljon ja ihan kaikesta. On ollut todella tuskaista oppia kertomaan asioita jotka todennäköisesti jollain tavalla satuttavat toista, mutta senkin olen opetellut. Helpompaa on kertoa omista noloimmista ajatuksista ja niistäkin on selvitty. Ilman kommunikaatiota ei ole suhdetta, ainakaan minulla. Toivon että olen oppinut etten ikinä enää suostu suhteeseen jossa ei puhuta asioista.
-
Yksi puhumisen suurimpia esteitä lienee, meidän oma kykymme ottaa vastaan annettua palautetta. Liian helposti toisen sanoma koetaan moiteena, vaikka sen sanoman voisi yhtähyvin ottaa rakentavana.
Minä laittaisin tämän kyllä laajempaan kontekstiin. Suomalaisilla on keskimäärin aika heikot sosiaaliset taidot ja rakentavaksi palautteeksi sanotaan sitä että osoitetaan toisen virheet kertomatta mitään positiivista.
Mietin myös sitä, että mitä "rakentava palaute" tarkoittaa parisuhteessa? Itse nimenomaan en haluaisi mitään rakentavaa palautetta kotona vaan raakoja tunteita. Raa'at tunteet sitten jutellaan läpi. Se edellyttää kummaltakin osapuolelta hyvää itsetuntoa, että kykenee tajuamaan ettei tämä nyt olekaan toisen vika vaan olisin voinut itse tehdä toisin - ja toisaalta myös niin että tunnustaa olevansa vastuussa asiasta x.
-
Yksi puhumisen suurimpia esteitä lienee, meidän oma kykymme ottaa vastaan annettua palautetta. Liian helposti toisen sanoma koetaan moiteena, vaikka sen sanoman voisi yhtähyvin ottaa rakentavana.
Minä laittaisin tämän kyllä laajempaan kontekstiin. Suomalaisilla on keskimäärin aika heikot sosiaaliset taidot ja rakentavaksi palautteeksi sanotaan sitä että osoitetaan toisen virheet kertomatta mitään positiivista.
Mietin myös sitä, että mitä "rakentava palaute" tarkoittaa parisuhteessa? Itse nimenomaan en haluaisi mitään rakentavaa palautetta kotona vaan raakoja tunteita. Raa'at tunteet sitten jutellaan läpi. Se edellyttää kummaltakin osapuolelta hyvää itsetuntoa, että kykenee tajuamaan ettei tämä nyt olekaan toisen vika vaan olisin voinut itse tehdä toisin - ja toisaalta myös niin että tunnustaa olevansa vastuussa asiasta x.
Itse aikanaan nappulaliigavalmentajana opettelin "hampurilaispalautteen" käytön. Tuntuu kyllä jotenkin tyhmältä antaa palautetta sillä tavalla parisuhteessa, missä pitäisi voida odottaa suorempaa puhetta.
Mutta siis, periaattessahan kaikki palaute on rakentavaa, ihan siitä riippuen miten siihen itse suhtautuu; jos ymmärtää palautteenantajan mahdollisesti rajoittuneen kyvyn ilmaista itseään, niin sillä pääsee jo aika pitkälle. Tietysti jos taustalla hiertää muita asioita, niin onhan tuo silloin aika hankalaa.
-
Yksi puhumisen suurimpia esteitä lienee, meidän oma kykymme ottaa vastaan annettua palautetta. Liian helposti toisen sanoma koetaan moiteena, vaikka sen sanoman voisi yhtähyvin ottaa rakentavana.
Minä laittaisin tämän kyllä laajempaan kontekstiin. Suomalaisilla on keskimäärin aika heikot sosiaaliset taidot ja rakentavaksi palautteeksi sanotaan sitä että osoitetaan toisen virheet kertomatta mitään positiivista.
Mietin myös sitä, että mitä "rakentava palaute" tarkoittaa parisuhteessa? Itse nimenomaan en haluaisi mitään rakentavaa palautetta kotona vaan raakoja tunteita. Raa'at tunteet sitten jutellaan läpi. Se edellyttää kummaltakin osapuolelta hyvää itsetuntoa, että kykenee tajuamaan ettei tämä nyt olekaan toisen vika vaan olisin voinut itse tehdä toisin - ja toisaalta myös niin että tunnustaa olevansa vastuussa asiasta x.
Itse aikanaan nappulaliigavalmentajana opettelin "hampurilaispalautteen" käytön. Tuntuu kyllä jotenkin tyhmältä antaa palautetta sillä tavalla parisuhteessa, missä pitäisi voida odottaa suorempaa puhetta.
Mutta siis, periaattessahan kaikki palaute on rakentavaa, ihan siitä riippuen miten siihen itse suhtautuu; jos ymmärtää palautteenantajan mahdollisesti rajoittuneen kyvyn ilmaista itseään, niin sillä pääsee jo aika pitkälle. Tietysti jos taustalla hiertää muita asioita, niin onhan tuo silloin aika hankalaa.
Sekin kannattaa huomioida, että joillakin ihmisillä traumat vääristävät asioiden tulkintaa. Esimerkiksi koulukiusattu etsii aikuisenakin herkemmin ns. kiusaus/ilkeilysignaaleja työyhteisössä kuin sellainen, joka ei ole sellaista kokenut. Toisten ei-niin-sujuva-käytös tulkintaan helpommin henkilökohtaiseksi. Vaikka olen itsekin ihan traumapallo niin tajuan erittäin hyvin miksi jotkut ihmiset eivät halua parisuhteisiin traumatisoituneiden ihmisten kanssa.
-
Sekin kannattaa huomioida, että joillakin ihmisillä traumat vääristävät asioiden tulkintaa. Esimerkiksi koulukiusattu etsii aikuisenakin herkemmin ns. kiusaus/ilkeilysignaaleja työyhteisössä kuin sellainen, joka ei ole sellaista kokenut. Toisten ei-niin-sujuva-käytös tulkintaan helpommin henkilökohtaiseksi. Vaikka olen itsekin ihan traumapallo niin tajuan erittäin hyvin miksi jotkut ihmiset eivät halua parisuhteisiin traumatisoituneiden ihmisten kanssa.
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
-
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Huh HUh..Nyt tuli kyllä kinkykudilta harvinaisen paksua tekstiä :o En itse ole traumatisoitunut joten henkilökohtaisesti tuo ei osunut, mutta..Näennäisen fiksuuden takaa...tuo teksti. Oletko koskaan kuullut vertaistuesta. Se toimii parhaimillaan, jopa parisuhteissa. Toisen rinnalla kulkemiseksikin sitä voidaan sanoa, toinen toistaan tukien.
-
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Huh HUh..Nyt tuli kyllä kinkykudilta harvinaisen paksua tekstiä :o En itse ole traumatisoitunut joten henkilökohtaisesti tuo ei osunut, mutta..Näennäisen fiksuuden takaa...tuo teksti. Oletko koskaan kuullut vertaistuesta. Se toimii parhaimillaan, jopa parisuhteissa. Toisen rinnalla kulkemiseksikin sitä voidaan sanoa, toinen toistaan tukien.
No tietysti olen kuullut. Ei toisen tukeminen ja rinnalla kulkeminen tarkoita vertaistukea, vaan ymmärtämistä. Jos sinulla on pahoja traumoja tai vaikea elämänvaihe, niin varmasti tarvitset jonkun sanomaan sinulle, että sinun on elettävä elämääsi. Muuten jäät rypemään itsesäälissä. Vertaistuki on hyvä juttu, mutta sitäkin on kyettävä sääntelemään.
-
Elämä itsessään on aika "traumaattinen" kokemustapahtuma,alkaen synnytyksen käynnistymisestä,imho. Tietysti sitten on rankempaa ja kevyempää kattausta vaikka suljetulla osastolla.
Töissä on asiakkaita jotka kutsuvat itse itseään hulluiksi,mutta niin vain ovat parisuhteessa nuo "hullut". Ja ystävyys,onko se helpompaa vai vaikeampaa kuin parisuhteessa oleminen..
Itse toivoisin ystävyyden kulkevan rinnalla,mutta jokainen tavallaan
-
Sekin kannattaa huomioida, että joillakin ihmisillä traumat vääristävät asioiden tulkintaa. Esimerkiksi koulukiusattu etsii aikuisenakin herkemmin ns. kiusaus/ilkeilysignaaleja työyhteisössä kuin sellainen, joka ei ole sellaista kokenut. Toisten ei-niin-sujuva-käytös tulkintaan helpommin henkilökohtaiseksi. Vaikka olen itsekin ihan traumapallo niin tajuan erittäin hyvin miksi jotkut ihmiset eivät halua parisuhteisiin traumatisoituneiden ihmisten kanssa.
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Traumatisoituminen ei tarkoita samaa asiaa kuin itsetuhoisuus. Se ei myöskään tarkoita samaa asiaa kuin masennus tai ahdistus. Se vain tarkoittaa sitä, että on elämästä niin epäedullisia kokemuksia että on vain loogista olettaa niiden toistuvan. Sen olettaminen, että trauma automaattisesti tarkoittaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta osoittaa minusta näköalattomuutta ja traumatisoituneiden ihmisten yksilöllisyyden aliarviointia.
Minä en usko, että vertaistuki on kovinkaan hyvä tapa lähteä rakentamaan ystävyyssuhdetta. Ja parisuhteen se suorastaan tuhoaa. En ainakaan jaksaisi itse olla ihmissuhteessa, jossa vatvotaan jatkuvasti jotain menneisyyden kokemuksia.
-
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Traumatisoituminen ei tarkoita samaa asiaa kuin itsetuhoisuus. Se ei myöskään tarkoita samaa asiaa kuin masennus tai ahdistus. Se vain tarkoittaa sitä, että on elämästä niin epäedullisia kokemuksia että on vain loogista olettaa niiden toistuvan. Sen olettaminen, että trauma automaattisesti tarkoittaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta osoittaa minusta näköalattomuutta ja traumatisoituneiden ihmisten yksilöllisyyden aliarviointia.
Minä en usko, että vertaistuki on kovinkaan hyvä tapa lähteä rakentamaan ystävyyssuhdetta. Ja parisuhteen se suorastaan tuhoaa. En ainakaan jaksaisi itse olla ihmissuhteessa, jossa vatvotaan jatkuvasti jotain menneisyyden kokemuksia.
vilalta hyviä pointteja. Trauma voi tarkoittaa myös tiedostamatonta, välttelevää käytöstä olosuhteissa, jotka ovat muistuttavat traumaattista kokemusta. Tämä saatetaan pukea sanoihin "en viitsi, en halua, haluan tehdä toisin jne". Minulle noiden menneisyyden kokemusten ymmärrystäminen pari- tai missä muissa suhteissa on oleellista, jotta voi rakentaa uusia toimintatapoja tai purkaa taakkaa, joka estää toimimasta tässä hetkessä. Kukapa ei haluaisi keventää taakkaa, joka rajoittaa? Ja mitäpä ei tekisi rakkaidensa eteen.
-
Sekin kannattaa huomioida, että joillakin ihmisillä traumat vääristävät asioiden tulkintaa. Esimerkiksi koulukiusattu etsii aikuisenakin herkemmin ns. kiusaus/ilkeilysignaaleja työyhteisössä kuin sellainen, joka ei ole sellaista kokenut. Toisten ei-niin-sujuva-käytös tulkintaan helpommin henkilökohtaiseksi. Vaikka olen itsekin ihan traumapallo niin tajuan erittäin hyvin miksi jotkut ihmiset eivät halua parisuhteisiin traumatisoituneiden ihmisten kanssa.
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Traumatisoituminen ei tarkoita samaa asiaa kuin itsetuhoisuus. Se ei myöskään tarkoita samaa asiaa kuin masennus tai ahdistus. Se vain tarkoittaa sitä, että on elämästä niin epäedullisia kokemuksia että on vain loogista olettaa niiden toistuvan. Sen olettaminen, että trauma automaattisesti tarkoittaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta osoittaa minusta näköalattomuutta ja traumatisoituneiden ihmisten yksilöllisyyden aliarviointia.
Minä en usko, että vertaistuki on kovinkaan hyvä tapa lähteä rakentamaan ystävyyssuhdetta. Ja parisuhteen se suorastaan tuhoaa. En ainakaan jaksaisi itse olla ihmissuhteessa, jossa vatvotaan jatkuvasti jotain menneisyyden kokemuksia.
Siksi kirjoitinkin, että pahimmillaan itsetuhoista. Johan se siis, että jotain riittävän pahaa asiaa vatvotaan ja vatvotaan jatkuvasti johtaa masennukseen.
-
Sekin kannattaa huomioida, että joillakin ihmisillä traumat vääristävät asioiden tulkintaa. Esimerkiksi koulukiusattu etsii aikuisenakin herkemmin ns. kiusaus/ilkeilysignaaleja työyhteisössä kuin sellainen, joka ei ole sellaista kokenut. Toisten ei-niin-sujuva-käytös tulkintaan helpommin henkilökohtaiseksi. Vaikka olen itsekin ihan traumapallo niin tajuan erittäin hyvin miksi jotkut ihmiset eivät halua parisuhteisiin traumatisoituneiden ihmisten kanssa.
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Traumatisoituminen ei tarkoita samaa asiaa kuin itsetuhoisuus. Se ei myöskään tarkoita samaa asiaa kuin masennus tai ahdistus. Se vain tarkoittaa sitä, että on elämästä niin epäedullisia kokemuksia että on vain loogista olettaa niiden toistuvan. Sen olettaminen, että trauma automaattisesti tarkoittaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta osoittaa minusta näköalattomuutta ja traumatisoituneiden ihmisten yksilöllisyyden aliarviointia.
Minä en usko, että vertaistuki on kovinkaan hyvä tapa lähteä rakentamaan ystävyyssuhdetta. Ja parisuhteen se suorastaan tuhoaa. En ainakaan jaksaisi itse olla ihmissuhteessa, jossa vatvotaan jatkuvasti jotain menneisyyden kokemuksia.
Siksi kirjoitinkin, että pahimmillaan itsetuhoista. Johan se siis, että jotain riittävän pahaa asiaa vatvotaan ja vatvotaan jatkuvasti johtaa masennukseen.
Itse kyllä uskon, että pahoja asioita kannattaa vatvoa niin kauan kunnes ne on vatvottu. Ongelma on siinä, että jos parisuhteen molemmilla osapuolilla on sama trauma niin he käsittelevät sitä todennäköisesti eri tahtiin. Silloin kun toinen on saanut traumansa pakettiin siltä osin, että voisi aloittaa "traumasta toipuneen"-elämän niin hän ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, koska hänen täytyy edelleen auttaa kumppaniaan vatvomaan asioitaan.
-
Sekin kannattaa huomioida, että joillakin ihmisillä traumat vääristävät asioiden tulkintaa. Esimerkiksi koulukiusattu etsii aikuisenakin herkemmin ns. kiusaus/ilkeilysignaaleja työyhteisössä kuin sellainen, joka ei ole sellaista kokenut. Toisten ei-niin-sujuva-käytös tulkintaan helpommin henkilökohtaiseksi. Vaikka olen itsekin ihan traumapallo niin tajuan erittäin hyvin miksi jotkut ihmiset eivät halua parisuhteisiin traumatisoituneiden ihmisten kanssa.
Totta. Parisuhteen kontekstissa voidaan kuitenkin olettaa, että pariskunta tuntee toisensa niin hyvin, että on päässyt jo tuon "ilkeilytulkinnan" ohi.
Sehän on hyvä juttu, että tiedostaa olevansa traumatisoitunut., niin pystyy ehkä jopa elämään itsensä kanssa - enkä kyllä henkilökohtaisesti näkisi hyvänä asiana sitä, että kaksi traumatisoitunutta ihmistä ryhtyy parisuhteeseen, se on pahimmillaan yhtä itsetuhoista kuin kahden juopon ryhtyminen parisuhteeseen.
Traumatisoituminen ei tarkoita samaa asiaa kuin itsetuhoisuus. Se ei myöskään tarkoita samaa asiaa kuin masennus tai ahdistus. Se vain tarkoittaa sitä, että on elämästä niin epäedullisia kokemuksia että on vain loogista olettaa niiden toistuvan. Sen olettaminen, että trauma automaattisesti tarkoittaa itseinhoa ja itsetuhoisuutta osoittaa minusta näköalattomuutta ja traumatisoituneiden ihmisten yksilöllisyyden aliarviointia.
Minä en usko, että vertaistuki on kovinkaan hyvä tapa lähteä rakentamaan ystävyyssuhdetta. Ja parisuhteen se suorastaan tuhoaa. En ainakaan jaksaisi itse olla ihmissuhteessa, jossa vatvotaan jatkuvasti jotain menneisyyden kokemuksia.
Siksi kirjoitinkin, että pahimmillaan itsetuhoista. Johan se siis, että jotain riittävän pahaa asiaa vatvotaan ja vatvotaan jatkuvasti johtaa masennukseen.
Itse kyllä uskon, että pahoja asioita kannattaa vatvoa niin kauan kunnes ne on vatvottu. Ongelma on siinä, että jos parisuhteen molemmilla osapuolilla on sama trauma niin he käsittelevät sitä todennäköisesti eri tahtiin. Silloin kun toinen on saanut traumansa pakettiin siltä osin, että voisi aloittaa "traumasta toipuneen"-elämän niin hän ei koskaan pääse siihen vaiheeseen, koska hänen täytyy edelleen auttaa kumppaniaan vatvomaan asioitaan.
Tottakai näin. Tarkoitin itse siis sitä, että jos asiat eivät vatvomisella etene. Jos kummallakin on kova tarve käsitellä omaa asiaansa, niin kumpikin vain puhuu siitä omasta asiastaan eikä osaa kuunnella toista.
Sitä en suinkaan tarkoittanut etteikö asioita pitäisi käsitellä kunnes niistä on päästy yli.
-
Halu keskusteluun kulkee sykleissä. Joskus ei jaksa eikä pysty mitenkään ja joskus taas on siinä tilassa, että on halua ja mahdollisuus.
Toisinaan nämä syklin huippukohdat eivät satu samaan aikaan molemmille. Toinen haluaisi keskustella ja toinen ei pysty vastaanottamaan mitään.
Itselläni vaikuttaa aivojen väsymystila vastaanottokykyyn. Tulee vain tunne, että sanoo tuo toinen mitä tahansa, en ymmärrä siitä mitään.
Senkin olen huomannut, keskusteluun voi tulla burn out, turtumus.
Ei jaksa eikä halua.
-
Meidän suhteen kommunikaatio on tärkeää ja puhumme ihan kaikesta. Runsaan puhumisen ja tunteiden kertomisen ansiosta 7-vuotisessa suhteessamme on ollu vain pari isompaa riitaa. Itselleni tämä suhde on ensimmäinen missä on tapahtunut kunnon kommunikointia joten opeteltavaa on ollut reilusti. Oppimista on helpottanut se että olen erittäin avoin ja halukas juttelemaan ihan kaikesta.
Oma tapani käsitellä asioita on juuri jatkuva vatvominen sekä päässä että puhuen. Jatkuva kontrolloinnin tarve taitaa vain vahvistaa sitä että uusia asioita sitten käsitellään reilusti, välillä jopa Herran hermostumiseen asti. Rehellinen kommunikointi on nimenomaan sitä mitä haluan kaikilta ihmissuhteilta. Asioista olisi hyvä kertoa kiertelemättä, kyllä minä yleensä ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää. Ennemmin ikävä totuus kuin jokin hätävale tai täysi hiljaisuus.
S
-
Tuohon Vertaistukeen: Urheilijatkin antavat vissiin toisilleen tukea js tsemppiä..yksi ystävällinen lause voi unohduttaa sata ikävää palautetta ja kritiikkiä.
Itselläni on joskus "levy vouvannut" tolkuttoman pitkään samassa kohtaa,ihme että eräs ja eräät kuuntelivat.
En jaksaisi varmaan itse elää niin että olisin vain "terapeutti", mutta joskus asiat eivät vaadi terapiaa.
"Ystävän syleily on enemmän kuin tuhat vihollista" vai miten se vanha arabialainen sananlasku meni,pätkii ;D
-
Huonompi puoli keskustelun.tarpeessa on se jos itse on itseriittoinen ja käy asiat yksin pään sisällä.
Toinen saattaa tarvita oikeita ääneen lausuttuja sanoja ja juuri tuota vertaistukea.
Yksi tekijä jota joku saattaa pitää hyvänä asiana ja joku huonona... elämää ja suhdetta käsittelevät keskustelut herättävät tunteita ja kiinnittävät meitä siihen toiseen ihmiseen.
-
Sen verran monesti on käynyt että toinen on suurennellut mitä kestää ja mitä tämä on, että tämä päivänä kerron itse hyvin perusteellisesti mitä mikäkin merkitsee, että ei taas joudu olemaan näiden "väärinymmärettyjen" tarinan kerronnan uhrina.
Sekä oppinut sen että jos aistii sen että toinen ei nauti asiasta, niin lopetan sen tekemisen samantien, sillä miellistelyn kun oppii näkemään, niin paljon vähemmillä ongelmilla selviä.
Eli tällä hetkellä toinen ei pääse edes tekemään mitään, jos ei selviä kahvipöydässä, niin ei pääse edes jatkoon😊
-
Kyllä minun mielestäni keskustelulla ja tunnetaidolla on merkitystä suhteessa onnistumisen ja onnellisen kokemusten kokemisessa.
Itse en ole koskaan ollut parisuhteissa mutta keskustelu seuran toteutuessa olen kokenut pääosan niissä kokemuksissa tämän keskustelun ja tunnetaidon puutteen monissa sekä tämän lisäksi paljon riippuu myös omasta asenteesta ja halukkuudesta sekä kypsästä valmiudesta avoimuudelle keskustelussa ja tunne tasoilla. Ihastuksia minua kohtaan on ollut useita mutta ne ovat tulleet hyvin nopeasti kuin yhtä nopeasti kadonneetkin tai ylipäätään loppuneet. Itselläni tuo ihastuminen vaatii hyvin paljon ennen kuin se toden teolla alkaa syntymään syvillä tasoilla. Sen jälkeen yleensä koko ihminenkin seilaa tuulien suuntia kun jokin hänessä vaikutti. Tiedä sitten mikä mutta kaikki jää aina tällaiseen oletukselliseen ja arvoitukselliseen hämärän raja maailmaan josta on mahdoton toisena ihmisenä ymmärtää ilman sanoja ja valaistua tunnetta. Puhu äänellä jonka kuulen on hyvin tunnettu ja hyvin todettu laulu ja laulun sanat oivaltavat hyvin sen kokonaisessa kaaressa merkityksenä.
Itse lähden siitä lähtökohdasta että kaikessa on aina jokin syy joka selittää sen koko kaaren tiedostamattomine ja tiedostettuine vaiheineen. Ilman syytä mikään ei käytännössä olisi koskaan edes olemassa olevaa. Syy on siis lähtökohdalta verraten vaikkapa syntymä. Asia syntyy elämään josta kehittyy kaari vaiheineen. Syy oli tämä alkusysäys alkusyy josta syntymä alkoi.
Onhan ihminenkin syntynyt jostakin luonnollisesta syystä. Ja tämä luonnollinen syy taitaa ollakin seksi ja olen tällä hetkellä tiedostaen luennoimassa kinky fetissi keskuksessa ihanan monimuotoisen perverssin maailmassa. Tuohonkin maailmaan kuuluu väistämättä jotakin tunnetta ja sanoja ja keskustelua. Sanatkin syntyvät koska sille on syynsä ja sekin on luonnollista. Sanoille on suuri merkitys ja erityinen tarve. Koska kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia vaikka olisi maailman älykkäin tai maailman rakastavin tai maailman halutuin tai maailman ainoain oikeain ihminen siinä vieressä jonka oma heila ei luovi sanoja tai tunnetta koettaviksi muodoiksi joista ymmärtää. On vain jäänyt arvoitus kuin puolitiehen kadonnut. Kuin mysteeri.
Mä tarvitsen todella paljon keskustelua ja tunnetta ja avoimuutta niissä sekä rehellisyyttä vaikka se koskisivatkin kipeissä vaiheissa itseäänkin niin silti voisi valita määrätietoisuuden ja rohkeuden heittäytyä omille siiville kannateltavaksi tuon tuulien suuntiin.
On selvää se että osa ihmisistä on estyneitä avoimuudelle keskustelulle ja tunteille. Estyneisyydelle on monia yksilöllisiä syitä joita on mahdoton toisen tietää. Estyneisyys kertoo jostakin alkusyystä joka on saanut tällaisen tilan ihmisessä aikaiseksi. Se alkusyy löytyy aina menneisyydestä. Tulevaisuudesta se ei voi löytyä koska emme ole sitä aikaa vielä eläneet. Siksi menneisyys onkin merkitykseltään hyvin tärkeä pohtimisen keskustelussa koska siinä on selvitystyö. Estyneisyys on toisaalta kuin tunne lukko joka menee lukkoon automaationa kun jokin tilanteessa oleva vaikuttava tekijä on lähestymässä lähelle tätä oven lukkoa jonne ei voi mennä vieraat eikä joissakin tapauksissa myöskään läheisemmät ihmiset. Tässä tilassa alkaa olla oireita jostakin alkusyystä. Mutta tämä alkusyy on joutunut lukkojen taakse. Koska tämän oven laittoi lukkoon nimeltään pelko. Pelko on kuin virta jonka voima vaikuttaa raskaalta lamauttavalta murskaavalta äärettömän synkältä mustalta painostavalta kaihoisuudelta loputtomalta kärsimykseltä liikaa vaativalta toisin sanoen. Siksi koska se vaatii kykyä kestää tämä virran ylitys ja se on tehtävä täysin yksin. Nämä ovat vertauskuvallisia mielikuvia. Miksi tämä pelon virta pitää ylittäen voittaa? Pohdin siksi että lopulta voimme tietää oman alkusyymme voimme kohdata samalla oman pelkomme jonka kontroloivassa hallinnassa siihen asti olimme. Samalla voitamme sen pelkomme ja voitamme itsemne kokonaisuutena persoonassamme. Saamme rakkauden. Armollisuuden itseemme. Ja sen tunteemme jonka voi kokea itsessään äärettömän suurina ja rajattomina vaikutuksina ja estottomina eksoottisina viilleinä liikutuksina ja koskettavina onnellisuuksina. Se on persoonan oma paratiisi koska tämä persoona sinne päästessään on täysin onnellinen. Hän on vapautunut pelostaan alkusyystään. Tämä on tiedostettua.
Mutta alkuperäiseen asian varteen takas tullen.. keskustelu ja tunne kokeminen voi tehdä kyllä niin hyvää todellisuudessa johon et tarvitse muuta kuin itsesi. Se riittää niin hyvin siihen tilanteeseen. Ei tarvita mielestäni mitään uskontoja ei päihteitä eikä välttämättä psykologiaa eikä sosiaalista mediaa. Tarvitset vain itsesi ja oman päätöksen heittäytyä aluksi sinun oman virran vietäväksi ja kuvittele olevasi kuin lohi joka ui vimmatusti vastavirtaan. Lohellakin on syynsä. Se tahtoo päästä kutema bileisiin. :) lopulta se pääsikin sinne yläjuoksulle kun suorastaan hyppäsi ohi metsän suurpedon mesikämmenen hampaiden ohi syvältä virrasta jonka voiman kanssa sisarellisesti mittelöin vuosia.
Vertauskuvallista luovuutta runoutta. Lohikin kohtasi ja voitti oman pelkonsa. On todellisuutta se että mesikämmen saa joidenkin kohdalla oman herkkunsa jossa jonkun lohen kohtalo samassa on. Se on luonnonkierto kulkua. Se tulee luonnon omista lajeista. Minäkin olen täällä osana sitä luontoa.
Kirjoitukseni on tällä sivustolla totuttua hieman erilaisempi pohdin.
Pilkut ja pisteet olen unohtanut huonommin tiedostettuna puolitiehen. Koska jätin ne sinne lohipalleroille ylävirroille. Ehkä mesikämmen tulee sitten pierun kanssa mulle myöhemmin perässä kertomaan sinne mun telttaan että mihin ne hemmetin pilkut ja pisteet laitettais. Ja mitä sanoja ja tunteita saisi olla.
Vertauskuvissa on aistittavissa itseironiaa..
Mutta kokonaisuutta lyhyesti todeten: päästääkseen estävästä pelkonsa alkusyystään on mentävä kohti sitä.
Hauskaa pitkää kuumaa kesää.
-
Juuri tässä 23v kestäneen "minähän en puhu" suhteen lopettaneena täytyy sanoa että toista kertaa en taida pistää hynttyitä yhteen tai edes ruveta seksisuhteeseen samantyyppisen ihmisen kanssa.
Onhan se toki todella suloista ajatella että symbioottisessa parisuhteessa ihmiset jotenkin intuitiivisesti tietävät mitä toinen haluu ja ajattelee tai tarvitsee. Tuossa arvailussa mennään kyllä yleensä todella lujaa metsään. Puhumattakaan siitä jos suhteessa meinataan harrastaa muutakin kuin rutinoitua lauantaiseksiä sälkkärit edessä pimeessä peiton alla...Ei siinä on lauantaiseksi ihan kivaa...
-
Onhan se toki todella suloista ajatella että symbioottisessa parisuhteessa ihmiset jotenkin intuitiivisesti tietävät mitä toinen haluu ja ajattelee tai tarvitsee.
Omaan sulkeutumiseeni ainakin vaikuttaa pelko, koska olen kokenut, että ihmiset eivät viime kädessä toivo kommunikaatiota vaan omiin tunteisiinsa sopivia vastauksia ja kommentteja. Kun joutuu pelkäämään, että itsensä avaaminen johtaa tuomitsemiseen tai voimakkaaseen kielteiseen tunnereaktioon, tuntuu järkevämmältä vaieta.
Taitavat myös monet pariterapeutit ohjeistaa, että avioliitossa on syytä oppia olemaan hiljaa. On valittava sopiva tyyli, mutta myös asiat, joista puhuu. Holtiton avoimuus ja rehellisyys eivät aina kanna.
Minä myös epäilen, ovatko kaikki avoimeksi ja kommunikoiviksi itsensä kokevat ihmiset oikeasti avoimia. Avoimuus mitataan vasta, kun kommunikaatio ei osu valmiina mielessä olevaan sapluunaan. Kun kumppanin kokemus tekee itselle pahimmillaan henkistä väkivaltaa, niin vasta silloin mitataan todellisuudessa kyky sopeutua erilaisuuteen eli kumppanin todellisuuteen, joka mahdollisesti sotii omaa todellisuutta vastaan ja rikkoo sitä.
Kommunikaatio on vaikeaa, koska onnistuneeseen kommunikaatioon kuuluvat myös salailu ja viisas vaikeneminen ja pienet valheet, joilla muokataan todellisuutta kumppanille helpommin nieltäväksi. Konfliktin voi aiheuttaa huono valehtelemisen taito.
-
Minun kohdalla vaikeneminen asiasta kuin asiasta oli äärimmäinen keino käyttää henkistä väkivaltaa. Varsinkin kun olin tehnyt "väärin". Tämä myös ns jälkikäteen. Mitään ei selvitetty tai sovittu tai käyty läpi. Oletettiin vaan että kyllä toinen tietää. Ja nyt kun ollaan erottu sama jatkuu. Jätetään vastaamatta esim. asunnon myyntiä tai lasten asioita koskeviin kysymyksiin. Ei edes vastata lasten viesteihin tai puheluihin jne.
-
Olen huomannut että ihmisillä on tapana usein olla romanttisessa, seksuaalisessa ja parisuhde mielessä kiinnostuneita ihmisistä jotka tuntuvat olevan samanlaisista taustoista kun itse on. Eli että molemmilla on selkärangassaan opittu samantyylinen parisuhdekulttuuri minkä on omaksunut niiltä aikuisilta jotka olivat meistä vastuussa kun oltiin itse vielä kakaroita.
Tuntuu että usein kommunikaatio-ongelmat ja muutkin parisuhdeongelmat ovat pohjimmiltaanän niinkuin uudelleenluotua draamaa minkä molemmat ovat kokeneet lapsuudessaan sivullisina. Se vaan tuntuu olevan osa sitä kulttuuria mikä selkärangassa asti tuntuu siltä että näin se kuuluukin mennä. Vaikka kuinka haluaisi että ei menisi.
Ainakin itsellä on auttanut välttämään kaikenlaisia huonoja ja turhauttavia ihmissuhteita kun on tiedostanut tuon ilmiön. :)
-
Tuntuu että usein kommunikaatio-ongelmat ja muutkin parisuhdeongelmat ovat pohjimmiltaanän niinkuin uudelleenluotua draamaa minkä molemmat ovat kokeneet lapsuudessaan sivullisina. Se vaan tuntuu olevan osa sitä kulttuuria mikä selkärangassa asti tuntuu siltä että näin se kuuluukin mennä. Vaikka kuinka haluaisi että ei menisi.
Useamman viikon miettinyt ajatusmallia alistumisesta jossa samanlainen rakenne kuin ylläolevassa lainauksessa.
Tarve alistumiseen saattaa olla tarve ikäänkuin elää uudelleen lapsuudessa koettua alistumista eli ns perhehelvettiä.
Ihminen menee vaistomaisesti siihen vanhaan tuttuun elämisen malliin koska on helpompi liukua samaan kuin alkaa vastustamaan.
Esim jos lapsuuden perheessä isä on ollut despootti kiusaaja joka alistanut koko perheen lapsia myöten valtansa alle. Se tunne säilyy jossain selkärangassa vahvana ja siksi tuntuu luonnolliselta ottaa aikuisena alistuvan osan. Koska se on tuttua.
Mietin onko tuollaisella taustalla olevat subit riski johonkin kuin tietoisesti valittu subiuden osa jossa menneisyys ei vaikuta valintoihin.
-
Tuntuu että usein kommunikaatio-ongelmat ja muutkin parisuhdeongelmat ovat pohjimmiltaanän niinkuin uudelleenluotua draamaa minkä molemmat ovat kokeneet lapsuudessaan sivullisina. Se vaan tuntuu olevan osa sitä kulttuuria mikä selkärangassa asti tuntuu siltä että näin se kuuluukin mennä. Vaikka kuinka haluaisi että ei menisi.
Useamman viikon miettinyt ajatusmallia alistumisesta jossa samanlainen rakenne kuin ylläolevassa lainauksessa.
Tarve alistumiseen saattaa olla tarve ikäänkuin elää uudelleen lapsuudessa koettua alistumista eli ns perhehelvettiä.
Ihminen menee vaistomaisesti siihen vanhaan tuttuun elämisen malliin koska on helpompi liukua samaan kuin alkaa vastustamaan.
Esim jos lapsuuden perheessä isä on ollut despootti kiusaaja joka alistanut koko perheen lapsia myöten valtansa alle. Se tunne säilyy jossain selkärangassa vahvana ja siksi tuntuu luonnolliselta ottaa aikuisena alistuvan osan. Koska se on tuttua.
Mietin onko tuollaisella taustalla olevat subit riski johonkin kuin tietoisesti valittu subiuden osa jossa menneisyys ei vaikuta valintoihin.
Minä taas ajattelen, että traumaattinen lapsuus saa ihmisen aikuisena etsimään turvaa. Turvallisuus on ennustettavaa käyttäytymistä ja vakautta. Tähän voi liittyä esimerkiksi sadistien viehätys "jos hän pystyy satuttamaa rakasta ihmistä niin hän pystyy myös puolustamaan minua ulkopuolisilta". Sama toimii tietysti väkivaltarikollisten viehätyksen selityksenä. Tietysti paska lapsuus myös aiheuttaa itsetunnottomuutta eikä ihminen koe ansaitsevansa parempaa. Sellainen sopii ikävästi BDSM:n kanssa jos alistuva oikeasti kokee, ettei hän ansaitse kunnioitusta ja uskottele itselleen syntyneensä syömään D:n kakkaa (sori koprofiilit).
Mietin myös sitä, että perhehevetissä kasvaneet ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia. Ihan tutkitustikin lapset omaavat erilaisia rooleja. Dominointi voi yhtä lailla olla lapsuuden käsittelyä tai jopa välttelyä. Dominoidessa saa olla vahva kaikkivaltias ja vihata heikkoutta - ja heikkouden vihaaminen on yllättävän yleistä ihmisillä jotka ovat lapsuudessaan kohdanneet ikäviä asioita. "Vihaan kynnysmattoja" on yleinen teema tälläkin palstalla.
-
...Mietin myös sitä, että perhehevetissä kasvaneet ihmiset eivät ole kaikki samanlaisia...
“These children that come at you with knives --they are your children.
You taught them. I didn't teach them.
I just tried to help them stand up.”
― Charles Manson
-
Minun kohdalla vaikeneminen asiasta kuin asiasta oli äärimmäinen keino käyttää henkistä väkivaltaa. Varsinkin kun olin tehnyt "väärin". Tämä myös ns jälkikäteen. Mitään ei selvitetty tai sovittu tai käyty läpi. Oletettiin vaan että kyllä toinen tietää. Ja nyt kun ollaan erottu sama jatkuu. Jätetään vastaamatta esim. asunnon myyntiä tai lasten asioita koskeviin kysymyksiin. Ei edes vastata lasten viesteihin tai puheluihin jne.
Tuo on kyllä karmeaa. Ainahan ei ole tosiaankaan helppoa puhua varsinkaan tunteista,mutta hiljaisuus vallan välineenä,jaiks.
Myönnän etten jaksa enää sellaista "pelaamista" :-X
-
Keskustelemme paljon, aivan laidasta laitaan. Molempien päihin mahtuu tosin niin paljon tavaraa, ettei kaikkea aina saa sanotuksi. ;D
Mutta, kommunikointi on kuitenkin kaiken a ja o. Itselläni on vieläkin ajoittain haasteita ilmaista omista tuntemuksista ja osasta ajatuksista. Kovaa harjoitustyötä olen kuitenkin senkin eteen tehnyt.
Tiettyjä malleja on kyllä vaikea purkaa näin aikuisena, mitä on lapsena ja teininä oppinut. Onneksi ei kuitenkaan mahdotonta.
-
Puhumattomuus voi olla keino rangaista toista, sulkea pois omien ajatustensa piiristä.
Surullista kyllä, se on samaan aikaan eristysselli itselle. Ajatus ja tunne monistuu, vääristyy, peilautuu. Tuoreita tunkkaisia tulkintoja, rivien välien merkityksiä, syytöksiä, loukkauksia, piilotettuja suruja.
Todellisuutta heijastavan kaleidoskoopin kiteiset pyörteet keräävät painetta, joka sihisten töhrii graffiteilla mielen maiseman. Ummehtunut vihamielisyys, etäinen korrektius kuin lamauttava sumu. Sielun saumoihin sattuu ja ympäristöön pirskahtelee syövyttävää raivoa.
Ajatuttelun, kokemuksen ja tunteen jako ja vaihto on tärkeintä mitä voi suhteessa olla. Keskusteluyhteys on happi, joka ruokkii liekkiä. Hyvä ja arvokaskin suhde kituu ja näivettyy, kun yhteys ei toimi. Yhteinen nauru töksähtää tuhahdukseksi. Sähköinen kosketus sihahtaa mykäksi oikosuluksi. Samalla myötätunto, läheisyys, arvostus, hyväksyntä ja ties mikä ihmiset yhteen sitova liima kitkerästi haihtuu ja pölyksi hapertuu.
Puhuminen, ajatusten muodon sanoiksi pakottaminen, selkeyttää ajattelua, luo ja ylläpitää yhteyttä, ymmärrystä toisesta ja itsestä.
Ajatustenluku on oletettua harvinaisempi taito. Älä oleta. Puhu.
-
Ilman toimivaa kommunikaatiota ei oo yhtään mitään. Mulle on tärkeetä saada ja pystyä ilmaisemaan omat ajatukseni ja mietintäni. Ja vastaavasti koen saavani kaikkein eniten toiselta silloin kun keskustellaan oikeita asioita ja sellaista mistä harvemmille puhutaan.
-
Itse aika vähän kommunikoin tuttujen kanssa, kuten esim. serkkujen ja henkilöiden kanssa jotka tunnen. Erityisesti mitään omia mielenkiinnon kohteita tai muuta yksityisempää en heille jostain syystä halua jakaa. Se johtuu juuri vissiin tästä palautteen pelosta, mikä mainittiin ketjun alussa.
Sitten kun taas olen hyvien ystävieni kanssa tai seurueessa, kenen kanssa tunnen oloni mukavaksi, kommunikoin enemmän ja myös avoimmin jutuistani. Heidän seurassaan otan mieluumin palautteen vastaan vaikka se olisikin negatiivista, koska se tulee sellaisilta henkilöiltä joiden sanoja arvostan.
-
Huh, olisi tähdellinen paikka purkaa omia tuntojaan aiheesta, mutta kun koettaa kirjoittaa mitä ajattelee, alkaa ahdistaa rajun puoleisesti. Lapsuudessa vanhemmilta opittuja malleja on koettanut, nyt kun ne tiedostaa, välttää, mutta tiukassa ne välillä on. Pääsääntöisesti koen, että jos möläytän, sanon väärin ja jos taas pohdin mitä sanon, ärsytän keskustelukumppania. Tällaisena ylianalysoivana ihmisenä koetan olla hiljaa ja kuunnella, yritän olla neuvomatta vaan pikemminkin esittää kysymyksiä, jos jokin askarruttaa. Sekään ei ole helppoa, parissakin ihmissuhteessa on huudette, että mitä kyselet typeriä. On hankalaa keskustella, jos kaikki nähdään hyökkäyksenä.
Tällä hetkellä on yksi ystävä, jonka kanssa on voinut olla avoin lähes kaikesta, niin omista kiinnostuksen kohteistaan kuin tunne-elämästään. Välillä pelottaa, että kaatuuko sekin ihmissuhde, mut sit pysähtyy muistamaan, ettei kaikki tahdo pahaa.
Olipa taas vuodatus, mutta onneksi sai kirjailtua.
-
Itselle kommunikaatio on ollut ylitsepääsemättömän vaikea aihe lapsuuden ja nuoruuden toimintamallien takia. En puhunut tai kommunikoinut omista vaikeuksista tai mielipiteistä, koska halusin olla helppo lapsi. Sitten kun asiaa kertyi, se räjähti ja oli ah niin paha olla :D
Kolme vuotta sitten kinkyily, polyilyn ja mielenterveysmatkan aloittamisen myötä kommunikaatiosta on tullut kaikki kaikessa. Rehellisyys ja se että asiat sanoo ääneen on paras asia mitä voi tarjota toiselle ja itse yritän parhaani mukaan practise what I preach.
-
^^ Edellä olevat pistivät miettimään,että montako on ihmistä,kenen kanssa tulee puhuttua niistä syvällisemmistä jutuista..ja on niitä niin vähän.
Paljon asioita,joista ei vaan voi puhua kenenkään kanssa,vaikka ehkä halua olisikin.
"Vaikeneminen kultaa..."
Eipä kyllä haluttaisi elää niin,ettei sano asioita,joita olis tarpeen sanoa.
Hiljaisuus opetetaan jo aika varhain meillä,mistä ehkä ollutkin juttua täälläkin.
"Ei saa metelöidä ja turhia hölistä,
eikä itkeä saa,eikä meluta saa,joulupukki matkaan jo kääää-y " :))
-
Kolme vuotta sitten kinkyily, polyilyn ja mielenterveysmatkan aloittamisen myötä kommunikaatiosta on tullut kaikki kaikessa. Rehellisyys ja se että asiat sanoo ääneen on paras asia mitä voi tarjota toiselle ja itse yritän parhaani mukaan practise what I preach.
Tähänhän sitä juuri pyrkisi, vaikkei se aina aivan helppoa olekaan. Menneisyydessä painaa syyllisyys useasta rikotusta lupauksesta, valheesta, kertomatta jättämisestä ja ikävistä, liian myöhään sanotuista asioista. Itse ei jaksa kieriä syyllisyydessä, vaan aktiivisesti koettaa parantaa asioita, ensijaisesti omaa toimintaansa.
-
Kolme vuotta sitten kinkyily, polyilyn ja mielenterveysmatkan aloittamisen myötä kommunikaatiosta on tullut kaikki kaikessa. Rehellisyys ja se että asiat sanoo ääneen on paras asia mitä voi tarjota toiselle ja itse yritän parhaani mukaan practise what I preach.
Tähänhän sitä juuri pyrkisi, vaikkei se aina aivan helppoa olekaan. Menneisyydessä painaa syyllisyys useasta rikotusta lupauksesta, valheesta, kertomatta jättämisestä ja ikävistä, liian myöhään sanotuista asioista. Itse ei jaksa kieriä syyllisyydessä, vaan aktiivisesti koettaa parantaa asioita, ensijaisesti omaa toimintaansa.
Tämä justiinsa :D
-
:love:
Samalla koettaa opetella olemaan alistumatta liikaa. Olen huomannut, ettei kaikkien kanssa voi käydä rauhallista ja asiallista keskustelua, silloin ei kannata liian pitkään yrittää. En kaipaa sitä, että joku vaan sanelee, miten asiat menee, eikä oma ääni ja ajatus pääse kuuluviin.
-
Kommunikointi on kaiken a ja o.
Silti se ei ole helppoa. Pystyn keskustelemaan lähes mistä vain mieltä painavasta melkein kaikkien kanssa, kunhan keskustelu käydään tekstin välityksellä. Kasvotuste tai puhelimessa puhuen käperryn itseeni enkä kykene sanomaan mitä haluan. Sitä on vuosien varrella yrittänyt, mutta ei siitä ole toistaiseksi oikein mitään tullut. Etenkin jos pitäisi itse olla se keskustelun aloittaja sekä ylläpitäjä ym. niin en osaa.
Koko pieni ikä mennyt muita myötäillessä koska pelkään liikaa hylkäämistä ja torjutuksi tuloa jos sanon jotain väärää tai jotain mikä ei miellytä. Murrun jos näen pettymyksen toisen ihmisen kasvoilla, pettymyksen jonka minä aiheutan.
Asioista on ollut aina helpompi puhua tekstin välityksellä, silloin en näe keskustelukumppanin ilmeita, eleitä, en kuule äänenpainoa, turhautuneita tuhahduksia ja huokailuja.
Tosin tällä hetkellä mielenterveys on niin huonossa kunnossa että olen nähnyt sekä omani, että muiden parhaaksi kun vetäydyn kokonaan pois lähestulkoon kaikesta toiminnasta.
-
Lähes 30v yhdessäoloa, hiljaisuutta, ja ero muutama vuosi sitten on jättänyt melkoisen aukon kommunikaatiokykyyn koskien omia tunteita. Vaikka työssäni olen jatkuvassa puheyhyeydessä ihmisten kanssa olen siinä aina kysyjän ja kuuntelijan roolissa.
Nyt kun olen miiteissä käynyt ja huomannut että oikeesti kaikesta voi puhua eikä tyhmiä kysymyksiä ole niin olen kun lapsi karkkikaupassa.
Kirjoittamalla kommunikointi onnistuu myös, mutta ajatus juoksee joskus vilkkaammin kun sormet. En myöskään osaa lukea rivien väleistä ja silloin jää elekieli lukematta.
Tietyllä tavalla uskon ensivaikutelmaan ihmisestä, joko juttu luistaa tai sitten ei. Toki diipadaapaa voi haastella kenen kanssa vaan.
Sitten kun olen vielä syntyperäinen savolainen viäräleuka saattaa vastapuoli jäädä ihmettelemään.